Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 3, 1943

              Kummitusta
K i r j . L Y \ X I H U R ME
KE R R A N , kauan aikaa sitten, m i ­nun
armaassa syntymäkaupun-gissani
Hämeenlinnassa eleli omia ai­kojaan
vanha Sissooni. En tiedä mi­kä
hän nuoruudessaan oli ollut arvol­taan
tai ammatiltaan, mutta vanhana
ollessaan 'häntä sanottiin ruotuvaa-riksi.
K u n ruotu vaari Sissooni oli hyvin
vanha', asui hän hyvin vanhan har­maan
talon takapihalla olevassa vie­läkin
vanhemmassa saunakamarissa,
mikä oli hy^'in uskollisesti säilyttä­nyt
vanhan saunan hajunsa vielä mi­nunkin
lapsuuden päiviini asti. M i ­nun
ja Sissoonin iällä oli eroa niin
paljon, että kun minä synnyin, oli
Sissooni jo ruotuvaari, eikä minua
vanhemmatkaan ihmiset. muistaneet
milloin saunakamari oli ollut sauna.
Sitten kävi niin, että monen muu­ton
Jälkeen minunkin vanhempani
kerran muuttivat siihen vanhaan har­maaseen
päärakennukseen ja jneille
työille, jotka olimme jo silloin itse­ämme
elättäviä neitosia Helsingissä,
siis pois kotoa, laitettiin kesälomaka-mariksi
tämä vanha saunakamari ja
se tietysti tapahtui paljon jälkeen
Sissoonin kuoleman. N i i n , ja sauna­kamari
perusteellisesti pestiin, tuule­tettiin,
paperoitiin j a uuni valkaistiin
liituvärillä, mutta saunamhaju ei sii­tä
vain lähtenyt, se kuului sen huo­neen
persoonallisuuteen aivan yhtä
varmasti kuin vanhat ihmiset sanoi­vat
Sissoonin kävelevän ja kolistele-hänelle",
pyysi Aline joka oli myös
saapunut paikalle.
Viittoilemisten avulla saatiin muu­kalaiselle
vihdoin selvitetyksi, että
hän laskeutuisi alas veneestä, ja k un
hän oli tullut alas kannelle, huoma­simme,
että hän oli pitkä kaunisvar­taloinen
mies, jonka kasvot likaisuu­destaan
huolimatta eivät suinkaan
olleet rumat. ZavertaK joka osasi
useita kieliä koetti puhutella häntä
j a sai viimein selville, että hän oli
erään espanjalaisen laivan tarjoilija,
joka tullakseen kotimaahansa oli va­linnut
tällaisen keinon.
" V a i niin", sanoin minä, "hän
saa tehdä työtä maksaaksensa mat­kansa,
mutta hän ei ole pääsevä niin
vallalla. Hän saa tehdä kiertomat­kan
kanssamme. Maihin päästäm­me
hänet ^A^asta Gibraltarissa t a i L i s ­sabonissa^
kotimatkallamme- Vie­kää
hänet pois ja antakaa Jiänelle jo­tain
syötäN^ää."
Päätökseni käännettiin hänelle,
jonka jälkeen aliperämies otti hänet
hoitoonsa.
'*En voi koskaan uskoa, että itse
lieksitte niin mainion piilopaikan",
sanoi kenraali kreivi Darranmorelle.
" O i k e i n arvattu, en sitä tehnyt­kään",
myönsi poika \*astenmielises-t
i .
" X o kuka sitten on saapa kunnian
tuon hyvän paikan löytämisestä?"
Icysyi vanha herra.
•'Tohtori Zavertal kehoitti minua
menemään veneeseen", sanoi Dar-ranmore.
\VaIdo .ei kysellyt enempöä, vaan
poistui kummallisesti kohottaen oi- '
kapäitään.
Päivällispöydässä oli vapaamat­kustaja
myös tarjoilemassa siinä
pöydässii. miss;i Zavertal oli isän­tänä.
(Jntkuu)
van vanhtassa maallisessa asuntopai­kassaan.
N i i n , ja kerran sitten taas olf" j u ­hannus
Suomessa. M e sisarukset, sis­koni,
minä ja velipoika, joka siihen
aikaan suoritti asevelvollisuuttaan
Suomen urhoollisessa armeijassa ja
t u l i myös lomalle samaan aikaan k u in
me, kokoonnuimme tässä merkillises­sä
kamarissa j a veli, rohkeana poika­na,
lupasi pitkällä rakuunamie-kallaan
suojella meitä Sissoonin epä-tervettilleilta
vierailuilta. Meillä ei
olisi ollut mitään vaari Sissoonia vas­taan,
mutta sen jälkeen kun hän oli
muuttanut nimensä vainaaksi, me vä­hän
noin niinkuin toivoimme, ettei
hän muistaisi vanhaa saunakamaria.
— Kertomukseni kesänä oli juhannus
keskellä viikkoa j a me olimme tulleet
jo joku päivä ennemmin k o t i in j a val­voneet,
j a ihailleet valoisia kesäöitä.
J a sitten tuli juhannusaatto j a pää-timme
kansanomaisesti lähteä Hat-telmalan
harjulle kokon-pbltta ja isiin.
M u t t a mitä minä tein — lähdin päi­vällä
uimaan rakkaassa Ahveniston
järvessä ja otin auringonkylpyjä niin
perusteellisesti, että illalla olin vä­hän
pahoinvöipa ja pientä kuumetta­k
i n taisi olla. Äitimuori sanoi, että
parempi minun pysyä kotona, sen i l ­lan
j a niin minä menin nukkuhiaan ^
selkä j a käsivarret rasvattuina. Sisa­reni
lähti urhoollisen veljeni j a ra-kuunasapelin
turvissa kokkotulille.
Minä polonen kuumotin j a kirvelin
sängyssä ja oljetkin patjassa vielä
pistelivät.
Lopulta kuitenkin olin nukahta­nut
j a heräsin siihen, k u n k u u l in omi- -
tuista ähkimistä ja puhkumista. E n ­sin
minä vähän ihmettelin, kuka se
sillälailla ähkii, kun minäkin- t>ydyin
vain kuorsaamiseen, ja, kuten kir­jailija
sanoisi, lensi aivojeni läpi aja­tus,
että nyt on totinen tosi käsissä
— vanha Sissooni on tullut toisesta
maailmasta myös juhannuksen viet­toon
vanhaan kamariinsa. Ja huo­kaukset
ja ähkiminen kuului vain sel­vemmin.
No, sanotaan, että suomalainen ei
usko ennenkuin näkee, j a koska mi­nä
olen myös yksi tämän epäuskoisen
kansan lapsista, päätin uhallakin tul­l
a esiin peiton alta, jonne olin ähki-nän
kestäessä tuntemattomalla taval­la
joutunut. En tiedä oliko menette­lyyni
syjmä tosirohkeus tai yltyvä
kuumuus peiton alla — näes juhan-nusaika
on lämmintä aikaa Suomessa
jos niin sattuu, erittäinkin vanhassa
saunakamarissa, missä on matala ovi
ja pieni neliruutuinen akkuna eli ik­kuna,
jota ikkuna-akkunaa minä hä­peällisesti
epäilin vanhaksi savuräp-pänäksi,
mutta uudenaikainen kult­tuuri
oli tehnyt siitä uudenaikaisen
ikkuna-akkunan. Ja ne huokaukset
\ ^ i n yltjnvät. Minä ajattelin, että
no johan nyi on ihme että minä, joka
olen sotamiehen sisar ja sotamiehen
tytär, makaan peitonalla j a hikoilen
kurjana auringonpolttamana j a Sis­soonin
pelottamana. Ja niin minä
keräsin rohkeiiteni, minä uudenaikai­nen
Don Quijote, lähtiessäni kama­laan
kummituksen etsintään. Ja
vaikka yö oli valoisa kuin päivä —
Suomessa kesäyöt ovat valoisia^ ku­ten
sen kaikki tietävät, jotka siellä
joskuskaan ovat käyneet, puhumatta­kaan
niistä, jotka siellä ovat synty­neet
— niin tästä huolimatta S3rtytin
vielä varmuuden vuoksi öljylanapun.
Tässä kaksinkertaisessa valaistukses­sa
kurkistin ensin sängynalle, pöy-dänalle,
katsoin niitä kolmea tuplia,
jotka olivat huoneessa, että jos niissä
kuka istuisi ja leposohvaa, joka o li
Eova ja puinen, missä veljeni lupasi
luitaan lepuuttaa, että mahtaisiko se
o l la kärsimysten tuottajana kenelle-n
i in ja muita kapistuksia
S A K S A L A S T E N O i L \ KUVA
CJatkoa 2:lta sivulta)
o i k e a s s a m e i l l ä on niin paljon ui.
komaalksia, että he pian saavat tääl­lä
ylivallan.
, . Keskiviikkona he hautasivat
kaksi venäläistä Nyt heitä makaa
v i i s i meidän hautausmaassa ja vielä
on kaksi kandidaattia. Ja minkä hy­väksi
nuo eläimet haluavat elää?
enempää kuin mööpeleitäkään siellä
kamarissa ei ollutkaan. Ja k u n si­sältä
en löytänyt ketään, lähdin ulos
j a kurkistin pihassakin halkopinon
päälle ja. sivuille, eikä sielläkään vaan
Tiäkynyt ketään. Mutta niinkuin si­tä
sattuma toisinaan ohjaa askelei­tamme,
ohjasi se minunkin koipeni
saunakamarin taakse, mihin ybtyi
viereisen talon takapiha — tosin s i i ­nä
oli aita välissä melkein seinslssä
kiinni — ja s i l b i n minä näin ja kuu­l
i n . Kuulin nimittäin kotipihalta
askeleita ^ja "sipsutusta ja-sap)elin ka­linaa.
Sisareni j a veljeni tuli juuri
kotiin ja jäivät suuauki töUistele
mään minua ja öljylamppua, mikä
vieläkin käsysi käsissäni, ja kysyivät
niinkuin omat sisaret vain v o i kysyä:
"Mitä ihmettä sinä täällä ulkona
paitasillasi juokset talon ympäri?" ja
lisäsivät niinkuin toisilleen: "Käve­leekö
se unissaan v a i saiko se päivällä
auringon piston."
Auringon pistoni Mitä yksi pis­to
olisi merkinnyt minun rakkojeni
rinnalla, joista vielä v i i k k o j a jälkeen-kinpäin
nahka kesi.
" E h e i " , sanoin minä, " e i tämä ole
unissakävelyä eikä auringon;pistda,
minä tässä v a in kummitusta takaa a-jan,
ja kun sisältä.en löytänyt, läh­d
i n ulkoakin katsomaan j a tuolta m i ­nä
sen löysinkin saunakamarin sei­nustalta."
. Saarisen emäsika se siellä veteli
vanhurskaan unia j a öhki j a röhki s i ­kamaisesti,
vilpoisessa paikassa —
Suomen valoisana kesäyönä. -
Cl
On tärkeätä että me muhtammt
tämän *(venäläisten urhoollisen tais­telun)
kun kuulemme Saksan propa­gandaa,
jota levitetään taidokkaasti
teidäfija minun maassani ja kaikkial­la
maailmassa, kuiskailtuja valheita,
joill-a yritetään Venäjä irroittaa eng­lanninkieltä
puhuvasta maailmasta ja
yhdistyneistä kansoista, ja poistaa ja
hävittää englannikieltä puhuvan maa­ilman
luottamus suuren liittolaisen.
Venäjän, täydellisyyteen ja hyvään
tahtoon, — Davies puheessaan To­rontossa.
*. . . Päivä toisensa jälkeen he tu­levat
yhä ärtyisemmiksi — oh. he
eivät halua tehdä työtä muuta kuin
12 tuntia! Ja sitten Andreas, päi-vääkäänr
ei kulu ettei venäläisellä
kuonalla täytetty juna mene tästä
ohi. K u n minä näen niitä niin sil­l
o i n kirjaimellisesti vapisen raivosta.
. . Rakas mieheni, illalla työa
jälkeen venäläisemme kaivertavat
lintuja puusta j a vaihtavat niitä lei-päpalaseen.
Walter haluaisi saada
yhden näistä leikkikaluista, mutta
minä en halua ottaa mitään heiltä.
" . . . Venäläiset pakenevat kaik­k
i a l t a . Martin eno sai yhden kiinni
t i i l i u u n in luota. Kaksi ranskalaista
piiloitteli useita päiviä meidän met­sässä
ruispellon takana. Meidän o-pettaja
meni poimimaan joitakin
kukkia j a yht'äkkiä hän näki kahdet
kauheat kasvot ruismaan takaa. Hän
juoksi nopeasti ja ilmoitti poliisille.
K a i k k i tämä saattaa levottomaksi, oi­kein
peloittaa mennä sieniä poimi­maan.
" . . . Eilen isä oli kokouksessa
Schwerinissa. Illalla he kaikin me­nivät
metsästämään; joitakin venä­läisiä
ja puolalaisia oli paennut olut­panimolta.
Mutta päästyään heidän
jäljilleen, pakolaiset olivat jo piirim-me
ulkopuolella. Isä oli kovin pet­t
y n y t ."
J a tavaravarastolla työskentelevä'
nainen kirjoittaa miehelleen:
" M e emme saa sopivaa työvoimaa
lossaustyöhön vaikka meidät on mää­rätty
täyttämään tehtävämme viivyt­telemättä,
sillä fyhrerin uusi tunnus­lause
on: 'pyörien täytyy käydä voi­ton
hyväksi'. Joka päivä minä saan
joitakin venäläisiä, mutta he ovat
n i in kömpelöitä raskaissa puukengis­sään
ja niin hitaita, ettei heistä ole
juuri mitään hyötyä. Heidän voi­mansa
on vähissä siksi, kun heidän
vatsansa ovat tyhjänä."
Minä en halua lisätä mitään näi­hin
saksalaisten kirjeistä otettuihin
lainauksiin. Kaikki on selvää. Ai­noa
vastaus on raivoisan Venäjän
pistin. ,
J UN A SS A
— Minä olen työnjohtaja Smtrpitäjän kunnalliskodissa.
Vierelläni istuu merkillinen hoidokki
ja minä olen hyvin halukas puhumaan hänestä;
minä, joka olen kaiken ikäni ajatellut:
Oma koti kullan kallis,
oma maa mansikka,
ja että ken kotiseutunsa jättää, on juureton puu —
ei ole vieraalla kylällä tuttne apteekkaria, joka antaa snapseja,
ei kirkkoväärtimme veroista hurskaudessa,
ci opettajaa, joka olisi niin innokas urheilumies, —
minä en voi käsittää sitä vaellushalua,
joka on tällä vanhalla miehellä— nyt kuuroa näyttelevällä.
Hän osaa, tietäkää, kuutta kieltä,
hän otröttut Amerikassa mainarina ja trämppinä,
hän on merimiehenä ja kulkurina kiertänyt maapallon.
Kahdesti hän on karannut kunnalliskodista:
ensi kerralla ehti hän Ruotsiin,
nyt hän oli karkutiellä neljä kuukautta^
ja jäi Helsingissä auton alle, — *
sairaalasta ilmoitettiin meille: ^
"Hakekaa ukko pois —
hän on maannut täällä, jo kaksi viikkoa ja on nyt terve!"
— Pitkän laskun saa. kunta hänestä taas maksaa^. . .
PENTTI LAHTI