Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 24, 1953

              : „ P ! ^ " Salme v d t e j
poika
vastaani
mi
nm,
iinsä, kiipesi t>tto te'^
kertoa ^g^,
"^een„että Markkuja-'
kuluivat ja Gun,^
vuottakansakouluT
»nut hänelle, että lansa^i
joko Jollekin ammaJ
• -.Mutta poika ^
yohon ja kertoi'jo
Rautakauppa O. Y-ltä
työn heti koulusta
oikana.
oma-alotteinen ja t
1, aivankuin isänsä ja.
^stäon kehittymässä aiJ
ilkonäöltäänkin, ajattdj-t
nyt sentään levännytu
Ien kesän koulun j ä iy
kku.
lus on sopimus", vastasi
asia jäi.
ei käynyt paljoa
igan entiset tuttavat!
eivätkä olleet häntä
, jos sattuivat
oku heistä sentään
uteliaisuudesta ja
heidän arvostelunaan;'
länsä näköinen tyttö!"]
in. Salme oli aivan
fa mitä isommaksi iän!
imin sen huomasi,
irsi tästä sanomatton
i, mutta hän ei pu
ajatuksiaan, ei Mark
nä usein tiedusteli v;
;ä. Hän kyllä huomal
salaisesti ja arvasi
la suru painoi häntä its
i ei yhtä raskaasti
kotipaikkaisia oli
!ä yhä useammin ianj
jllessaan. Näiden
he saivat kuulla Mari
la, tämä oli käynyt
eksi.
Markku sentään saisi
oli Mustosen isänfa,
rran sanonut.
äitiä vihaa, enkä ole
neillä käymästä, muttii
; meitä käymässä si(
larkku vastannut
gakin kuuli ensi bernff
on Markku onkaan
rsiä, hän ajatteli,
utta mepä tuommeldiij
ensi kerralla mi
ja tänne; vaikka
>uhui Mustosen Ä ;
1 emäntä,
irkku katsahtivat
e, hyvä emäntä,
tervetullut vieras
^ryneleet silmissä,
ajan serkku oli fflGotfi
aasasta. 'Hän toimi j
kaupungin hienoina^
. -Niin kauan täini
ki osoitetoimistossi]
serkkuvainajansa
länestä Inga sai v^ö
[eistä tulivat oikein 1
ta ja tästä serkuiti]
Laina oli kertonut j
an, kun saa m
ältä ^^köyhästä
tulla vähän eloa ^
ana Peltojen s}^
llä se olikin
Gunnar olin>ir^
1 kävi iltaisin, p
^/Rautakauppa
LUppa-apulaiseiö-
I l v e i l i j ät
SI oikeastaan, Santeri-eno, kiei- aika karkeasti parkkiintunut raaailmal-
:tte tyttärenne menenci^stä nai- la nisinäkin, nun sisäisesti kuin ulkonai-lerra
Suvannon kanssa? Mie- sestikin. Tuskin enää haaveilin avio-ep
siinä menetelJyL. oikein, liitosta. Kesken kaiken jouduin tar-
„ahan: nuori murtunut sydän, kastusmatkallani kiertelemään tavallis-t
ja kauna teitä kohtaah, sekä ta pitempään, ja niin jouduin erääseen
^pettyneet tulevaisuuden toiveet, sisämaan kauppalaan. Työni tehtyäni
karisti tuhkan sikaristaan j ^ loi ja lepuuttaakseni hermojani lähdin kat-pitkän,
syyttävän katseen. Hän selemaan ympäristöä. Jouduin kaup-i
olkapäitään ja pyyhkiäsi leu- palan reunassa suureen puistoon, jossa
sanoen: Pyöri iloinen karuselli ja ihmiset tun-siksikin:
Aila on vielä liian g^l^sivatpUvenä sen ympärillä. Tulin
Mukan kehittymätön. — ja toi- odottamatta suuren teltan eteen, joka
oli ympäröity aitauksella. Portin ylä­puolella
oli koristeellisin kirjaimin teks­tattu
kilpi, siitä luin sanat: Sirkus.
— Olin kahden vaiheilla mitä tehdä.
•Kääntyäkö ympäri vai kurkistaa sisään.
INo, ihminen on luonnostaan heikko ja
inielialojen ohjattavissa. Huolimatta
siitä, että olin saanut juriidisen sivis­tyksen
tai että olin jollakin tavoin yh­teiskunnan
kannattavia pylväitä, olin
heti mennyttä miestä nähtyäni sisällä
tuon samaisen sirkuksen johtajan, nyt
jo hiukan köyristyneen, entisestään kui-vettuneemman
ja tympeämmän näköi­sen
olemuksen.— Olisikohan? ajattelin
hätäisesti, samalla kun muistot elpyi­vät
ja suloinen virta värisi polttaen suo­nissani,
olisikohan Elsie vielä mukana?
Nuori, suloinen, ensi suudelmansa an­tanut
Elsie . . .
— (Kyllä hän oli mukana. Yhtä an-taiteilijat,
hm, he ovat todella
jsta väkeä. lEn pidä heistä
aan en voi heitä sietää!
iutta onhan herra Suvannolla
uomattu -asema, tulevaisuus!
;eidän maalauksistaan en ym-mitään.
En myöskään käsitä,
heidän moraalillaan varustettu
kykenisi tajuamaan ihmisen
unnallisia velvollisuuksia, puhu-perheestä
. . .
ieri-eno näytti hyvin suuttuneel-änellä
oli siihen syytä, jä tämä
tui kauas vuosikymmenien taak-io
oli aikoinaan niin syvästi louk-lut
juuri taiteilijoihin, etteivät
immenet olleet voineet hänen v i -
lauhduttaa. Eno yleensä val­an
elämänsä kokemuksista, niis-fhepiirissä
puhuttu. Mutta täl-aa
,ollakseen ymmärrettävä ja
ieen minulle osoittaa, että hän
tässä tapauksessa ajatteli tyt-etua
varjellen häntä jihkaavilta
muuksilta, hän suostui vihdoin
laan, mitä kerran hänen hiioniii-oli
tapahtunut.
siis oli silloin h3rvinfcin nuori,
tullut ylioppilaaksi. Ja hän mat-i
ympäri niaata huolettoman on-
Matkoillaan hän saapui kau-sisämaan
kaupunkiin, jonka
fa puhtaus ja ympäröivät laajat
tenhosivat hänen ninollisen
ia. Kaupungissa vieraili silloin
levä näyttelijäseurue tai pareiil-sirkus,
jota sanottiin, konieljant-
:tteriksi. Ja esiintyjät olivat tal­tta.
Johtajana toimi miirteellises-lura
pitkä, kärkeatekoinen saksa-
, joka uhkui tarmoa ja voithaa.
muun mielenkiirftoisen liaksi
seurueeseen myöskin kahdek-taVuotias
neitonen, johtajan ty­nkä
nimi oli Elsie. (Niinä muu-
Päivinä, joina ^äirkus käupun-
OTfli, eno sai tietää tyttösen
|a olosuhteet, joissa tämä Viehkeä
joutui elämään julman, karkean
^orjuuttamana. Nuoret ehtivät
harvoina kesän ^^unteina
Htevien koivujen alta tyyniä ve-saäristoineen,
kuunnella laulu-
Paljon puheenaihetta maailman sanomalehdistössä aiheuttanut
6-vuotimn Bobby Greenleasen raaka murha, jonka hänen kidnap­paajansa
mrs. Bonnie Heady (vasemmalla) ja Carl Austin Hall
(oikealla) suorittivat, on nyt selvinnyt, kun Hall on tunnustanut
seit tehneensä ja mrs. Heady sanoo olleensa paikalla. Kumpaakin
odottaa kuolemantuomio.
öt
karan ja julman orjuuden alaisena kuin
lapsuudessa ja herkeässä nuoruudes­saan.
Nuori hän oli yhäkin, yhtä not­kea,
hymyilevä, hiukan salaperäinen,
niutta kiehtova ja enkelimäinen. Ta­kerruin
häneen kuin takkiainen, en ym­märrä
sitä itse ollenkaan. Seurasin
hänfen askeleitaan iltaisin näytäntöjen
päätyttyä, villieläinten raivokkaan mu­rinan
kaikuessa yli kauppalan. — Oi
•Elsie, sanoin, — muistathan? Hän oli
säikkynyt, pelokas lapsirukka: Hänellä
ei ollut koskaan ollut nuoruutta, hän
ttiskin koskaan oli aavistanut olleensa
nuori ja* kaivanneensa muuta kui% ai­naista
sirkusta, voimistelua, tanssia.
Hän oli nuoruutensa itkenyt yksinäisinä
öinä ja nukkunut kaipauksena tuskan
voidakseen esiintyä, tanssia ja hymyillä,
lakkaamatta paljastaa jalkojaan ja o-jennella
käsiääii tuntemattomien ihmis­ten
edessä.
Istuin joka ilta sirkuksessa, jatkoi
eno hiljaa, — istuin etupenkissä täyt-tE^
ksehi yhä uudelleen sydämeni kauan
sitten vuotaneella viinillä. Se oli lu­vattoman
hempeämielistä minun ikäi­selleni
kokeneelle herralle. Nuoruuden
illuusio, jonka tahdoin kutsua takaisin!
Siten se on käsitettävissä. Kaiken ta­kana
kaartui suuri pimeä varjo, sirkuk-ko
kurja hotellirähjä ylä- ja alakerrok-sineen.
Onneksi, sanon, onneksi ajatel-lessän^
i myöhempiä vaiheita, suuri ruo­kasalimme
oli, yläkerassa, josta meteli
kaikui sekä alakertaan että ympäris­töön
varmaankin iaamupuolelle yötäv Se
oli taiteilijuhla, jonka verpisessa en ole
ollut ennen enkä myöhemmin. (Enkä tah­do
ollakaan. Mutta sen sanon, että sillä
kertaa menetin harkintani ja arvostelu­kykyni.
Antauduin noiden boheemien,
heidän esittämiensä laulujen, sävelten
ja pohjattoman juhlimisen vietäväksi
kuin kloppi, joka ei mitään ole kokenut
eikä mitään vielä tiedä.
— On vaarallista ihmiselle, joka ei
sen johtaja, jonka kasvot vääristyivät
5 rakkaudesta pakahtuvan sydä- vihasta niinkuin hän olisi juonut sap-
[ purkamia säveliä, puristaa toisi- pea joka kerran nähdessään minut,
'tiestä ja huokailla ihanan tus­seissa.
-
Djen^no puhalsi savua ja huokasi.
!!°' ^ lausui, se oli elämäni
^men rakkaus, joka jätti pysy-
'^^'elevän haavan sieluuni. Sitten
^^^nia vuosia, olin suorittanut
^^h ja sanon suorami, e t t ä tiliii
<>san palkastaan
äidille ruoastaan ja lopun pa-
T** "rippipukua" varten.
päivänä Inga oli tyttärensä
^enossa ostamaan tytölle val-
/^»okikangasta, siUä M n aik^
y«>n kirkkoon siltoin, kun Gun-
5^atpäivä. Tyttö leperteli iloi-
L^^ juoksi aina jonkin matkaa
Ihh ^'''^^^y^'' odottamaan äi-k
t , ^.^^^"^ katselemaan
Jatkuu
—: Kunnes tuo Lusifer-naamainen
mies käyrine nenineen, terävine viik­sineen
ja kellertävine silmineen kerraii
kumarteli kohteliaasti minulle ja lausui
maireasti: — Hauska nähdä teitä taas,
herra.
Olin hämmästynyt enkä aluksi ta­junnut
mitään. Vihdoin Klovni, ni­mitän
- häntä vam siten, koska en *^a-lua
muistaa enää hänen nimeään, kuis­kasi
näytännön lopussa korvaani:
— Herra Johtaja pyysi, tulkaa mu­kaan
hotelliinmie tänä iltana. On jää-hyväisjuhla.
Hän tahtoo,että te olet­te
mukana. Näytäntömme päättyvät
nyt täällä.
Se oli vanha , ränsistynyt hotelli
kauppalan laidassa. Tuskin sinne olisin
jalallani astunut, ellen olisi ajatellut
Elsietä. Hänen vuoksensa menin hiu­kan
empien, mutta menin sittenkin.
— Ilta oli remuisa, ja käytettävis­sämme
oli käytännöllisesti katsoen ko-kuulu
eikä ole luotu tuohon;.ympäris-töön,
tunkeutua sen tiettyjen rajojen
sisäpuolelle. Minä olin jö sen'askelen
ottanut. Ujuin yhä syvemmälle sen
pimentoihin Elsien lämpöisten käsivar­sien
saattamina. Ja itse johtaja Irriyhäi-li
pirullisen tyytyväisenä kuin kaiken
tämän sekamelskan ja himphämpuri yli­pappina
ja symbolina. Eri tiennyt ole­vani
sidottu sekä käsistäni että jalois­tani.
Sehän se onkin masentavinta —
joutua vangiksi ja tuntea sahialla ole­vansa
onnellinien, suorastaan autuas.
Ah, poikaseni, jospa aavistaisit ihmis­elämän
uhmaavia vaaroja, niitä sala­kareja,
joita niin sanottu rakkaus virit­tää
poluillemme. Missä oli oppinei­suuteni,
juridiikkani, moraalini, arvos­telukykyni?
Kaikki poispyyhkäisity
yhdellä viehkeällä viuhkan sipaisulla.
Kaikki oli noiduttua. Vain Elsien huo-hotuksen
tunsin veressäni, hänen lä­heisyytensä,
hänen lämpönsä ja ihmeel­lisyytensä.
\ Ja taustalla tanssijat,
veilijät, akrobaatit, eläinten kesyttäjät,
jotka ruoskillaan taltutSavat raivokkaan,
pedon, niutta eivät kykene rauhoitta­maan
ihmistä.
— Jonakin hetkenä tajusin Johtajan
silmät edessäni, ja näm kaiken kuin
vihreän sumun läpi. Näin hänen kyy-nilliset
kasvonsa, näin hänen hampai­densa
paljastuvan kuin hyökkäykseen
ja keksin hänen kavalan hym3msä ta­kaa
pohjattoman, syövyttävän vihan,
kauhean, raivon, jota hän tuskin saat­toi
hilitä. Kaikki johtui kiintymyk-sestäni
Elsieen, josta hän tahtoi pitää
kiinni kynsin hampain, kynsin ham­pain
häh halusi säilyttää tyttärensä, ei
siksi, että olisi nim pftäiiyt hänestä,
vaan ansaitakseen hänellä rahaa, tans-sittaakseen
häntä, •hym3alyttääkseen
häntä loppumattomiin . . .
Synkkä raivo puistatti sydäntäni,
muistan ^ n , ; .Mutt4 fi^ipim ^imtyr.
nyt ihminen, ja siis kykenin rauhoittu­maan.
Mitä tämä kaikki oikeastaan
minua liikutti? Niin ajattelin kylmin^
aivoin. Olin vain vielä kerran halun­nut
kurkistaa nuoruuteni kukkivaan
paratiisiin. Haistelin valhekukkien
tuoksua ja iloitsin tavoitellessani huo­ruuteni
illuusiota.
— r Siinäkö kaikki, eno? kysyin jän­nittyneenä.
Eno vaikeni pitkään. Maistoi hiukan
lasistaan j a hymyili kaukaisesti.
— Niin,, siinä kaikki, pääasiallisesti,
hän lausui. —-Jotakin puuttuu sentään
vielä. Heräsin aamulla hotellihuonees­sa.
Makasin ihan liikkumatta paikal­lani
kauan aikaa kattoon tuijottaen.
Aamun kajastus tunkeutui suloisen loh­duttavana
ikkunasta. Siinä oli jotakin
vihertävää, kukkien ja auringonpais­teen
helotusta. Mutta mikä viiltävä
ristiriita, kun vihdoin kohottauduin ylös
vuoteestani! Mikä vihlova epäsointu
huoneessa ympärilläni. Koko huoneen
kalusto oli rikottu, kaikki sirpaleina:
tuolit ja pöytä, peili, pesukaappi ja
jakkarat, kaikki pirstana, koko per<
manto lasinsirujen peittämä. Ja minun
vieressäni peitteen päällä lojui vanha,
käyrä turkkilainen sapeli, joka oli ylt
yleensä verinen. Ja huoneen lattia, sei­nät,
sirpaleet, kaikki olivat veren tah­raamat.
Katselin käsiäni, nekin olivat
kuin pyövelin kädet. Kurkistin peilin-siruista
omia kasvojani, niissäkin oli
verta, olin kuin kuoleman pilkuttama,
merkitty mies.
—- Varvuin melkein tajuttomana ta-kaisin
paikalleni vuoteeseen. En muis­tanut
mitään. En käsittänyt, en osan­nut
keksiä mitään ratkaisua. Tunsin-hah
itseni, olin hillitty käytöksessäni,
en ollut koskaan käyttäytynyt väkival­taisesti.
Mutta oliko villi minussa he­rätetty?
Olinhan ollut mustasukkainen
!Elsiestä. Missä, hän on? <Missä ovat
toiset ihmiset? Talo ön hiljainen kuin
hauta.
— En uskaltanut soittaa, kelloa, en
hälyttää vahtimestaria. »Lopultakin kä­sitin,
että minun on täältä poistuttava,
elämäni, nimeni ja asemani tähden. Hä­väistys
oli estettävä tulemasta -vielä
kauheammaksi. Pyyhin käteni ja huuh­doin
kasvoni: Sieluni öli hädässä. Näin
ankarassa pinteessä en ollut koskaan
eläriiässäni ollut Inhosin itseäni, ku­viteltua
rakkauttani, jonka nyt havait­sin-
halpahintaiseksi ja sietämättömäksi.
'Halveksin itseäni niin syvästi, että mie­leni
teki itkeä. Melkein nyyhkytin.
,01iko huoneessa tapeltu? Ehkäpä felvt
'Pm
•^1
"M
Lauantaina/ lokakuun 24 päivänä. 1953