Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 1, 1941

              A
- f ' tv
•''Sv
, 1
. 1 - i
M.
- n ' •
^ "VI'
Sivu 4 LAUANTAINA, MARRASKUUN 1 PÄIVÄNÄ
UUSI perhe oli muuttanut suu­reen
vuokrakasarmiin, ja siitä
saatiin hyvää puheenaihetta. Talon
naispuoliset asukkaat huomasivat he­ti,
että uudet asukkaat olivat erikoisia
' ihmisiä. Kun pikku rouva ensi ker­taa
kiqjesi pahasti rätiseviä portaita,
näytti häh olevan suorastaan peläs­tynyt.
' ' K a i i tM kutmiahi, he öväi^^n^
parempiakin päiviä% kblmähhessa
kerroksessa asuva rouva Hirtiihe
riöi, jä rÖiivä Kjliiij^ hy­väksyvästi.
Tavallaan rbuvä Hiltuhen oli osii-nut
oikeaan sanoessaan, että tälön
uudet asukkaat olivat nähneet pa­rempiakin
päiviä. Riutta he olivat
kyllä nähiieet hubhompiäkih. Kulu­neet'viibdet
olivat heidän kohdallaan
olleet hyvinkin kirjavia. Joka tapa­uksessa
he olivat iloisia saadessaan
nyt katon päänsä päälle sekä suojan
pienelle pojalleen.
Heidän pieöi poikansa oli harvinai­sen
viisas ja kiltti lapsi. Hänen
hiuksensa olivat vaaleat ja hänen si­nisiä
silmiään varjostivat sysirtiiistat
kulmakarvat. Iältään hän oli kolme­vuotias.
He olivat asuneet jo viikonpäivät
uudessa asunnossaan. Kun-mies e-räänä
iltana saapui kotiin, istui hä­nen
vaimonsa huolestuneen näköise­nä
ja tuijotteli pelästynein silmin e-teensä.
"Mikä sinua vaivaa, Laila?" mies
kysyi. '
''Tässä meitä vastapäätä asuu hul­luja
ihmisiä", Laila vastasi levotto­masti.
"Hulluja?"
"Niin, muuan akka. Sinun pitäisi
nähdä, minkä näköinen hän on. Mil­laiset
silmät. Eikä hän osaa puhua-mistään
muusla^kuin ilmoista. Häh
yritti ottaa pikku Heikin syliinsä,
kun olimme pihalla."
"Etköhän ole hiukan hermostunut,
Laila?" mies sanoi naurahtaen.
"En, en! Olen aivan rauhallinen.
Sinun täytyy kysyä talonmieheltä,
onko se akka vaarallinen. Minä en
uskalla asua tässä talossa, vaikka
minun täytyisi nukkua yöni kadulla."
''Hm"-, vastasi mies. "En mielel­läni
kyselisi tuollaisia asioita talon-
„mieheltä, mutta voinhan kuitenlcin y-rittää."
.
Mies lähti heti suorittamaan epa-miellj'ttävää
tehtäväänsä. Hän ky­syi
kierrellen ja kaarrellen talonmie­heltä,
asuiko talossa sellaista ihmis­tä,
joka olisi hiukan omituinen. Joku
oli kuulemma pelottanut rouvaa ja
hänen pientä poikaansa.
Talonmies hymyili leveästi.
"Hän on ehkä tavannut Rantalais-
. kan. Rantalaiska on vahan omitui­nen,
eikä aivan vähääkään^ mutta
vaarallinen hän ei ole. Hän on asu­nut
tässä talossa jo monta vuotta,
eikä häntä viitsi täältä poiskaan ajaa,
vaikka hän ei olekaan mikään haiiskä
asukas. Kaikki tietävät, millainen
hän on,. eivätkä välitä. hänestä mi­tään."
"Onko hän aina ollut tuollainen . . .
tuollainen kummallinen?"
" E i . .Kun hän miehfertsä kanssa
muutti tähän talbbn, oli hah ai\?an
san(ianlainen ihinihen kuiri muiitkih.
Heillä oli pieni poika, ja tuo poika
muistutti suuresti- teidän lastanne.
Mies teki sitten joitakin kolttosia,
koska hän joutui vankilaan muuta­miksi
vuosiksi. Se koski kovasti
Rantalaiskaan, sillä häh itse oli aiiia
olliit rehelHiien ihminen. Häh sairas­tui,
eikä hän siitä lähtien kyerthyt
Ku-j, PENTTI L E H T O LA
huolehtimaan itsestään eikä pikku
pojastaan. Hän joutui köyhäinhoi-tböh;
jä hänet p ä ö Ä säirääläaii. ICun
Raittälaiskafcsiöltliri>äägi/b^^ häh tul­lut
niih bthiturseksi; ettei häii tunte­nut
ehäafeäesbrhäa mrestäänHääh,
kun tämä vapautui vankila Mies
lähti ulkbttiaffle ja oh nyt luultavaäti
Etelä-Amerikassa täi Aiisträliääsä.
Sieltä häiilähfettääRaritäläiskälk ra­haa-
nim että-tämä tulee sentään jö-tehkuteri
tbiiheeh."
Tälöhmies oli kertoiiiit kertomuk­sen
Rahtäläiskastä sujuvasti ja kk-kiätelferriätta
kiiin ulköaöpitun läk­syn.
Uusi vuokralainen näytti ktii-tenklri
miettiväiseltä, ikäänkuin ei bii­si
löytänyt sopivia sänbjä ilmaistak-sefeh
sen, mitä hänen niidessään liik­kui.
Tälöiimies jatkoi:
" N i i h , niin, sääliksi käy Räntäläis-kapäfkäa.
Häh oh saanut kär^iäl"
Hetkisen kuluttua häh lisäsi: "Mut­ta
herrasväen ei tarvitse pelätä hän­tä
oHetikaan. Hän ei tee kenellekään
pahaa; Ja lapsiin häh on hullaan­tunut''
" H e i k k i ! " häh parkzdsi äkkia^
."Heäcki!^';;.:;
i l ä h juokM huoheesfeän* j ä k
thi ipcÄkättsa v^uÖteeh yli; Mtrttä' se
bii tyti}^: Ö m i k ä m l i ^^
neh sielunsa:
«HeikkH Heikki P
Kukaan ei väst^hhiit^
Rbu\^ mitä juoksenteli ede^äkä
sin hubheeS§ä ja hutifeli poifcäähsä.
Sävii tuli yhä päkSUrnmäksijä fcitkfe-rämiiiäksi,
jä hänen päässaäh älköi
omitiiiseäti humista*
" H e i k k i !"
Ölikb häh juossut pbjäh^ ohi- etei­sessä?
RöuVä Räitä- kiituKti sinne, ,
mutta ei nähnyt ketään. Valot oli­vat
sammuneet, ja sakea savu teki
pimeyden vieläkin hirvittävammaksi.
Joku mies tarttui hänen käsivar­teensa.
"kiiruhtakaa ulos! Portaat ro­mahtavat
pian alas! Jäksatteko men­nä
yksin?"
H e i k k i ! " rouva Raita parkaisi
Aika kului, jä tälöbri muuttähiit
pariskunta vietti yhtä eristettyä' elä­mää
kuin ennenkin. Heistä puhiit-tiih
ja heitä pidettiin hiehoina jä si-vistyheinä
ihmisinä.
Räntälaiskäkin vietti omaa elä­määnsä.
Häntä kbhdeltiitt aleihtii-vasti,
ikäähkiiin hän oliäi ollut joku
välttämätcn paha, jota täytyi koet­taa
sietää. Häntä sanottiin yleisesti
"Höppänäksi", ja tuskin kukaan
muisti, että hanien oikea nimensä oli
Rantalainen.
Mutta hänen sairaassa sielussaan
eli vielä voimakkaana äidin hellät
tunteet. Nuori rouva Raita koetti
vältellä häntä parhaansa miikäan,
mutta koska hän tunsi vanhuksen su­rulliset
elämänvaiheet ja näki, kuihka
hellästi tämä lähestyi poikaa katsel­lakseen
pikku Heikkiä tai vain sivel-läkseen
ryppyisellä kädellään pojan
poskea, ei hän voinut karköittaa van­husta
poiskaan. Rantalaiska tuli
joskus heidän asunlöonsakin, ja sil­loin
rouva Raita katseli pamppailevin
sydämin, kuihka vanhus hyväili hä­nen
poikaansa:
Mutta pikku Heikki ei pelännyt.
Hän hymyili iloisesti Rantalaiskalle,
ja kun hän kerran taputti vanhusta
poskdle, helähti'tämä raikuvaan näii-ruupn
ja alkoi hyppiä nelinkontin
hiibneessa kiiin • vapauteen päässyt
jänis. RötiVä Raita ei tiennyt, oliko
se vähhukseri sairaalloisen mielen
purkaus, vai tekikö hän sehilähdiit-tääTiseen'pikku'Heikkiä.
Se hubles-tiitti
häntä, jä hän alkoi suorastaan
pelätä L^htäladskaa jök^riiitaisiksi
tuireitä vierailuja.
entistä epätoivoisemmin.
Hän olisi tahtonut palata takai^'h
hubheeseen, mutta mies otti haiifet sy­liinsä
ja alkoi nopeasti lasketituäpöt-täita.
Rbiivä Riäita htiusi koko ajan
poikaansa; j a rauhoittaakseen häntä
mies säiiöij e t t ä poika oli varmaankin
jb' täydessä turvassa: Mies tuskin
uskoi sitä itsekään, niutta hän tahtoi
estää naista juoksemasta päätäpah-kaa
palavaan taloon. Ja sen rouva
Raita olisi varmasti tehnytkin.
Ehsimmäinieh keri-os oli yhtenä
loihiuaväna tulimerenä. Liekit nuo­leskelivat
ahnailla miestä ja hänen
taakkaansa, ja aivan viime hetkessä
mies ehti kadulle.
Mutta silloin roiiva Raita oli jo
menigttänyt tajuntansa.
"Ovatko kaikki pelastetut?" joku
kysyi.
"Kaikki muut paitsi hänen poi­kansa",
mies vastasi viitaten rouva
, Raitaan, jonka hän juuri oli laske­nut
katukäytävälle.
Mutta silloin vanha, hupsii Ranta-laiska
ilmestyi paikalle. Kukaan ei
tiennyt, kuinka hän oli pelastunut.
Hän tuijotteli eteensä ja sanoi:
"Onko minun poikani Vielä talos­sa?
Minun poikaniI Häh taputti
minua poskelle, ja siitä syystä minä
pelastan hänet. Hän on raihuh poi-n
J l »
voimakkaat • vesisuihkut suu.taut«i.>
vat rakennukseen. Kuului ilk^t^^
hmaä, ja liekit loimusivat enU^tä kn^
keampina.
Kukaan ei enää ajatellut Raju
laiskaa. Hänhän oli jo kuollut,
^: Mutta äkkiä kuului yH liekkien^
tiään-ja moottoriruiskujen syiinyttä.
mä^ melun kimeä huuto. Erääsä
heijähfleh'" kerroksen ikkunansa seisoi
i t o a l a i s k a pitäen jotakm myttyä
sylissään.
Pälbsbtiläat levittivät nbpeasii
vähyäh vei^kon ikkunan alie. SittJh
jbkii "huusi:
"Hypätkää! Hypätkää nopeasti!"
Hetkieäkään epäröimättä Raita.
- laiska heittäytyi alas myttyineea.
Häh putosi kuin raskas kivi, miitia
miesten kourat pitelivät lujasti verk
^ koä. Vanhuksen hiukset olivat syt­tyneet
tuleen.
Mytty otettiin heti hänen sylis­tään^
Kun se avattiin, huomattiin
että sen sisällä oli moniin liinoihin ja
huiveihin kiedottu pikku poika.
"Ahtakaa hänelle tekohengitystä",
palokorpraali määräsi alkaen it^
saminuttaa tulta Rantalaiskan vaat­teista
ja hiuksista. Vanhus oli oii-neksi
itse ymmärtänyt sen vertaii,
että oli heti heittäytynyt maahan ja
koettanut siinä kierien tukahduttaa
tulta.
Mutta ihmeellisintä oli, etteivät
iä,heri kasvonsa näyttäneet eiiäiiJaiii-kaan
täyttä ymhiärrystä vailla''51evan
ihmisen kasvoilta, huolimatta siitä,
että hänen hiuksensa olivat palaneet
kokonaan.
"Sairasauto!" korpraali huusi.
Hetkistä myöhemmin Rantalaiska
j a pikku Heikki kannettiin samoilla
paareilla sairasautoon. Vanhus pa­lasi
tajuihinsa, ja nähdessään pojan
hän alkoi hymyillä viisaan j a onnelli­sen
naisen hymyä.
Hätäisesti toitottaen auto lähti kii- .
tämään kohti sairaalaa. '
Herra Raita matkusti pariksi vii­koksi
maalle, eikä kukaan talon asuk­kaista
tiennyt, minnepäin hän oli läh­tenyt
tai millä asioilla hän liikkui.
Eräänä yönäy kellon osoittaessa
kolmea, rouva Raita heräsi unestaan
hirvittävään meluun ja halineen, joka
täytti koko talon.
"TulTon irti! Tuli on i r t i ! " kaikui
käytävissä.
Rouva Raita juoksi bvelle.
"Pelastautukaa!!" jokii huusi hä­nelle
oven ohi juostessaan.
Hän puhui niih nopeasti ja epäsel­västi,
että tbisteri oli vaikea erottaa
sahoja.
"Se olisi sama kuin itsemurha!"
jokii huudahti'. "Ja kuihka te voi­sitte
pojan löytää, koska halien oma
äitihsäkään ei hahjtä löytänyt!"
Vanhus katseli miettiväisenä pala­vaa
tälba. :
^'Tuli oh jo ehtinyt siihen keirok-seen",
häh mutisi. "Nyt siellä on va­loisampaa."
Ja ennenkuin kukaan ehti estää,
juoksi vanhus kadun yli ja katosi sa­keaan
savuuni
"Varma itsemurha!" huudettiin
ihmisjoukosta, ja kaikki myönsivät
huutajan olevan oikeassa.
Paria minuuttia myöhemmin kuu­lui
talosta hurvitlävä rysähdys.
"Sinne mummo hautautui", ihmiset
mutisivat.
Palokunta saapui. Lyhyet, terävät
komentosanat kajahtelivat, ja pian
Seuraavana päivänä saapui nuori
-rouva Raita sairaalan alilääkärin pu­heille.
Hän oli niin h e r n i o - - U i n u t , et-tieivät
sanat tahtoneet uilia hänen
huuliltaan.
"Poika on jo tajuissaan", alilääkä­ri
selitti, "eikä hänellä enää ole mi­tään
hätää. Hän «n sa:uiut lievän
häkämyrkytyksen, m u n a muuten­han
On aivan vahingoitliim.iton. Poi­ka
oli tietenkin peloisiaan lählenyt
ryömimään pitkin käytäviä j a kiiven­nyt
neljänteen kerrokseen, jonne tuli
ei ollut vielä ehtinyt. Hän selviää
kyllä ja pääsee sairaalasta parin päi­vän
kuluttua."
Rouva Raita huokasi iu^potukses-ta;
••
"Mutta kuinka se vanlni Rant .. •
rpuya-Rantalainen voi?" hän kysyi
. sitteni
."Hänessä;on tapahtunut ihmselli-neh
muutos", tohtori vastasi. 'H^^ii
on nyt aivan normaali, vaikkakin hän
on saanut vaikeita palohaavoja. Vä­litöntä
hengenvaaraa ei hänellä kui­tenkaan-
olei Mutta tämä on jokata­pauksessa
harvinainen ja mielenkJin-tdinen
tapaus. Näyttää todennäköi­seltä,
että vaara ja suunnaton her-niojännitys
ovat palauttaneei hänen
hermostonsa tasapainoon. Sellaista
on kyllä tapahtunut ennenkin, mut­ta
en ole. itse ollut tilaisuudessa seu­raamaan
sitä näin läheltä.
Paria viikkoa myöhemmin rouva
Raita tuli tapaamaan Rantalaiskaa
sairaalaan. Hän oli ottnut pikl^u
Heikin mukaansa.
=1 4