Vapaus, July 29, 1924

              »ja latketaan... TukkikoJ
otk^ ovat vieneet johj,
3vat lyöneet palkat td
mmaksi, maksavat aim;
i ylöspäin kuukaadfi
läkee minne sitä ollaan i
fa eräs Hop Lumber^
etojen mukaan toi To:
iehiä suuremman „
Yöttömiä olisi ollut on
ssä vaikka millä
stenkin luuli saavansa:
vieläkin nöyrempiä .
Itä. Samoin on pa_
laskea ammattimiehDtL
umiehiltä, maalareilta y]
tässäkin työnantajat i
» etupäässä • vielä
önantajat, jotka
kuten heidän ohjein
kahakkaa lahtarin ja;
en välillä. T. k. 18^
iliisioikeudessa käsiteltii]
inrdeinin, A. Metäa
lisen asia, jossa :
ittua tuomittiin ^pieJl
:oon.
Killinen, kotoisin Ecopi]
ta on mitä törkein!
llut sisällissodan.
tiedonanto-osastossa,
.htöpäiväänsä. saakka
sa. Itse vielä kenkQ j
i hän on valmis ma
äkin, koska vaan
1 saksalainen
ielä on hänellä sm'
:ko, jonka hän omM (
Kahakassa joka
inulle käsittämäti
Matti Killinen useitii
aja päähänsä, joten !ä
li neulomaan 14 "
ähän. Hän kukaties i{
uiUessaan kolhinat
_ Kahakassa eivät eä^
it mitään muiston
Killinen saanut
SuomeeD
Kurssi
Smk. 38:-
Dollarista
L ä h e t y s k u l u t :
<0c lähetyksistä alle $80.00.
50c. lähetyksistä »30.00—
159.99 asti, 76c" lähetyksiiti
160.00—^99.99 ja $1.00 kai-kilta
$100.00 taikka sitä Bua-remmilta
lähetyksiltä. SäUcS*
esnomalähetyksille on kulut
$3.50.
Torontossa ottaa rahaväli-tyksiä
vastaan S. G. Neil, p57
Broad^ieTV Ave.
Laivapiletteji myyduo.
Tiedustakaa pile.ttiasioiU.
Vapaus
Box 69. Sadbnry, Ont.
Kirj. Jani Jantsi.
Hirvittävä on päivän hdle. Vielä
hirvittävämpi on taistelun kuume > ja
lieska. Aamusta asti on taisteltu —
yksi kymmentä vastaan, »Persialaisia
makaa kasottain kentällä, kuuluu
kuolevain korahtelu, vilisee veri pie­ninä
puroina kaikkialla vallien au­ringon
tulistamaan rantahietaan, tu­hansien
jalkain polkemaan Marato­nin
santaan.
— Elespäin Ateenan miehet! kuu­luu
Miltiadeen syväsointuinen ääni
silloin tällöin yli melJskeen ja pau­hun,
— Lyökää persialainen maa­lian,
jalot Plataian uhrot! Kohta
on voitto temmattu, herja työnnetty
mereen!
— Mereen! Mereen vainolainen!
Suohon karkulaiset! kuuluu voittoi­sien
Hellaan hopliittien yhä kiihtyvä
karjunta.
— Tulta! Soihtuja! kajahtaa
erään korkeakypäräisen soturin vaa­timus,
pienen jouk3cueen tavoittaes­sa
jo erään liikkeelle lähteneen per-
- sialaisen sota-aluksen.
Voittajain hyökkäysinto kasvaa
sitä myöten, kuin kamppailu alkaa
ratketa. Persialaisia lyödään maa­han
lyhyillä miekoilla ja sohitaan
keihäillä suohoin; viimeisiä tällätään
mereen, painetaan pohjamutiin.
Synkeästi, katkerasti kiroillen sa
dattaen seuraavat, persialaisten yli­päälliköt
Datis ja Artaphrenes lau
mojensa tuhoa korkean lippulaivan
kannelta. Tappion tylyyttä lisää
vielä loistavan leirin näky, missä au
rinko kuin ilkkuen leikkii kullattu­jen
telttojen kupoolissa. Kaikki
kaikki on . mennyttäi-TatöBÄaläisfeh
kostettava, ankkurit nostettava ja
ostettava, ankkurit nostettava ja
purjehdittava Attikan ympäri hajoit­tamaan
turvaton Ateena raunioiksi
ennenkuin asukkaat tietävät varus­tautua,
voittoisat puolustusjoukot
ehtivät palata.
Tilanne on tukala, pulma valkea.
Miltiades lähettää uskotun heloottin.
ea, ainaisen eeuralaisensa etsimään
leiriltä miestä, joka voi« viestin vie­dä,
miestä, jonka jalkojen ja keuh­kojen
kunto voi ylpeän Ateenan pe­lastaa.
Orja samoaa leirin läpi etsi­en,
vainuten.
Ylipäällikkö mittaa kiihkein aske­lin
teltan tannerta, Biton, .orja,- vii­pyy.
Vihdoin saapuu, vaa verhon
ja nuori soturi astuu tuiman päälli­kön
eteen- Korkeavartinen Miltia­des
katsoo miestä edessään: solak­ka,
kaunismuotoinen, korkeaotsai-nen
kutripää,
— Nimesi?
— Kleobis.
— Ateenasta? , »
— Ei, olen Hymettoon kylästä.
— Isäsi nimi?
— Kleon.
— Olit taistelussa? Miltiadeen
kotkankatse kulkee soturin kiireestä
kantapäähän. Haarniska, säärysti­met
ovat kauttaaltaan veren tahraa­mat;
vaikka niitä on koetettu hä­täisesti
siistiä,
— - Olin kyllä, myöntää Kleobis
vakaasti, vaatimattomasti.
—: Siltä näyttää. Luua^aco voivasi
vielä samota täältä Ateenaan asti
lepäämättä, hetkeäkään viivyttele-mttä?
Persialainen uhkaa Atee­naa.
Kleobis mietti tuokion. Sitten
loistaa suurista silmistä halu suorit­taa
ku^iniakas tehtävä, mainetyö, jo­ka
ehkä tekee miehen maineen kuo­lemattomaksi.
— Tahdon koettaa.
— Etkö ole liiaksi taistossa uu­punut?
— Olenhan, mutta luulisin kui­tenkin
vielä johonkin kykeneväni —
— — Zeun avulla,^ Ateenan suosi­olla.
Sain levähtää hetken sivustal­la,
koska vihollinen hajosi edestäm­me.
— Hyvä! Palaa teltallesi, varus­tan
ja lähde niin pian kuin voit.
Tässä on viesti strateegi Isagoraal-le!
Se sulkee sisäänsä isänmaasi
onnen tai tuhon. Vie se perille —
— — henkesikin hinnalla!
Soturi poistuu, Hetken kuluttua
näkevät Mai-atonin kyiän asulckaat
nuoren, p^stypäisen miehen kiitävän
kevyessä kitonissaan juoksujalkaa
Ateenaan vievää maantietä pitkin.
Kylä on aamulla ollut autio, nyt on
iloinen voiton^ .viesti houkutellut jo
useita takaisiiipiilopaikoistaan koti-kujille
maamiesten odottamattomas­ta,
onnekkaasta voitosta iloitsemaan.
Miltiadeen nimi kymlsee jokaisen
huulilla.
TJistaina, heinak 29 p, ~~ Tues.. July 29th
askelta, vie käden sydämelleen. Se
takoo kuin tappara kylkiluita vas­taan.
Pistos jatkuu yhä, on hiljen-nettävä,
huoahdettavaa kävellen. cEt-i
ö sydän kestäkään loppuun saakka!
Ensimäisenä kääntyy lippulaiva
merelle loistavan laivaston seurates­sa
kiireellistä käskyä. Tuskin vii­meisiä
keihässateesta pelastuneita
skyyttejä ehditään onkia ylös aal­loista.
/ .
^Helleenit palailevat, alayan kylän
laitaan leirilleen. Vitkaan .nousee
soturin jalka, painavilta, tukahdut­tavilta
tuntuvat haarniskat ja Mlvet.
Säärysnauhoja ja haarnlskavöitä hel-litellään
jo marssin kestäessä. Mut­ta
yhtä kaikki, janosta ja uupumuk­sesta
huolimatta on iloa ilmassa
laulutkin helähtävät. Onhan loista­va
voitto saatu, arvaamaton ylivoi­ma
lyöty. Hellas pelastuu. >
Saavutaan leirille. Joukko-osastot
toisensa jälkeen asettuvat voitele­maan
haavojaan ja virvoittelemaan
rasitettua ruumistaan. Usedt jo un­ta
odottelevat.
Mutta Miltiadeen teltassa ei ole
ni^^ ^elä lepoon. Vorttoisä pääl-ikkö
on viipynyt viimeiseksi rannal­la
tarkkailemassa pakenevan laivas­ton
kulkusuuntaa, v . Se : ei käynyt
Jtaän, vaan länteen.-Ateena on vaa-rassa!
Sankari joukon ponnistukset
«vat ole vielä loppuneet, on riennet-pelastamaan
kötikauRiinläa.
Vam pieni lepo on suotava ennen
Rikkeelle lähtöä. Mutta'eotajoukko
« netomarsseinkaan ennätä vihol­lisen
edelle, tapaa vesin • viilettävää
vihollista. Tarvitaan nopeaa airutta,
^otta mistä löydetään mies moinen?
Joka ainut soturi on taistellut äamu-
*",^.aisesta-alkaen uhraten viimei-
*«tkin voimansa. - Käytettävinä •ol­leet
ratsut ovat vaahdon peittämät
fajuista ryntäyksistä. •Tuskin, lähi­kylään
niillä pääsisi, siihen kaatuisi­vat
Pian hälyttää Milttaöes leirinsä
liikkeelle. Ei ole vielä taistelun tu­los
taattu. On riennettävä'kotikau­punkia,
turvattomia puolustamaan.
Kankein jäsenin, pakottavin pohkein
lähdetään leiristä tekemään tuota
200 stadionin taivalta, '
Sillä aikaa samoaa: Kleobis Atee­naa
kohti. Kaareva jalkaterä kos­kettaa
kevyesti tien tohiaa kiharais-ten
hiusten hulmutessa vielä kuu­massa
tuulessa. Päivä on. vasta
mailleen menossa. Vaistomaisesti
puristaa Kleobis kädessään olevaa
pergämertirtikääröä,, viestiä voitosta.
Hän sommittelee sanoja, »ntten j:osa-noman
ilmoittaisi snapuessaän peril­le:
«Riemuitkaa kansalaiset! 'Olem­me
voittaneet !;> Niin hän huutaa,
vaikka viimeisen hengähdyksensä i l ­moille.
Ja näjrttää Miltiadeen kir­joitusta,
elleivät usko. - Uskovat
varmaan ilmankin '• —-äänestä
•— — —- väsyneen kasvoista. -
-r- Jaksaakö hän? Eiköhän. Näin
pitkää matkaa hän ei tosin ole yh­teen
menoon koskaan, taivaltanut,
mutta kyllä samana päivänä pienin
lepohetkini Hoplittina, raskain asem
hän on usein juossut yli puolisataa
stadionia yielä väsymystä tuntemat­ta.
Nyt on varusteet poissa, jalka
nousee niin keveästi. Ei kukaan hän­tä
kykene seuraamaan. Hän on tuo­va
varotuksen kotia ennen vihollis-
Tulee vastaan Thurioin kylä, nel­jännes
matkaa on jo kMt&enut. Tie
nousee kylän kummulle. Kleobis
yrittää juosta ylämäenkin. Silloin
hän sen ensi kerran 'tuntee. On kuin
olisi . teräaseella lievästi tuikattu
tuonne kylkivanteiden väliin. Pistos
pakottaa muuttamaan käynniksi lop­puosan
ylämaasta. Kleobis ymmär­tää,
että voimia on käytettävä - ää­rimmäisen
tarkasti, sillä matkaa on
vielä pitkästi — ja sitten se
aamupäiväinen taistelu. , Se kysyi
paljon voimia. Ihana voitto saatiin,
jos hurme vuolaana valuikin. lähes
3uoli tuhatta parhainta sotaveikkoa
Hades korjasi, kerrottiin. Hänet
-säästi. Mitä "värien? Tätä sano­maako
saattamaan? Tuleeko hän
merkitsemään mitään Ateenan pelas­tumiselle
barbaarien käsistä ? Mai­nitaanko
hänen -nimeään Miltiadeen
nimen perään? — — -rr- Kuolema­ton
kunnia! Sen eteen hän on val­mis
uhraamaan henkensä — r— —
samoinkuin isänmaankin eteen, Atee
nan eteen, Attikan puolesta.
Nuoren KleoBin mielessä risteili-vät
monet muistot, tunteet ja mieli­alat,
Iqriän toisensa jälkeen häipyes­sä
selän taakse. Yhä eteenpäin kul­kee
tie: tasankoa^ laaksoa, kukkulan
ravetta ylös ja alas. Puoliväli on jo
sivu. Silloin tuntuu taasen 'pistos,
tuimempi entistä, juoksija pidättää
Kestä! Ole urhea! Älä hellitä, en­nenkuin
olemme perillä! Sitten
saamme levätä —^ vaikka ikui­sesti.
Temppeliin vievät, Jumalain
jalkain juureen — — —.>
Pistos poistuu vähitellen, vauhti
kiihtyy ja lähetti lentää taas, vaikka
askel vähän laahaakin.
Vihdoin kohoaa Hymettoon vuori
oikealla. Sen takana on Ateena:
Mutta raskaalta, kovin raskaalta
tuntuu Kloebiin askel Jalka nou­see
ja laskee kuitenkin, vaikka hi,
taasti enää. Kun vain jaksaisi sy­dän,
vaivattu voiman laade kestäisi.
Kleobis lisää vauhtia äärimmäisin
ponnistuksin — — — ennen bar­baaria
ennen vihollista on ehdittävä.
Hän juoksee jo kuin puoliunessa,
horroksissa. «Eteenpäin, eteenpäin !>
höpisevät hänen huulensa «vaikkk
sydän sortuisikin. Perille on päästä­vä,
vaatikoon, työ vaikka elämän.
Ah niin työläistä on viimeinen nou­su!
»
Kloebis hoippuu kuin haamu Hy­mettoon
rinnettä ylöspäin pitkin
oliivien ja laakeripuiden reunusta­maa
tietä. Kaatuu kerran, nousee
vaivoin ylös, melkein ryömii ylä­maan
loppuun. Tuska rinnassa on
tukehduttaa. Hän näsee vain hä­märästi
tien edessään, puut tien var­rella.
On näkevinään kuin oraan
phylen, hiemon miehet kunniakehä-nä
ympärillään kehoittaen kestä­mään:
«Ole uljas loppuun saakka!
Se on soturin velvollisuus!>
Hän pääsee kuin pääseekin mäen
perille. Silloin samenneet silmät
kirkastuvat vielä viimeisen, kerran.
Hän näkee Ateenan tasakattojen
loistavan melkein aliansa. Heiken­tynyt
ajatuskyky virkistyy vielä het­keksi:
«10 stadionia Laurionin por­tille
enää • —, siitä viel. -— -—
— sogaraan — — —.» Hän ei jak­sa
enää lopettaa laskua, hämäryys
leviää jälleen hänen sieluunsa, vain
askelten tahti osoittaa, että hän ön
valveilla,
Kleobis todella juoksee lopun mat­kasta,
mutta vain sen suuren aja­tuksen
vallasöa, että loppu on lähel­lä.
Alamaa häntä itsestään vetää
kaupungin porttia kohti, joka hää­möttää
ja sameaan silmään. Muurit
kohoavat; Kleobis tyhjentää viimei­set
voimavaransa. Jossain ruumiin
salakätköissä on tallella murunen
voimia, jota ei ole matkalla voitu
hukata, Päämaalin näky houkutte­lee
tämän salakätkön esille Kleobis
liukuu nopeasti korkean portin läpi,
suoraan sokkeloisen kadun kautta
agoralle, missä kansa tungeksien
odottelee viestiä Maratonieta.
Syntyy hälinää, huutoja, kun pö­lyinen
nääntynyt ja kalvas, mutta
samalla omituisen kirkkauden kehiys-tämä
nuori sanansaattaja rientää ka­dulta
torille, kohottaa kapulaan kää­rittyä
pergamenttia ja huutaa: —
Äiemuitkaa ateenalaiset! — — —
Olemme voittaneet!
yoiton viesti kantautuu voimak­kaana.,
tuhatkertaisena läpi agoran,
läpi kaupungin. Mutta sen saattaja
vaipuu lähinnä seisoyain kansalaisten
jalkain juureen. Sydän on kestäiiyt
loppuun saakka -—• ja ehtynyt,
Kleobis tuntee kovia kouraisuja rin­nassaan.
Hän vajoaa voimatonna
maahan. Sittein tuska äkkiä lientyy,
mielen täyttää^ pnnentäyteinen aja­tus:
työ on tehty, ennenaavistama-ton
voimannäyte, kuolematon kunnia
tavotettu. . Hän on onnellisin Ihmi­nen
maailmassa. • «Kleobis! Nyt pää­set
Jumalan luo, kuolemattomien ke­ra
kostuttamaan polttavia, kuivia
huuliasi nektarilla! Tunnetko, mi­ten
Hermes ja Mars sinua jo käsil­länsä
kantavat, koska olet uupu-niit?
3>
Ateenalaiset kantavat kuolevan
nuorukaisen temppeliin, kostuttavat
viinillä hänen huuliaan virvottaak-seen
tajutonta. On kuin hymyn häi­vä
kulkisi kuolevan kelmeillä huulil­la,
kuin olympolainen juoma virtaisi
hänen sisäänsä. Hänet otetaan Zeun
valtakuntaan, Hades saa käskyn kai­kota
manalaansa.
— Miltiades! Kleobis! kaikuu
kansalaisten huulilla, hymisee ilmas­sa.
Mozart
Kirj. Romain RoUand,
Olen joku aika sitten lukenut Mo­zartin
kirjeet, jotka Henry Curzon
on kääntänyt ranskaksi. Kaikissa
kirjastoissa pitäisi löytyä nämä kir­jeet,
sillä ne eivät ole mielenkiin­toisia
vain taiteilijoille, vaan ovat
•hyödyksi kaikille lukijoille. Kun
kerrankin on tutustunut näihin kir­jeisiin,
pysyy Mozart ystävänämme
koko elämämme ajan, — Hänen ra­kas
muotonsa kirkastu»» mieleemme
itsestään tuskan hetkillä ja kuinka
innostaakaan meitä hänen sankaril­linen
naurunsa ja kuinka murheelli­sia
olettekin, punastukaa beittäyty-esänne
synkkämielisyyteen, ajatellen
sitä kurjuutta, jonka hän kesti niin
ilomielellä. Muistelkaamme tuota
kaukaista varjoa.
Ensimäinen seikka, joka hänessä
pistää filmaamme on hänen ihmeel­linen
moraalinen terveytensä, mikä
on sitäkin hämmästyttävämpää, kun
muistamme, että hänen ruumiinsa
oli taudin ruiduttama. Hänessä yh­tyy
sopusuhtaisesti melkein kalkki
kyvyt, hänellä on sielu, joka kyke­nee
kuulemaan kaiken ja hallitse­maan
kaikkea. Hänellä on tyyni
järki, kirkas äly menestymisen vä­lineistä
ja yleisön mausra, ymmär­rys,
jonka hän osaa sujuttaa, kumar­telematta
sitä, maailman vallottami-seen.
Tämä harmooninen, moraalinen
terve.vs asuu perin intohimoisissa
luonteissa, koska jokainen intohimo
on jonkun tunteen hurjastelua. Mo­zartissa
olivat kaikki tunteet, mutta
ei ole intohimoa ulkopuolella erästä
hirveätä intohimoa: ylpeyttä, hänen
henkensä mahtavaa tunnetta.
Hän ei pyri teeskentelemään. Niil­le,
jotka uskaltavat haavottaa, tätä
ylpeytä, vastaa tähän e^-ään Rous­seaun
aikalaisen tasavaltalaisella ja­lomielisyydellä,
«Sydän tekee mie­hen
jaloksi ja ellen ole tyytyväinen,
ehkä sielussani asuu saurr kunnioi­tus
sitä kohtaan, jota ei löydy noi­den
monien tyytyväiseen sletuissa;
palvelija tai herra, kuka minila her­jaa,
on lurjus!:^
Hän ottaa vastaan rauhallisella
tavalla kaikki imartelevat sanat, jot­ka
hän kulkee sanottavan itsestään.
Mutta kun hänen ylpeyttänsä on lou­kattu,
suuttuu hän raivoisasti. Kun
hänen ylpeytensä on pelissä, tai yk­sinkertaisesti,
kun hän on kadotta­nut
tahtonsa, tämä kunnioitettu mies
ei tunnusta muuta auktoriteettia
kuin oman tahtonsa..
Riistäkää häneltä tämä suuri ja
täyteläinen intohimo: ylpeys, ja te
tapaatte rakastettavan ja hymyile­vän
sielun. Elävän ja yntämittalsen
herkkyyden, melkeinpä naisellisen
tai paremmin lapsen hentouden, joka
ilostuu pienistä alakujplsuukslsta,
herkästä naurusta, kevyestä ilosta,
tuntehikkaan lapsen tuhansista pie­nistä
vallattomista iloista.
Tähän yhtyy tavallisesti ehtymä­tön
hilpeys, joka huvitteleiksi tyh­jällä,
joka on aina liikkeessä, laulaa
hyppelee ja ivaa hurja»f» naureiia-via
asioita ja useasti vielä niitäkin,
jotka eivät ole naurettavia, hyviä ja
huonoja iloja ja etenkin.huonoja ilo­ja,
joskus karkeitakin, mutta ilman
pahanilkisyyttä ja ilnian salaisia aja­tuksia
sanoista, joilla ei ole mitään
merkitystä. Satoja esimerkkejä on
olemassa hänen, kirjeissänsä tästä
spontaanisesta hilpeydestä ja tästä
terveen henkilön naurusta. Hänessä
virtaa viljava veri täynnä terveyttä.
Hänen tuntehikkuudellansa ei ole
mitjään hervostuneisuutta.
Hän ei tunne ehsinkään univer­saalista
sääliä, nykyisten taiteilijain
ihmiskuntaa: hän rakastaa vain
isäänsä, rouvaansa ja ystäviänsä.
Mutta sen tekee hän sellaisella hel­lyydellä
ja puhuu heistä sellaisella
suloisella ja elävällä tunteella, että
se hellyttää sydäntä niin ihanasti
aivan samoin kuin hänen musiikkin-sakin.
«Kun menimme kihloihin —
hiin sanoo hän eräässä kirjeessänsä
—- minä ja puolisoni, puhkesimme
kyyneliin ja tämä liikutti kaikkia
läsnäolleita. Kaikki hyrähtivät it­kuun,
kun he näkivät sydäntemme
tunteet.>
Hän oli hyvä'ystävä, kuten vain
köyhät saattavat olla — kuten hä­nen
useasti oli tapana sanoa, «Suu­rimmat
ja todellisimmat ystävät ovat
köyhät. Rikkaissa'ei ole mitään rak­kautta.
»
Hänen puolisollensa osottamat kir­jeet,
etenkin ne, jotka hän kirjotti
vuosien 1789—-1791 välillä, ovat
täynnä rakastettavaa hellysrttä ja
lepoisla hilpeyttä, joiden syinä eivät
voi olla, ei sairaus, ei sydäntäliikut-tava
kurjuus, eikä/kaikki ne huolet,
joita hänellä oli elämänsä julmim­man
ajankohdan aikana, jolloin sa­noi
olevansa «immer .zwischen Angst
und Hoffnung» (aina tuskan ja toi­von
välillä). Ja hänellä ei ole, ku­ten
saattaisi luulla miehistä ryhtiä
rauhoittaakseen puolisoansa ja luu-lotellakseen
hänelle turhia olostih-teistansa
ja mikä vastustamaton tar­ve
nauraa, ettei Mozart onnistu hal­litsemaan
ja että hän tahtoo olla
tyydytetty keskellä tuKahuttavimpia-kin
viheliäisyyksiä. Mutta toiselta
puolen Mozartin nauru rajottuu aina
niihin onnellisiin kyyneleihin, joita
ovat täynnä rakastavat sielut.
Hän oli onnellinen, vaikkei kenen­kään
olemassaolo ^ollut sitä anka­rampaa.
Hän kävi alituisesti tais­telua
Icurjuutta ja sairautta vastaan.
Kuolema yksin saattoi tehdä niistä
lopun — 35 vuotena. Mistä juontaa
sentähden hänen onnellisuutensa?
Ennenkaikkea hänen intelligentistä
ja taikauskoisuudesta vapaasta us-kostansa,
uskosta, joka oli vahva
ja voimakas ja melkein koskematon,
puhumattakaan siitä, että epäilys oli-si
kalvanut sitä.
Mutta hänen suuri ilonsa ^ l i luo­misessa.
Tuskaisissa ja sairaissa
sieluissa oli luominen tulla erään­laiseksi
tortyyriksi, kidutukseksi pa­kenevan
idealin uuvuttavaksi etsimi­seksi.
Terveissä hengissä, kuten
Mozartissa on se puhdasta iloa, niin
luonnollista, että se näyttää fyysilli-seltä
ilolta- Mozartin terveydenhoi-dolle
on säveltäminen ja soittaminen
syöminen, juominen ja nukkuminen.
Se on hänelle tarve, \'älttämättö-myys,
mutta onnellinen rälttämät-tömyys,
koska hän siten löjtää tyy-dytystä
lakkaamatta. On tarpeellista
pitää mielessä alati tämä seikka, j<)s
haluaa ymmärtää hänen kirjeittensä
niitä kohtia, joissa kosketellaan ra­hakysymystä.
«Olkaa vaxuutettuja,
että ainoa päämääräni on ansaita ra­haa
niin paljon kuin voin, koska
terveyden jälkeen on se paras asia.»
Tämä selitys saattaa tuntua 'törkeäl-tä
vähemmän hienoille luonteille.
Mutta ei saa unohtaa, että Mozartil­ta
puuttui rahaa elämänsä iltapäi­viin
saakka ja tämä muutos esti aina
hänen vapaata luomistyöntänsä ja
sentähden vaikutti vahingollisesti
hänen terveyteensä. Ei mikään ole­kaan
luonnollisempaa. Jos Beetho­ven
toimi eri tavalla, johtui se siitä,
että hänen idealisminsa oli luonut
hänen ympärilleen toisen maailman,
jossa hän saattoi elää, irreaalisen
maailman (puhumattakaan niistä
rikkaista suojelijoista, jotka hänelle
takasivat jokapäiväisen leivän).
Mutta Mozart uskoi elämään, maa­ilman
ja asioitten realijeettlln. Hän
tahtoi elää ja voittaa. Ja hänen
onnistuikin — joskaan ei toisessa —
voittaa. Eläminen ei johtunut hä­nestä.
Kapitalisnun jaloissa
Tosikertomus Lapista.
yhtä välttämätöntä toimintaa kuin
Kuin rautanuija, siki maailman­sodan
leimahdus ihmisten päihin
herättäen heidät joutavista hourai­luista
todellisuuteen. Kokonaisia
meriä virtasi kyyneleitä. Miljooni­en
elämä murskaantui ikuisiksi a-joiksi.
Ihmiskunta muuttui raivo­hullujen
huoneeksi — vartijoina
kenraalit ja papit. -— Apureina so­sialidemokraatit.
Suuri kuppauskir-ves
iski yötä päivää ihmiskunnan
suonta, vaikka kapitalismi pitkin
vuosisatoja jo oli siitä työstä pitä­nyt
huolen,
Aasian vapaat paimentolaiset, A-merikan
indiaanit (mikäli niitä on
kapitalismin murskauskoneelta säi­lynyt),
Afrikan neekerit ja Lapin
häviävä kansa, .nämä kaikki vedet­tiin
hölmistyneinä kehittyneemmän
kulttuuri-ihmisen kanssa mitä ka-malimpien
murha-aseitten ja myrk­kyjen
ruuaksi. Maailman suurim­man
pedon, kapitalismin, suupielet
hekumoivat veressä. Maapallomme
kaunis pinta löyhkäsi mätänevistä
•ihmisruumiista "luomakunnan kruu­nuista,"
Ihmiskätten kauniit luo­mat
sortuivat muutamissa sekun­neissa
raunioläjiksi, joiden yllä
haaskalinnut vaakkuivat.
Eräänä suursodan alkuvuotena
oli Kuolan kaupungista matkalla e-rään
lappalais pogostan starssina
kotikyläänsä kohti. Hänellä oli tas­kussaan
määräys, jonka perustalla
armeijaan tuli saapua parhaan mie-huusijän
ikäluokat Hän oli itse
jo vanha-mies, joten hän voi huole-tonna
astella tuntureita, tietoisena
siitä,, ettei mobilisointi häntä kos­ke.
Päinvastoin .häntä huvitti tässä
jutussa eräs seikka, Ilja, eräs ky­län
lappalaisista oli hänelle hyvin
vihattu. Hän oli Hjan kanssa usein
ollut vastakkain milloin mistäkin
syystä, kerrankin Iljan porotokas­sa
käydessään poroja varastamassa,
sattui Hja hänet yllättämään. Oli
onni, ettei Iljan lähettämä karhu-kuula
ollut häneen sattunut^ Mo­lemmin
puolin Vannottiin kostoa.
Eräänä yönä hiipi vuorostaan Ilja
starssinan porotokassa, suopunki
toisessa ja pyssy toisessa kädessä.
Voiton varmuudestaan huolimatta
ampui hän huonosti ja päästi Iljan
karkuun. Se häntä sapettaa vielä­kin.
Mutta nyt se sattuu. Hän
menee ja lyö Iljan nenän eteen pa­perin
ja ainoana pogostan lukutai-toissena
lukee sen Hjalle. Hän ir­visti
tyytyväisenä ja koitti taskus­saan
olevaa paperia. Mieluisin tun­tein
hän jättää taakseen tunturin
toisensa jälkeen. Viimein häämöit-tää
etäällä kotikylä kahden tuntu­rin
välissä, järven rannalla.
Seuraavana päivänä saa starssinan
ilmoitus kylän pois järjiltään, Kal­peana
kuuntelee Iljakin määräystä.
Suuri tuntematon maailma, oudot
ihmiset ja tavat, ne peloittivat hei­tä
kaikkein enin. Jospa ei osaa
kuollakaan niinkuin toiset. Heille
nauretaan ja pidetään pilkkana.
Aamulla kokoontuvat miehet e-väsreppuineen.
Kotiin jääville e-männille
jaetaan neuvoja ja ohje/
ta, lohdutetaan heitä, kolttaapa mo­ni
nauraakin, mutta naurun sijaan
värähtelee poskilihakset kummalli­sesti.
Silioin juoksee eräs akka Iljan
asunnosta päin ja tuo tiedon, että
Iljan tupa on tyhjä.
Mietitään minne Ilja olisi joutu­nut,
Mutta starssina nauraa pi­rullisesti.
Hän tietää minkä tyh­myyden
Ilja on tehnyt^
"Alkakaa vaan lähteä matkalle,
kyllä minä pidän Iljasta huolen, et­tä
hänkin pääsee, samaan lystiin,"
hoputtaa starssina, Kun joukko pai­nuu
tunturin taa, kiipeävät itkevät
vaimot ja lapset sen laelle, näh­däkseen
viimeisen vilahduksen per­heen
huoltajista, isistään.
Mutta toista suuntaa asteli Ilja
vaimonsa ja kahden 6 ja 8-vuotiaan
lapsensa kanssa. Tuntureilta hän
päätti etsiä suojaa elämälleen, kun
ei sitä voinut järjestynyt yhteis­kunta
taata. Tuon tuostakin hän
vilkaisi taakseen, sillä toisiin lappa­laisiin
ei ollut ollenkaan luottamis­ta.
Vaikea loj lasten laahustaa pe­rässä
ja usein pienet jalat kompas­tuivat
kiviin ja raättäihln.
On kulunut joukon toista vuotta.
Erään järven rannalla, etäällä La­pin
koskemattomassa yksinäisyydes­sä
istuu Ilja vaimonsa ja nyt .9
vuotiaan tyttönsä kanssa. Kulunut
vuosi on muuttanut heidät äärettö­män
laihoiksi ja repaleisiksi. Vuo-sl
yksin erämaassa, sitä ei kestä
lappalainenkaan ilman elämisväli-neitä.
Kylään ei ollut asiaa; siel­lähän
kärkkyi kostonhimoinen
starssina.
Ilja ja vaimo istuvat tytöstä vä­hän
erossa ja tuijottavaa järveen.
. "Hja, emme tee sitä", sanoi vai­mo
kauhun ilme kasvoillaan, Ilja
käännähtää levottomasti. "Ehkäpä
pian loppuvat nämä hirvittävät 7-
jat", rukoilee vaimo edelleen. "Em­me
tee sitä' Ilja — emmehän".
Mutta Ilja ärähtää tuskaisesti. "Me
teemme! Kuuletko — teemme!"
Kokonaisen vuoden tunturissa
harhaileminen oli näännyttänyt hei­dät
£nsimäinen kesä oli joten­kin*
kulunut, mutta talvi oli sitä
ankarampi, Milloin missäkin ko­lossa
oH asuttu, milloin taas risu­majoissa
oli kuunneltu miten hu­kat
ulvoo naapureina, kuunneltu
Lapin hyisen myrskyn vonkua ri­sumajan
seinien raoissa. Ruuaksi
oli täytynyt ottaa mitä tielle sattui.
Joskus oli Ilja uskaltanut toisten
lappalaisten porotokkaan, ottanut
sieltä vasan ja kuljettanut sen per­heelleen.
Mutta siitä hän vain, sai
uusia vihollisia. Riekkoja ^saatiin
kyllä talvella ansalla, mutta ne - kä­vivät
kuolettavan yksitbikkoisiksi.
Ampumatarpeiden loppuminen lisä­si
kurjuutta. Toukokuun tulvissa
rämmeltäessä sairastui nuorin lapsi
ja kuoli. Soista nouseva myrkyllä
nen ilma kaatoi koko pierheen tau
tivuoteelle, ettei ollut tulen' laitta­jaa.
Lisäksi alkoivat lappalaiset
heitä hätyyttää Kuolasta tulleen
määräyksen perusteella, sekä omas­takin
halustaan, sillä söihän Ilja
heidän vasojaan kilpaa karhujen
kanssa. Elämä niin ollen 'kävi a-jan.
mittaan sietämättömäksi. Ruvet­tiin
etsimään ulospääsyä tästä hel­vetistä,
"Tästä on tehtävä loppu",
sanoi Ilja istuttuaan äsken maini­tun
järven rannalle. Mc tämän
kestäisimme, mutta lapsi —- hän
riutuu luukasaksi aivan silmiemme
edessä, emmekä voi sille mitään.
Ja ^vielä, hänhän estää paljon mei­dän
vapaata liikkumista. Ja seu­rauksena
tästä on, että kuolemme
kaikki, ettei jää sanan viejää." Vai­mo
vilkaisi kummastuneena Iljaan.
Hänen äidin tunteensa aavisti jo­tain
—jotain oikein kamalaa.
Ilja jatkoi: "Minulla on ollut
mielessä erns seikka. Olen pjtä
miettinyt. ; Nyt olen tehnyt päätök-dottaa
vastausta. Vaimo vttkaM"
hänen kasvoihinsa. Sekä kyyri»»
tyi ikäänkuin hyytyisi paikalleeiu >
"Vaikenen."
"Muista, että lupauksesi oa «n*
nettu viimeiseej^ hengenvetoosi as­ti
Ja nyt emme enää pubtt tiatS,
asiasta." - .
Taas on kulunut pari kuukantta.
Kuolan kaupunkiin astelee kurjan
ja repaleisen näköinen lappalainen.
Hän ohjaa askeleensa kohti sotilas*
virastoja, pälyilee arasti ympäril«
leen, ja astuu sisään.
Talven uhka oli tehnyt Hjan elä­män
sittenkin tunturissa mahdotto- ,
maksL Hän oli ajanut vaimonsa
kotikylään, itse hän lähti laahus­tamaan
Kuolaan, armeijaan tarjou­tumaan.
Nyt hän seisoi kirjava-merkkisten
sotilasherrojen armoil­la.
"Mikä nimi?"
"Ilja — — _
Herrat seilailee kirjojaan. "Jaha,
jaha — —" Pirullinen hymy leik­kii
heidän rasvaisilla kasvoillaani,
"Karkuri ".
Sotilas vie Iljan päävahtiin. Har­maa
ainelli heitetään selkään ja lä­hetetään
kiireesti etelään.
— z z
Laajaa, aukeata kenttää pitkin
pyörii harmaita sinellejä eteenpäin.
Toiset tekevät välillä naurettavan
kuperkeikan ja jäävät makaamaan
kentälle. Tuntuu ikäänkuin koko
suunnaton avaruus olisi täynnä rä­jähdystä
ja tulta. Eteenpäin pyö­rivät
sinellit harvenevat harvene­mistaan.
Maan pintaan kaivautua
suuria jättiläisreikiä. Ilma on täyn­nä
vongahtavia metallin sirpaleita,
myrkkykaasuja ja lentokoneiden
surinaa, rätinää, räjähdyksiä, jys­kettä.
Veri roiskuu ilmaan ja kas­telee
kentän. Käsiä, päitä, jalkoja,
suolia irtoaa sinellien sisästä, Joi­den
riekaleet värjSäntyvät punai­siksi.
Yhä harvenevat sinellikää-röt
Vähitellen taukoo ättni, tuli him­menee
ja sammuu, ilma puhdistuu.
Laaja kenttä on täynnä harmaita
kasoja.
Ne ovat ihmisiä. Ne ovot työ­läisiä
ja talonpoikia. Näitten kym­menien
tuhansien joukosta löytäi­simme
Iljankin, joka oli lähetetty
tänne * sovittomaan tottelematto­muutensa
herrojen mobilisointimäS-räystä
kohtaan. .
O. J-—n.
Ruotsalainen seikkaili­ja
Canadassa
sen."
Mikä se olisi? kysyi vaimo, sy­dän
täynnä kamalaa odotusta.
Ottaen vaimoa tiukasti kiinni
kuiskasi hän .hänen korvaansa:
"Meidän täytyy tappaa tyttö".
Lian läpi näkyi miten vaimon
kasvot leimahtivat valkeiksi kuin
liina, koko ruumis värähti k|^n
viimeisessä, hengenvedossa ja lasi-maisilla
silmillään ^hän tuijotti Il­jaan.
Mutta silmänräpäyksen ku­luttua
hän hyökkäsi hurjana Iljan
päähän kiinrri. Sinäkö —. sinä -—
et —!" Mutta Ilja vetää hänet
lähelle itseään ja kuiskaa: "Jos
pidät suusi kiinni, pelastut samasta
kohtalosta, muuten 'ei.. Ole järke­vä.
Meidän, on onian henkemme
uhalla tehtävä, se."
"Ilja, emme tee sitä. Ehkä pian
loppuvat nämä hirvittävät ajat. Em­me
tee sitä Ilja — emmehän."
"Me teemme I Kuuletko r— me
teemme!" Hän vilkaisi merkitse­västi,
nousten ylös: "Ole järke­vä".
Muutamalla askeleella on hän
tytön luona. Tyttö hymyilee rau­keasti
ja koittaa sopertaa isälle
jotain hyvin väsyneesti, Mtitta Il­ja
tempaa tytön- syliinsä, sitoo_na-run
ja kiven hänen kaulaansa ja
juoksee hengästyneenä rantaan, jos­sa
hän tunturin kielekkeeltä heit­tää
pienen käärönsä järveen.
Veden loiskauksen kanssa viiltää
ilmaa terävä, läpitunkeva hätähuu­to.
Hitaasti, astuu Hja vaimonsa luo.
Hänen katseensa on kokonaan
muuttunut ja hän puhuu : ontosti
hampaittensa välistä.
''Vaikenctko?" Hetken hän 0-
Joku aika sitten ilmestyi Montrea-\
Iin kaupunkiin eräs venäläinen Mu-rokov
niminen kreivi, joka vapaalla ;
esiintymisellään ja tuhlailevalauu-:
dcllaän pian oli raivannut itselleen
tien Montrealin ylimpiin seurapii­reihin^
Hänestä tuli seurapiirin san­kari
ja nuoret Montrealin rahayli-mystön
kauniit ja vähemmän kau-^
hiit perijättäret parvessa ympäröi­vät'
häntä. Pian hän oli kihloissa
rikkaimman perijättären kanssa ja
hänen onnensa näytti varmalta. Mut­ta
mikään onni cl ole pysyvää. Kuu- v
si kuukautta oli näin' onr^cllisesti :
kulunut, kunnes poliisi eräänä päivä-'
nä ilmestyi kreivin luo ja vaati se- •
lityksiä. Poliisin sekaantuminen
kreivin asioihin herätti tietenkin
yleistä mielenkiintoa Montrealin seu­rapiirissä.
Morsian vaati selitystä,
mitä nuuskimista poliisilla oli sul- '
hasen luona. Tällöin selitti kreivi
morsiamelleen, että hänen kimp­puunsa
oli kadulla hyökännyt pari
bolshevikkia, jotka olivat ryövänneet
.häneltä 250 dollaria ja että poliisi
' tämän asian johdosta tahtoi puhua
hänen kanssan.
Millä mielellä morsian otti tämän
Bclityksen vastaan, on tietämätöntä.
Mutta poliisi kävi yhä tungettele-väisemmaksi
ja paljasti vihdoin krei­vin
petkuttajaksi. Sekä nimi että
paperit olivat väärennetyt, ja pape­rit
oli hän saanut jollain selittämät­tömällä
tavalla. Tullessaan Mon­trealiin
oli mies esittänyt 70,000
punnan shekin ja näyttää siltä, et­tä
hänen oli onnistunut uostaa rahat
Bhekkiä vastaan.
Kun sitten «kreivi» paljastettiin ja
kun hän huomasi kaiken menetyksi,
koetti hän tehdä itsemurhan appiuk­konsa
kotona myrkkykaasun avulla. •; .
Tämä huomattiin kuitenkin, ennen­kuin
henki oli lähteynt. Paraillaan :
taistelee hän elämän ja kuoleman .
välillä, lääkärit kuitenkin uskovat
hänen parantuvan.
Tämä kekseliäs mies on syntynyt .
ja kasvanut Ruotsissa, Malmberge-tissä,
ja hän on erään kaivostyöläi­sen
poika sieltä. Pari vuotta sit- ;
ten oli hän matkustanut Amerikaan.
Canadan hopeatuotanto
' Ottawa. -^Hallituksen tilastojen
mukaan Canadan hopeatuotanto
nousi vuonna 1923 yli kahdentoista
miljoonan dollarin. Kaikkiaan tuo­tettiin
tässä maassa hopeaa 18,610,-
'744 nnsjriai'joka New Yorkin hin­tojen
mukaan tekee 12,067,509 dol­laria.
' f
'Mi
\