Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 8, 1936

              Canadan suomalaisten kannokirjalUnen viikkolehti
lassa numerossa:
Freerian Parantola
o
o kertomus
o
o
O'
o kertomus
° Valkeinen Talo
kertomus
: Q
. O
O
o
e
0
1
o
N:o 6 LAUANTAINA HELMIK. 8 P:NÄ 1^36
ARVOIN sattuu niin, että kaksi
saman ikäistä, saman Icokoista, sa­man
nimistä ja jossain määrin saman
näköistä ihmistä tapaavat toisensa
avarassa maailmassa ja että heistä
tulee mitä parhaimniat toverukset.
;MeiIle kuitenkjn sattui niin.
Olin tullut juuri maalta T:n kau­punkiin,
jossa aivan sattumalta tu­tustuin
Esteriin.
Esteri oli pieni herttainen tytön ty­pykkä.
Hänellä oli pieni kamari
vuokrattuna laitakaupungilla ja mi­nusta
tuli tuotapikaa hänen asuin-toverinsa.
Onnistuin pääsemään samaan työ­paikkaan
hänen kanssaan. Teimme
samanlaista työtä ja ansaitsimme
suunnilleen saman verran ja siksi lai­toimmekin
tienestimme aina yhteen,
söimme yhdessä, nukuimme samassa
vuoteessa, iloitsimme yhdessä ja toi­sen
surut olivat myöskin toisen.
Pieniä tosin olivat meidän surum­me
tähän asti olleetkin. Yhtähelpos-ti
ne olivat kahdeksantoista vuotiais­ta
sydämistä lähteneet, kuin olivat
niihin tulleetkin — mutta tänä iltana
tuntui elämä niin raskaalta.
Olimme lopettaneet työmme kello
viideltä, kuten tavallista, mutta ko­tiin
meillä ei tuntunut olevan kiirettä.
Mitäpä siellä kotonakaan tekisi, ei
ollut edes illallisen laitosta vaivaa,
sillä meidän ruokatarpeemme olivat
aivan lopussa.
Päivällä olimme syöneet ravinto­lassa
hernekeittoa, leipää ja maitoa.
Siihen olivatkin viimeiset pennimme
menneet ja matti asui nyt itsepintai­sesti
kukkarossamme ja nälkä kierteli
kuristen suolissamme.
Hiljalleen, silloin tällöin jonkun
sanan keskenämme vaihtaen, käve-:
limme laitakaupungille p ä i n . ..
Kotiin tultuamme huomasimme kir­jeen
ovenrakoon pistettynä. Tunsin
äidin käsialan kirjeen osotteesta. —
^Mitähän mahtoi .Vanhalle äiti-raukal­le
kuulua, ehkeh sairaana, rahatto­mana
niinkuin rnekih nyt;
Heitin kirjefeii l^ctestäni pöydälle
ja riensin aukaisemaan akkunan, että
raitis ulkbilma pääsisi siiään:
Verenpisara,-ainoa kukkasemme, oli
jäänyt aamulla kastelematta jä tork­kui
nyt väsyneenä ruukussaan, leh­det
alaspäin painuneena.
Esteri ryhtyi siivoamaan hiipnet-tamme
ja minä^^lähdih noutamaan rai­tista
vettä kuUtaraukallemme. Kun
palasin ja vesikuppi kädessänf menin
JäHeen akkunan luo, pisti silmääni
pöydällä oleva^kirjejä vallankin pos­timerkki
sen yläkulma^.:
Merkki pii aivan puhdas, aivan
j^uin tuuli olisi sen siihen avoimesta
ikkunasta lennättänyt.
Läiskä3rtin veden verenpisaran juu­relle,
sieppasin kirjeen kouraani ja
tuulispäänä lensin Esterin eteen.
Tempaisin häntä käsipuolesta kiinni
ia pyöritin ympäri minkä jaksoin;
|iiinniiiiiiiiiiiiiiiiii«ii,iiui.iiuniiiiuiimiiiiiiiHiiiiiiiinniuiiHiiiiuiiiiiiiiiiini,,uH Hniiiiiiiiuiiuiimmunnrauiiiui.tiHi.iitnHimmniuiiuiiiiiiniiiitiiiiiiiiiniia
s
iniiiiiiiHiiiniiiiiiiiiiiiiniiiiiiiiiiiiiiiiiiii iiiiiiii ,ii,i,ii,iiiiiniiiiiiiiiiiiiiiiiiHiiHiiMiiiiiiiiiiuiiiiiiniiiiiiniiiiiiiinntiiiuiiiiiiiHiiiiH
osoitin merkkiä kirjeen kulmassa ja
rallattelin o ma 11a säveleelläni:
"Merkki tämä oi, meille illallisen,
meille illallisen toi!"
"Et suinkaan sinä vain hulluksi tu-le'
7tieäuMiasteri jänulffö
sä irti käsistäni.
"Ei, ei sinne päinkään!" virkoin
ja repäisin kuoren auki. "Aijon vaan
lähteä tästä vähän ostoksille."
"Ostoksille!" ihmetteli Esteri.
"Niin, niin, illallisaineita osta­maan",
tokaisin ja sujautin kirje­kuoren
vesivatiin.
Oo, minä siunaan sinUt, sinä van­hanpiian
höperö siellä kotipitäjän
postikonttorissa, joka tietenkin olit
vaipunut mitä suloisempiin nuoruu­den
muistoihin ja unhoitit kastaa kir-jeleimasinta
mustetyynyyn.
Kiitos sinulle kaikkeuden suuri luo­ja,
että myöskin loit vettä maailmaan,
joka niin helposti Koitti merkin irti,
jättäen vain tumman kulmion kirje­kuoren
yläreunaan merkiksi siitä, et­tä
se pii postissa tullut.
Ja sinä Suomen pstihallitus, suo
anteeksi se^ mitä nyt aijon tehdä!
Postimerkki purjehti nyt vesivadis-sa
iloisena ja vapaana liimaisista kah­leistaan.
Punertava poski hymyilee
viekoittelevasti kuin mansikka maito-vadissa.
Pieni hetki vielä ja sitten se on
kuivana ja sileänä kämmenelläni ja
sitten — sitten minä juoksutan sen
— ah, rikasko?
Sitten sinä merkkinä saat paikan
maitokauppiaan pienessä peltilaati­kossa,
vihreitten ja sinisten siskojen
joukossa.
Minäkö? huokasi postimerkki käm­menelläni.
Siinäkö, joka olen mat­kustanut
siistissä postivaunussa ja ol­lut
postinkantajan laukussa paljon
suurempiarvoisten siskojen joukossa?
— Hirveätä, joutua sinne likaisten S
ja iOpennin merkkien joukkoon, tul­la
ni^tuiseksi ja tahraiseksi jä lop­pujen
lopuksi joutua, luoja ties mihin.
Postimerkki hätkähti kämmenel-lärii.
Käänsi minulle puhtaaksi pes­tyn,
liimattoman selkänsä ja itki...
"Hyvää iltaa, täti Lintunen! On­ko
vielä maitoa?"
^^Aiiic^staan^j^ eirie^torikan poh­jalla."
r
"Minä ottaisinkin vain puoli Iit-,
raa.
"Sattui tätä nyt olemaan vielä mel­kein
litra, mutta kyllähän te riyt kah­teen
tyttöön jaksatte litrankin syö­dä."
"Kyllä, kyllä. Mutta laittakaa se
nyt kaikki tähän kannuun."
Täti Lintunen laittoi maidon kan­nuun
ja minä rojautin kädestäni pos­timerkin
tiskille.
"Voi hyvä tyttö",'virkkoi täti Lin­tunen,
"en minä ensinkään ota vas­taan
markan merkkiä. Otan vain 5,
10 ja 25 pennin merkkiä, koska niitä
on nyt pakko käyttää vaihtorahan
asemasta. — On tämäkin aikaa. Mi­hin
ne lienevät oikeat rahat joutu­neet!"
Täti Lintunen huokasi...
Huokasin minäkin ja aloin mur­heellisesti:
"Täti hyvä, minulla ei ole
rahan tapaista muuta kuin tämä pos­timerkki,
pitääkö minun siis . . ."
En ennättänyt lausettani loppuun
lausua, kun täti otti tiskiltä merkin,
pisii sen kouraani ja virkkoi: '
"Pidä sinä vain merkkisi ja maito
myös."
"Mutta täti hyvä, onko tämä
ihan,.. ?
"Onpa niinkin — koska se nyt sat­tui
olemaan viimeinen tilkka, niin
sinä saat sen ilmaiseksi. Antaisin si-riiille,
Esteri, ainoan j?oikahikiri, silla
juuri tuollaisen nuppuriokan tahtoi­sin
häiien elämäntoverikseen", selit-^
teli täti hyväntuulisesti.
"No, joko täti taas alkaa viisastel-:
la? >— Kiitoksia, nyt paijon ja h3rväs^
•ti!'":.''".'. V •••^
nen henki.
Syd^mmeni pamppaili lokerossaan
kuin vallaton varsa. — Täti Lintu­nen,
kuinka hj^ä hän olikaan. Te­kisi
mieli aivan syleillä häntä. Mi^
nulla oli maitoa kannussa, postimerk­ki
kourassani ja/ jos joskus sattuisi
vielä niin, että täti antaisi minulle—^
no niin — tulisi minustakin täti Lin­tunen.
* * *
"No, kuinka kävi, saitko maitoa?"
ehätti Esteri-toverini jo ovella kysy­mään.
'
"Katso nyt, onko sitä!" :^
"Kylläpä saitkin runsaan puoli lit­raa."
"Puoli litraa — melkein litra sitä
oli, mutta tullessani törmäsin portti­käytävässä
yhteen vanhan setä Hä­mäläisen
kanssa ja maitoa läiskähti
hänen housuilleen aimo läikäys. On­neksi
ei setä näyttänyt vihaiselta.
Ja nyt, katsoppas tätä!
Niin, niin, älä ollenkaan ihmette-:
le, me olemme jVieläldii:^var^
Pistä sinä nyt ^pata tulelle ja laita
illallista, minä tästä purjehdin vielä
leipäkauppaan, koska tuuli näin myö­täiseksi
rupesi."
"Mutta, Esteri, mitä minä keittäi­sin?
Eihän meillä ole keittoalueeksi
kuin kourallinen kauraryynejä ^iJs-sin
pohjalla."
"Keitä nyt mitä vain haluat, kun-han^
et vain kaurapuuroa keitä, sillä
se on aamiaisruokäa', saattaisimme
vaikka erehtyä ja lähteä heti puuron
syötyämme takaisin työhön."
' * • * * •
Pyrähdin leipäkauppaan ja pyysin
saada 50 pennin ranskanleivän ja sen
minä sainkin.
Pyörähdin leipäkauppaan ja
pyysin
"Hyvästi!
Tulin ulos maitopuodista.
. Aurinko paistoi läntiseltä, taivaal-^
ta ja ilman täytti kesäisen illan suloi-
Tipautin postimerkin tiskille siinä
hurskaassa luulossa, että se ei kelpai­si,
mutta erehdyin. Leipäkauppias
sieppasi sen armottomien luisevien
sormiensa väliin ja viskasi tiskillä
olevaan sikaarilaatikkopn.
- Siellä se nyt lepäsi minun puhdas
postimerkkini, toisten, r3rpp3risten
merkkien päällä, kasvot päin taivas­ta.
• . ..
- Kärpänen lentää pyrähti laatikon
reunalle. Kierteli ja kaarteli, kiipesi
sitten punertavaa merkkiä tarkastele-
(Jatkuu 3:11a sivulla) -