Vapaus, December 18, 1924

              -.1 r ^ i ^ i l r ^ t i ^ v'-f*l
TiffBtaina. JeiJrit, 18 p . — T O » , Dcc ISifa. 1924
Tittts Livius en Rooman Historia
^-t«a!le nJaahonkin riviBtyneeseen ^Sfflin ibmeelHnen mrtinen:
^!g][iriu5'€n kualn«a Eooman
Sia "Titi Livi; ab orbe condita
S e i a a n . Onko «e totta? kysyivät
S S S l l a tnbannet tällä j a tuolla
jgn valtameren. Jos on, min «le-
^ kuin uutta renesanssxkantta,
S n humanistit ilahduttivat aika-iiaaan
latinalaisten ja krefkkalM»-
C^iodeksien löydöillä ja joUoin
*Jineet eri maista telovat pitkiä
oatkoja toistensa luo voidakseen o-jBJn
silmin todeta näiden löytöjen
ärkeyden ja myöskin hieman rau-boittsa
kiihottuneita tutkijavaistb-
Onko Livius nyt siis todella tul­lut
päivän valoon? Tämä kuuluisa
padbvalainen historioitsija, joka oli
Lisari Augustuksen, Vergeliuksen
j8 Horatiuksen aikalainen, on, ku­ten
tunnettua, kirjoittanut Rooman
iustorian sen perustamisesta aina
vuoteen 9 e. Kr.;-jona vuonna kuoli
Drusus, Augustuksen ottopoika. Hä-nen
historiansa käsitti 142 kirjaa,
Joista meidän aikamme tuntee aino­astaan
35, siis ei täyttä neljättä o-jg2_
livius matkusti sinne tänne
Rooman valtakunnan alueilla, kerä­ten
aineksia historiaansa ja käytti
ii vuotta iästään kirjoittaakseen
kahdeksan vuosisarian historian täs­tä
merkillisestä Rooman valtakun­nasta,
joka yaatimatomasta alusta
Memin järven seuduilta lähtien
kasvaa ja paisuu, tullen eri­sin
Tiberin rannoille ja leviten siel­tä
kauvas Rooman keisarikuntana.
Kuinka monet tiedemiehet ovat­kaan
uneksineet Titus Livius'en his­torian
löytämistä ja päivänvaloon
saattamista! Polvesta • polveen on
kuin perintönä kulkenut tiedemies­ten
ja oppineiden kesken tämä u-nelma.
Onko napolilainen oppinut
tohtori Mario Di Martino Fusco tä­män
ihmeellisellä tavalla kadonneen
historian löytänyt, ja. mistä?—'• Mo­net
ovat tarinat historian katoami­sesta:
kerrotaanhan on, m. että Ca-ligula
olisi poltattanut koko Liviuk-sen
historian, paitsi ensimmäiset 42
kirjaa, jotka jo silloin olivat levin­neet
ulkopuolelle Rooman ja Italian.
Mutta iriiinkäänlaiset tarinat eivät ole
estäneet oppineita jatkamasta tutki­muksiaan.
Varsinkin erinäisten luos­tarien
kirjastoista «tsittiin Liviusta,
m. m. Montecasinosta, Chartras,ista
j. n. e. Ilman tuloksia kuitenkin.
1600-Juvun alussa oli yleisenä kä-ätyksenä
se, että tjäydellinen Livi-iis'en
historia olisi Konstantinopolin
kuulnisasa Serraglio-kirjastosa, jon­ne
oli miltei mahdoton päästä tutki­maan.
Siinä kirjastosa sanottiin säi­lytettävän
suuriet määrät niitä kirjal­lisia
aarteita, jotka aikoinaan oli­vat
kuuluneet Byzantin keisarien
Joistaviin. kirjartolhin. Muistetaanpa
-vaan mitä tunnettu roomalainen
spikkailijapatriisi 'Pietro della Vallc
kirjoitti Konstantinopolista kesäk.
27 pnä l e iS ystävälleen napolilai-eelle
lääkärille Mario SchipanoUe:
"Tahdon antaa Teille uutisen, jo­ka
osaksi on Teille mieleen, osaksi
saattaa Teidät pahoilleen. Serragli-koko
JaiUs hnooiiooDotettava kirjas­to,
EiksI että siinä on entisten kreik­kalaisten
keisarien kirjactot J a l i -
fiäkä koko joukko sieltä täältä löy-dettyjä
harvinairia kirjoja, sanotaan
varmasti olevan Titus Liviuksenkin
bistorian kokonaisuudessaan. Suur-herttua
joitakin vuosia sitten koetti
saada sexL.haItuunsa tarjoomalla vii­situhatta
piaeteria. Mutta eivät ne
tabtonejt sitä hänelle antaa, joko
siksi, ettei hänellä ollut täällä sel­laista,
joka olisi tarpeeksi liukkaasti
hänen asiaansa ajanut, taikka myös­kin
siksi, että turkkilaiset tämän
tarjouksen kautta alkoivat epäillä,
että. se olisikin paljon suuremman
summan arvoinen. Nyt me täällä
(toisin sanoen meidän Herra Am-basadörimme)
oleme salaa tarjon
neet kymmenentuhatta scudia kir­jaston
hoitajalle; me olemme nimit­täin
päässeet selville siitä, miten
tässä hovissa on meneteltä\-ä, toisin
sanoen: juuri niin kuin me -nyt
teemme".
"Kirjaston hoitaja on luvannut
historian meille, mutta kova onni
näytää vainoavan Titus Liviusta:
tämä kirjaston hoitaja poloinen ei
löydä koko historiaa; jo kuukausi­määriä
hän on sitä etsimässä, tulok­sitta,
emmekä voi Väsittää minne ih-meemseen
se on piiloitettu. Te näet­te,
miten kova on monestikin kir­jailijan
vaivojen kohtalo. Jos Herra
imbassadöörin onnistuisi saada teos
käsiinsä, painattaisi hän sen heti,
maattaen siten julkisuuteen tämän
lUurtyön.
Della Vallen ei kuitenkaan onnis-
':unut saada Titus Liviusta käsiinsä
Konstantinopolista; pitkiin vuosiin
ii kukaan enää uskonutkaan sen
siellä olevan. Mutta eikös siinä 1860
paikkeilla Miller sanonutkin omin
nimin nähneensä Titus Livius'en ka-ionneen
historian Konstantinopplis-
'•i. Sitten seurasi taas hiljainen ai-ka,
vaikka kyllähän Konstantinopo­lista
sitä muutkin etsivät, m, m.
tuhnettu etevä italialainen taidehis­torian
tutkija; Antonio Munotz, joka
v. 1905 nuorena ylioppilaana oli
Konstantinopolissa opiskelemassa.
Hän on itse näinä päivinä kertonut
seuraavaa: „. . . Minä olin niitäj
joka etsin Titus Liviusta Konstanti­nopolista,
ja minkälaisella innolla!
Lähteä Roomasta tuntemattomana
ylioppilaana, ja palata mukanaan
löydetty Titus livius! Minkälaisen
kaiun minun nimeni olisikaan saa­nut
maailmassa! Ja mitä olisi sano­nut
profesori Cugoni, joka miltei
oli reputtanut minut latinassa, kun
olisin' hänelle esittänyt komean
teoksen: 'Titi Livii ab urbe condi­ta,
libri omnes. Invenit et edidit
Antonius Mugrnotius?"— Ja näiden
kunianhimoisten unelmien kannus­tamana
nuuskin kirjastojen hyllyjä,
löytämättä mitään, ja menettäen sii­hen
kallista alkaBnl,"
Nyt on siis napolilainen tohtori
Mario de Martino-tFusco se, jonka
nimi lentää maineen siivillä ympäri
maailman. Sanomalehdet Italiasa o-vat
näinä, päivinä mitä suurimmalla
mielenkiinnolla asiaa seuranneet, jo­pa
siinä määrin, että Italian aika
kriitillinen, sisäinen tilannie tuntuu
sijalle. Mietä. on Lirius löydetty?
Mitä erilaisimpien luostarien nimet
Etelä-Italiassa mainitaan: tiedetään
de Msrftioo-Fuscon niissä käyneen
tutkimassa. On myös puhuttu satu­maisista
maanalaisista löydöistä —
mutta kaikkein nimeksi on «akuu-tettn.
että löytö on tapahtunut na­polilaisen
kauniin linnan Castel
Ovon yhteydessä olevasta Salvado
ren luostarista. Jokainen Napolissa
käynyt muistaa tämän ihmeellisen
linnan äärinivat, linnan, jonka ny­kyinen
ulkoasu on Espanjan varaku­ninkaan
Pedro de Toledon (1532—
,53) ajoilta. Sen linnan lähettyvillä
on varmasti moni meikäläinenkin
matkailija kuullut napolilaisia lau­luja.
Tri de Martino-Fusco on ollut y-leisen
huomion vainoamana, mutta
ihmeellistä kyllä on hänen onnistu­nut
piiloittautua ties mihin. Sanot­tiin
hänen olevan Caprilla eräässä
huvilassa, jossa hän hiljaisuudessa
kopioi löytämäänsä vaikeaa tekstiä.
"Sanomalehtimiehet ovat koettaneet
saada hänet käsiinsä: turhaan. E-räs
englantilainen sanomalehtimies
tuli suoraapäätä Lontoosta j a ilmes­tyi
väsyneenä eräänä iltana Napo­liin,
Meni asemalta suoraan de Mar-tinp-
Fuscori asunnon ovea kolkutta­maan.
Turhaan! Ei kukaan vastan­nut.
Ja se on jo englantilaiselle ai­ka
läksy. E i hänen onnistunut saada
Liviuksen löytäjää käsiinsä. Parem­min
ei käynyt erääjje unkarilaiselle
tiedemiehelle, joka hänkin löydöstä
kuultuaan mitä loistaviramilla suo­situskirjeillä
tuli löytäjää tapaa­maan.
Entäs saksalainen sanomaleh­timies,
joka sanoi olevansa ylioppi­las
ja vuokrasi huoneen samasa ta­lossa
jossa de Martino-Fuscon asunto
on, toivossa opiskelijan varjdlla pääs­tä
lähelle oppinutta tohtoria. Ei ku­kaan
ole nähnyt häntä, ei kukaan
hänen kanssaan pääse puhumaan.
Hän on kuin poip pyyhitty maan-päältä
ja kuitenkin — ja onneksi —
hän elää ja tekee työtään. Sitä o-vat
vakuuttaneet hänen opettajansa,
kuuluisa latinan professori Napolin
yliopistossa, ser.aattoriGocchia, joka
antaa haastatteluja oikealle ja va­semmalle
ja kertoo, että suuri löytö
on todella tehty ja että pian sen tu­lokset
tullaan antamaan julkisuur
teen, samoinkuin useat muut napo­lilaiset
oppineet.
I
Rattoisaa JoAa M
I hnobsta tobDDtatannoa v:De 19S
sekä
Toivottavat
GOBALTIN POIKATALON SEURAAVAT \
TOVERIT
Box 419, Ck)balt, Ont., Canada.
•on turkkilaisessa kirjastosa, joka on joksikin päiviksi siirtyneen toiselle
Hallitus on nyt sekin asiaan puut­tunut
ja antanut Napolin ja Etelä-
Italian tieteitä ja taiteita^ suojelevan
intendentin tehtäväksi laatia haUi-tukselle
selostus Titus Liyius'en'his­torian
löydöstä. ; On niitä, jotka
koettavat panna hieman leikkiä tä­män
vakavan asian joukkoon ja lau­sua
jo edeltäkäsin valituksensa niil­le
koululapsille^ joiden tehtävänä
Livius'en lisillä varustettuna tulee
blemasn Rooman historian oppimi­nen.
Muutaman päivän perästä saa­nemme,
tietää hieman enemmän;
emme tarvitse odottaa marraskuuhun
jolloin de Martino-Fusco oli luvan­nut
Napolin kuhinkaalliselle Tiede­akatemialle
ilmoittaa löytöjensä tu­lokset.
Roomassa, 8. 9. 24.
L. K.
Miss B. Kaipainen
Miss A» Pesola
Miss S. Kangas
Mr. H. Suomijärvi
Mr. K. Rantala
Mr. L. Helman
Mr. M. Antila
Mr. E. Männistö
Mr. M. Kankainen
Mr. J. Johnson
Mr. K. Sorri
Mr. T. Rautiainen
Mr. K. Lilpakka
Mr. F. Mahlamäki
Mr. O. Ahlgren
Mr. S. Saarinen
Mr. E. Hovi
Mr. L. Jäi^venpää
Mr. J. Tikkanen
Mr. E. Jaakkola
Mr. E. Meriläinen
Mr. H. Rajakangas
Mr. Härmän Poika
Mr. Urjalan Poika
T. Ollila, Box 664, Cobalt, pnt, Can.
Kirj. Maksim Gorki
vuosi!
Sitä ti)ivoo seuraavat toverit ja toverittaret Creighton Minelta
Lyyli ja Emil Perä.
Anna ja Otto Vainikainen
perheineen
Lempi ja Matti Mäki.
Mari ja A l i Rauhala perheineen.
Hilda j a Jolm Tammi perheineen
Liisa ja Blatti Riihimäki
perheineen
Lyydia ja; August! Fräntilä.
Rauni, Olga ja Väinö Oikkonen.
Helka, Inkeri, Kukka, Kerttu
ja J . Poutanen.
Meeri, Elin ja Nestor Luoto.
Ida ja Hjalmar Koivisto.
'Siiri ja Matti Karhila-
Helmi^ Tilda ja Alex Lindström.
Toini, Lyydi ja Kusti Pajuluoma.
Aliina j a Alex Tuomi perheineen
Toini, Toivo, Lisi j a J . Luukko.
Yrjö Vilho, AiU ja H. Mäki.
• Edvard, Emil, Hilda Ja
•, E, - Kiviaho.
Maria ja Aatu Marttinen.
Eriika ja Ivan Virtanen.
Siviä, Taisto, Hilda ja K. SaarL
Miina j a Frank Stenroos
perheineen «
Helien, Lempi ja A. Saari.
Elsi, Eugen, Elvi, Ensio, Saima
ja T- Lahti.
Hanna ja Lauri Tilenius.
Vaho, Edla j a M. .Möttönen.
Kauno, Laina ja K Lietola
Valte, Reino, Sofi ja K.
Hemesmaa
Aili. Anna jä Arvi Nelson
Into, Irene, Martta ja B.
• Poutiainen.
Ed. Ojala. ^
Niilo Koski.
Antti Ylitalo.
Axel Pohjanen.
Paavo Nieminen.
Arvi Hakala.
John Mäkinen. _
Atiel Kansanaho
Kalle Koivumäki.
Janne Rautiainen.
Oskar TuomL T
Vilho; Elma, Mandi ja
Oskar Mäki
Vilho, Laila, Maria ja M.
Johnson
Lyyli, Sirkka Aino, Lyydi ja
Arttu Mäki.
Tilda, Terttu ja Hugo Luoto.
Anna ja Aaro Vaine
perheineen
Sulo, Sylvi, Tyyne ja K. Mäki
Huugo, Heeti, Olavi, Hilda ja
J. Laine. '
Kaarin ja Paavo Ruohonen.
Hilda ja Einar Nyfors.
Eino, Emilia ja K. Nurminen.
Paula, Reino, Taisto, Fanny
ja Hj. Länsi. ^
Tauno, Aino ja E. Sochaski.
Yrjö Hyvän.
Kunnar Vikelius.
Heikki Kaartinen.
Frank Mäkinen.
Viljo Viikmanni.
Miss Jenny Maijala.
Eino Laurikainen.
Lauri Hellman-
Väinö Heikkilä.
Onni Salminen
Vanha Isergel kertoo:
Kauan, kauan sitten eli kerran
muudan kansanheimo jossakin, en
tiedä missä. Tiedän vain sen verran,
että suuret, läpitunkemattomat met­sät
ympäröivät kansan telttoja kol­melta
taholta, neljännellä lepäsi
avoin aro. He olivat iloisia, voimak­kaita
ja rohkeita ihmisiä, jotka tu­livat
vähällä toimeen. Olivat var­maan
mustalaisia. Mutta sitten
koitti heille raskaat, vaikeat ajat
. toinen, kansa saapui jostakin ja
työnsi heidät metsän mustaan sy­vyyteen.
,
~ Siellä oli rämeistä ja pimeä, kos­ka
metsä oli ikivarilia, j a sen oksat
olivat niin ahtautuneet -toisiinsa,
ettei niiden läpi näkynyt avaruut­ta,
ja että auringonsäteet saattoi-vat
tuskin kairata itseään esiin leh-tikudoksen
läpi. Mutta niin pian
kuin säteet piitosivat suohon, syn­tyi
tappavaa ruttokatkua, mistä
kuolivat Ihmiset. yksi toisensa jäl-_
keeri. Tällöin alkoivat heiihon nai-"
set ja lapset parkua, j a isät vaipui­vat
mietteisiin ja synkkään raskas­mielisyyteen.
Heidän oU lähdettävä tä9tä met-sästä,
mutta ö6n syvyydestä johti
vain kaksi tietä — toinen johti ta­kaisin
sinne, missä, voimakkaat Ja
pahat viholliset olivat, töiftön joh­ti
jättipuiden lomiin, jotka olivat
vaipuneet valtaisten oksiensa sylei­lyyn
ja upottaneet kvhmyjuurensa
öyvälle sitkeään liejuun. Nämä
puut törröttivät päivisin äänettömi­nä
ja hiljaisina kuin olisivat olleet
kivestä, töri*öttivät harmaassa puo-lipimeässä,
ja näyttivät iltaisin,
leirlvaliceain- syttyessä, painuvan
yhä lähemmäksi toisiaan, ja aina,
niin hyvin päivin kuin öin, oli
kuin muuri kierretty heidän ym­pärilleen,
mikä uhkasi tukahuttaä
Heidät, tottuneita kun olivat aroon.
Ja vielä kauempana oli, kun sa­lamat
leimahtelivat puidenlatvain
yllä ja metsä pauhasi ikäänkuin o-lisi
huutanut uhkauksia niille, jot­ka
olivat vihollisia paeten kätkey­tyneet
sen uumeniin, taikka olisi
laulanut hautalaulua heille. Ja kui­tenkin
olivat he voimakkaita ihmi­siä
ja olisivat voineet nousta tais­teluun
vihollisten kanssa, jotka oli­vat
voittaneet heidät, mutta he ei­vät
saaneet menehtyä taistelussa,
heillä kun oli säilytettävänä pyhä
perintö,.joka olisi joutunut heidän
kerallaan hukkaan, jos olisivat ryn­nänneet
kuolemaan. Ja sen vuoksi
istuivat he siinä ja pohtivat pitki­nä
öinä, kun metsä pauhasi kume­asti
ja suo uhoi myrkyllistä us­vaansa.
He istuivat siinä ja leiritu­len
heittämät varjot hyppivät hei­dän
ympärillään mykässä piiri­tanssissa,
ja heistä kaikista tuntui
ikäänkuin ne eivät olisikaan- olleet
varjoja vaan metsän ja rämeen
pahojahenkiä. Mutta ei mikään, ei
työ eikä naiset, väsytä niin ihmi­sen
ruumista ja sielua niin paljon
kuin raskasmieliset ajatukset, mit­kä
käärmeiden tavoin imevät sy­dämen
tyhjiin.
Ja he kävivät heikoiksi iänikui­sesta
harkinnasta ja ajattelusta.
Heidät valtasi välistä pelko ja hal­pasi
heidän voimakkaat käsivarten­sa,-
ja hätä sai ravintoa naisten
kiihkeistä nyyhkytyksistä, jotka
vaikeroivat rämemyrkyn uhreja ja
parkuivat kauhussa ja vavistukses-sa
eläväin kohtaloa.
Ja metsää alkoi kiiriä raukka­maiset
sanat, ensin varoen ja ar­kaillen
mutta sitten yhä äänek­käämmin
ja äänekkäämmin.. Pian
mielivät he lähteä vihollisen luo-ja
alistaa itsensä ja vapautensa hei­dän
valtaansa, ja puhtaasta ^kuole­mankauhusta
ei ketään enää peloit-tanut
elämä orjuudessa... Mutta
viime hetkessä esiintyi Danko ja
pelasti heidät kaikki.
Vanhus oli ilmeisesti usein tari­noinut
Dankoh palavasta sydämes­tä;
lauseet ' liukuivat kuin .pitkät,
liukkaat nauhat 1 hänen huuliltaan.
Hän kertoi laulavalla äänellä, ja
hänen rätisevä äänensä kuvasi sel­västi
vilUn metsän kohinaajmetsän,
missä ihmisraukat kuolivat rämeen
myrkkyisistä henkäyksistä.
Danko oli tämän heimon miehiä,
nuori, kaunis ja jalomuotoinen oli
hän, ja kauniit ihmiset ovat myös
rohkeita. Niinpä puhui hän heimot»
toverelllecju
Tulvaa bi voida estää ajattelulla.
Joka ei tee mitään, ei voi tulla au­tetuksi.
Miksi, tuhlaamme voimam­me
mietiskelyyn ja vaikerointiin?
Nouskaamme ja käykäämme läpi
metsän — sillä senkin täytyy ker­ran
loppua kuten kaiken muunkin
maailmasfö. Ka» • niin,' •eteenpäin
uskoen! Lähtekäämme!
Ja heimo loi häneen katseensa
ja näki, että hän oli voimakkain
heistä, kun hänen silmänsä hohti­vat
voimaa ja elämää. Johda siis
meitä! sanoivat he. Ja häh jo|hti
heitä. Heimo seurasi häntä ja pani
luottamuksensa häneen. Matka oli
raskas ja vaivaloinen. Ja pimeä oli
se, ja joka askeleella aukaisi. suo
ahnaan, katkuisen kit^tisA ahmais-takseen
ihmisiä, ja puut salpasivat
tien kuin suunnaton muuri. Niiden
oksat olivat kietoutuneet toisiinsa
kuin käärmeet, kaikkialla tunkeu-tuiksen
niiden juuria esiin maasta,
ja joka askel maksoi vaeltajille hi-keiä
ja verta.
Siten vaelsivat he kauan. Metsä
kävi yhä tiheämmäksi ja heidän
voimansa yhä heikommaksi. Ja niin
alkoi heimo nurista Dankoa vas­taan
ja sanoi, että tämä,oli nuore­na
ja kokemattomana johtanut hei­dät
harhaan. Mutta Danko riensi
reippaana eteenpäin antamatta
hämmennyttää itseään.
Mutta sitten purkautui eräänä
päivänä rajuilma. Metsä käyi pi­meäksi
ikäänkuin kaikki yöt, jot­ka
olivat vierineet sen syntymästä,
olisivat liittyneet siinä yhteen. Nuo
pienet ihmislapset liikkuivat ukko­sen
jyristessä ja salamain leimah­dellessa
eteenpäin puiden alla, ja
puu jätit rouskuivat, kumisivat ja
ulvoivat vihastuneita laulujaan, ja
salamat läiskähtelivät metsänlat-vain
yllä, valaisten tuokioittain
korven kylmällä, sinertävällä valol­laan,
sammuakseen sitten yhtä no­peasti
kuin olivat syttyneetkin ja
säikähdyttäen ihmiset suunniltaan.
Ja salamain kylmin hohteen valai
aemat puut näyttivät ikäänkuin o-lisivat
tulleet eUvikei j a vakaasti
Ittättineet pitk-in, v&rikomamsii
kietoutunein käeivarsinsa pidättää
paikoillaan pimeyden kahleista pa­kenevat
ihmiset Ja oli kuin jota­kin
kylmää, julmaa ja kamalaa oli-ai
tuijottanut heitä vastaan pime­ästä
metsiköstä. Peloitta\'a oli tai­val,
ja uupuneet ihmiset menetti­vät
miehuutensa. Mutta he häpesi-vät
tunnustaa heikkouttaan ja
sen vuoksi nurisivat he vihaisina
Dankolle, joka astui heidän edel­lään.
Ja he nuhtelivat häntä, ettei
hän ymmärtänyt johtaa heitä.
Keskellä synkän metsän hurjaa
voitonhuutoa he pysähtyivät väsy­neinä
ja katkeroittuneina langet­taakseen
tuomion rohkealle Dan­kolle.
Olet kurja heittiö, joka joh­dat
meidät turmioon, sanoivat he,
olet johtanut meidät ja riistänyt
meiltä voimamme — sen vuoksi on
sinun kuoltava! Ja salama ja ukko­nen
vahvistivat heidän tuomionsa.
Te sanoitte: Johda meitä! ja mi­nä
johdin teitä, sanoi Danko astu­en
pelkäämättä heitä kohti. Tunsin
olevani nuorukainen johtaakseni
teitä —r sen vuoksi tein sen. Mut­ta
entä te? Mitä olette te tehneet
pelastukseksenne? Teidän on tar­vis
vain kulkea ja kuitenkaan ei
teissä ole sen vertaa miestä, että
taivaltaisitte pitemmälle. Te syök­sähdätte
vain lyhemmän taipaleen
ja pysähdytte sitten ikäänkuin jär­jiltään
säikähtynyt lammaslauma.
Mutta nämä sanat kuohuttivat
heimoa vain entisestäiin. Sinun on
kuoltava, sinun on kuoltava! huu­sivat
he.
Ja myrskyn ulvonta saattoi hei­dän
huutoaan, salamat leimahteli­vat
ja pimeys oli kappaleiksi repi-vä.
Danko, tuo urhea, loi katseensa
heihin, ja näki, että he olivat kuin
nälkäisiä villieläimiä. He tungeske­livat
hänen ympäriileen, eikä hei­dän
kasvoillaan näkynyt ainoata­kaan
jalouden piirrettä, eikä hänel­lä
ollut odotettavissa heiltä mitään
sääliä. Silloin kuohahti hänen nuo­ressa
sydummesäään / suuttumus,
mutta kun hän tunsi suurta myötä­tuntoa
heitä kohtaan, saminui hä-ner>
vihansa pian. Hän rakasti näi­tä
ihmisiä, ja uskoi, ottä he meneh-tyisivöt
vaellukselloäh ilman hän­tä.
Ja hänen hyvässä sydämessään
leimahti palava toivo pelastaa hei­dät
ja johtaa heidät paremmalle
tielle, ja hänen silmissään hehkui­vat
tämän valtaisen tulen säteet.
Mutta kun he näkivät sen, uskoivat
he, että häneen oli tarttunut raivo
ja että hänen silmänsä salamoivat
sen vuoksi niin kirkkaasti, ja he he­ristivät
korviaan kuin nälkäiset hu­kat,
odottaen, että hän tulisi teke­mään
vastarintaa, j a . he tunkeutui­vat
yhä kiinteämmin hönen ympä­rilleen
voidakseen paremmin tart­tua
häneen ja tappaa hänet. Mut­ta
Danko, älysi heidän pahan tah­tonsa,
ja hänen sydämensä hehkui
vieläkin kuumemmin, sillä- heidän
aikeensa täytti hänet syvällä surul­la.
Mutta synkkä metsä lauloi edel­leen
kamalaa lauluaan ja ukkonen
jyrisi ja sade valui solisevina pu­roina.
Mitä minun on tehdävä näille
heikoille ihmi8elle?i huudahti Danko
niin äänekkäästi, että voitti ukko­senkin
jylinän. Ja yhtäkkiä repäisi
hän omin käsin auki nuoren rin­tansa,
kiskaisi siitä.irti sydämensä
ja kohotti sen korkealle päänsä
päälle.
Se liekehti kuin aurinko ja lie­kehti
vieläkin kirkkaammin, ja ko­ko
metsä' vaikeni tämän ihmisrak­kauden
suuren, hehkuvan soihdun
valaisemana, jä pimeys pakeni va­lon
tieltä ja vaipui vavisten kor­ven
uumeniin, rämeen likaiseen k i ­taan.
Ja ihmiset seisoivat kuin k i ­vettyneinä
hämmästyksestä.
Tulkaa! huiisi Danko ja syöksäh­ti
esiin johtajapaikalleen pitäen
liekehtivää sydäntään korkealla
ilmassa ja valaisten muille tietä
sen säihkyvällä valolla.
He seurasivat hänen jälkiään
täynnä uuden kaipuuta ja ikään­kuin
taian loitsimina, Ja syvä metsä
kohisi uudelleen ja sen latvat va­vahtelivat
mutta sen ääni sammui
liekehtiväin ihmisten askelten jys­keeseen.
Reippaina jä urheina sa­mosivat
kaikki eteenpäin palavan
sydämen ihmeellisen näyn sytyttä-minä.
Nytkin kuoli edelleen monia
mutta valituksitta jä kyyneleittä.
Danko kiiruhti yhäti edellä ja hä­nen
sydämensä se paloi ja. hehkui.
Ja katso: äkkiä jakautui metsä hä­nen
edessään kahtaalle ja jäi taak­se
kuin tiheä, musta muuri. iMutta
rohkea Danko ja kaikki, jotka oli­vat
hänen kerallaan, sukeitautoi-vat
välkyväan auringonvaloon ja
sateen raikastuttamaan puhtaaseen
aroilmaan. Rajuilma oli heidän ta­kanaan
metsän yllä, ja täällä sä­dehti
aurinko, täällä tuoksui aro,
täällä välkehti ruoho sadepisarois­ta
ja virta kimalsi kallassa.
Oli ilta, ja virran vesi loisti pu­naisena
laskevan auringon säteis­tä
«— yhtä sBiiaLteiia Jmin Paririini
rtkkirevityati rintmt» pallpäkM»^-
vu lämmin virta. J » iPBflährv» 9 i n ^
ko. oto holma ja ylpei. loi ICSIIMMI
yli aron Mriea — antoJ iIo4a fi*:{
dehtivän kataeen liukoa y l i v«pMHi.
maan, joka levisi hänen «denifbiv
ja faän vaipui riemuitsevalla mm*
rulla maahan Ja kuoli ;
Hiljaa kuiskaUivat hämmiiaty^ ^
neet puut, jotka Danko oli Jät^yt'
taakseen, hiljaa kuiskaili ruoho,
joka värjäytyi Dankon punaisesta
verestä.
Mutta ilonsa ja toiveidensa täyt­täminä
eivät ihmiset kiinnittäneet
huomiotaan Dankon kuolemaan,
eivätkä liioin huomanneet, että hä­nen
urhea sydämensä vielä virui
liekehtivänä hänen elottoman ruu-minsa
vieressä. Vain yksi heistä,/
joukon varovaisin, pani sen mer-'
kille ja peläten, että jotakin tuUsi.
tapahtumaan, polki hän jalallaa^n
tuota ylpeätä sydäntä.
Ja nyt ryöpsähti Dankon sydän
kipinöinä ilmaan ja sammui. Siinä
niiden sinertäväin kipinäin alknpe- /
rä, joita rajuilman edellä nähdään:
arolla,
~ ~ ''.. . •'
VanhuB oli lopettanut oivallisen:
tarinansa. Aro oli vaipunut salape- {
räiscen hiljaisuuteen, ikäänkuin se-kin
olisi hämmästynyt uljaan tais­telijan
Dankon sielunvoimaa, Dan- .
kon, joka ihmisten tähden poltti po-- ;
roksi sydämensä ja kuoli pyytämät­tä
edes kiitosta näiltä.
Selkä nojautuneena joihinkin
punaisia, hehkuvia viinirypäleitä
täynnä oleviin vasuihin uinahti ta- ;
rinoinut eukko ja Havahtui silloin
tällöin unestaan. Katselin häntä ;
ja ajattelin itsekseni: Kuinka mon-ta
muuta satua ja muistoa .• lienee. '
k ään vielä kasaantuneena hänen
muistinsa aarrekammioon? Ja minä <
ajattelin Dankon suurta liekehtivää '4
sydäntä ja ihmisten vilkasta mie­likuvitusta,
joka on runoillut niin i
monia kauniita ja voimallisia lau­luja
vanhaan aikaan, jolloin oli ole­massa
sankareja ja sankaritekoja»
ja ikävää lohdutonta nykyaikaa, jo-';v
ka on niin köyhä suurista ja voi- <
makkaista teosta, ja niin rikas kai- :;
seasta, kaikkea naurettavaksi teke­västä
epäluulosta — tätä surkeata^ ^
aikaa, jonka ihmiset ovat vihelifii-'
siä ja kantavat rinnassaan ' kuoi- '
leennasyntynyttä sydäntä.
Tuuli löyhähti arolta ja paljasti
vanhan Iscrgilin kypsän rinnan,
Isergilin, joka vaipui yhä syvem­pään
uneen. Levitin riepuja hänen
päälleen/ ja heittäydyin itsekin ma­kuulle
maahan hänen viereensä. A»
rolla oli hiljaisti ja pimeää. Tai-vaalia
seurasi pilvi toistaan, vit­kaan
ja yksitoikkoisesti.
Meri pauhasi kumeasti ja surul-aena.
Isergil vanhus nukkui sikeäs­ti.
Ehkäpä ei hän enää koskaan he­räisi
unestaan.
OnnenkyyDel
Oletko koskaan nähnyt onnen-'
kyyneltä, ystäväiseni? Joa et .ole^'
niin minä surkuttelen sinua, •aill&.T;
sinä olet tosiaankin menettänyt'.14-
hanan hetken elämässäsi. Ta^ 'yenv.
voi sanoa — oikeastaan — ettftv
olet menettänyt, sillä onhan slnul-'
la vielä mahdollisuus nähdä onnen-kyynel.
"
• .V.-' • •
Onnenkyynel on kaikista kyyne-v:
Iistä ihanin, kun se kristallikirk-kaana
kimmeltää silmäkulmassa
tai vierähtää poskea pitkio alas.
Kristallikirkkaita helmiähän noo
kyyneil lähteistä virtaavat kyyne-r
leet ainakin ovat, mutta tavallisuu­dessa
niiden takana välkkyvät sil­mät
ovat surun, tuskan, kärsimys­ten
ehkäpä vihankin himmentämät.
Ja kun "tausta" on kuin jonkun
harmaan usvan peitossa, niin eipä
tosiaan katselija silloin nauti na­dossaan
itkevän ihmisen. Ja-jos ei
tuo katselija ole aivan paatunut,
niin ei hän voisikaan nauttia, näh­dessään
lähimmäisensä tuskissaan
kyynelehtivän.
'mm
Mutta kun onnenkyyneleet kim­meltävät
silmissä, silloin on - "taus­ta"
myös säteilevän kirkas j a sik­si
ovat kyynelhelmetkin monin
verroin kirkkaammat kuin tuskan
kyynelten virratessa.
Ja juuri siksi, että onnenkyyne- •
leet ovat niin kauniita, niitä kai
harvoin näkee. Ne ovat kallisar­voisia
helmiä, joita ei ihminen ly­hyen
elämänsä aikana p^joa näe,
eikä paljoa tuhlaa.
Niin vähänhän ihmiselämässä • y-leensä
on onnea; onnea- sellaista,
joka järkyttäisi meidän sisintämme^
siinä määrin, että onnenkyyneleet
silmissämme kimmeltäisivät. Mutta
ei kukaan voine onnenkyynelta
vuodattaa, jos ei ole sitä ennen;
kärsimysten/ tuskan, surun kyyne­leitä
vuodattanut. Silla, '«»nnenkyy-nel
vaatii omistajaltaan kaSiin hin-C
nan.
Helga Jiiordblonu
••'m