Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 13, 1955

              Sitten mestari Janos otti vakavin ja
hartain ilmein päästään; lakkinsa ja
aloitti kauniin ja soinnukkaan laulun:
•'Herramme Kristuksen siunatua
syntj^män aikaan . . . "
isommat pojat ja tytöt oppivat säve­len
jo ensi kuulemalta, mutta pienem­miltä
se kävi vaivalloisemmin; yhä
uudelleen ja uudelleen he lauloivat vää­rällä
nuotilla ja sekaantuivat tahdista.
Vihdoin he kaikki kuitenkin oppivat ja
olipa tosiaan suuri ilo, kun kaikki yh­deksän
yhtä aikaa toinen toistaan ki-meämmin
äänin kaiuttivat kaunista
laulua, jota enkelitkin olivat laulaneet
tuona ikimuistettavana yönä ja jota ne
ehkä vieläkin lauloivat, ja tottapa toki
näiden yhdeksän viattoman sielun vil­pittömän
ilon sopusointuinen sävel sai
vastakaikua yläilmoissa?
Vannastikin taivaissa iloittiin las­ten
laulusta.
Sitä vähemmin siitä kuitenkin iloit­tiin
yläpuolella olevassa kerroksessa.
Siellä a.sui rikas vanhapoika yksinään
yhdeksässä huoneessa: yhdessä hän is­tuskeli,
toisessa nukkui, kolmannessa
|x>ltti piippuaan ja neljännessä hän söi
.päivällistä; kukapa osasi sano, mihin
tarkoitukseen hän käyttj muita huo­neita?
Hänellä ei ollut vaimoa eikä lasta, kauempaa, vaan lankesi polvilleen,
mutta rahaa hänellä oli, ja niin paljon, g^^j^j ^^^^^^ syliinsä, silitteli heidän päi-
. . . 1 . 1 puhkesi itkuun, johon lapset tie-taas
on ihan kuin ilmetty äitinsä, ihan
kuin näkisin hänen äitinsä, hänetkö an-vtaisin
pois kotoa? Seuraava oh jälleen
tyttö, eli ei mitään: sitten tässä on Pa-lika.
Hän oli äitinsä rakkain lapsi: voi,
vaimoparka, hän tulisi kääntymään
haudassaan, jos antaisin pojan vieraal­le:
no, ja nämä molemmat taas ovat
vielä liian pieniä, kuinka armollinen
herra tulisi toimeen heidän kanssaan?"
Näin siis kävi, että hän pääsi jo lop­puun
asti, eikä kuitenkaan voinut vali­ta.
Silloin hän alkoi uudestaan, nyt pie­nemmästä
spurimpaan, mutta sekin tie
johti vain umpikujaan, eikä hän todel­lakaan
ymmärtänyt, kenet antaisi, sillä
hän rakasti heitä kaikkia.
''No, senkin viikarit! valitkaa itse;
kuka teistä haluaa pois — suureksi her­raksi,
vaunuissa ajelemaan? No, anta­kaa
kuulua vain; joka on halukas, astu­koon
esiin."
Suutari parka oli näin sanoessaan
itkuun plllähtamaisillaan, mutta kaikki
lapset piiloutuivat kauhistuneina hänen
taakseen; >-ksi piteli isän kädestä, toi­nen
tarrautui hänen jalkaansa ja kol­mas
hänen nahkavyöhönsä. Niin he
kaikki pitivät hänestä kiinni ja kätkey­tyivät
suurelta herralta.
Vihdoin Janos-mestari ei enää kestä-
Se olikin oikea Pietarin kalansaalis
ettei itsekään tiennyt, kuinka paljon.
Tuo rikas herra istui sinä iltana juu-rj
kahdeksannessa huoneessa miettien,
tmiksi ruoka oli ihan mautonta?, miksi
sanomalehdissä ei ollut mitään mielen­kiintoista?
miksi suurissa huoneissa ei
ollut kylliksi ilmaa?, miksi hän ei saa­nut
rauhallista unta höyhenvuoteel-laan?,
kun kellarikerroksessa olevasta
Jänos-mestarin huoneesta alkoi kaikua
hänen korviinsa aluksi hiljaa, sitten yhä
^'oimakkaampana tuo riemua uhkuva
latilu.
Aluksi hän ei halunnut kiinnittää
asiaan huomiota ajatellen, että laulu
pian lakkaisi, mutta kun se alkoi uudel­leen
jo kahdennentoista kerran, niin
'juttu ei enää häntä miellyttänyt.
Hän murensi sammuneen sikaarinsa
ja laskeutui yötakkiinsa pukeutuneena
alas suutar+n asuntoon.
'He olivat juuri päässeet säkeen lop­puun,
kun hän astui sisään, ja mestari
Janos nousi kolmijalkatuoliltaan kun­nioittavasti
seisomaan suuren herran
saapuessa.
"Tehän olette mestari Janos, suutari,
vai kuinka?" rikas herra kysyi.
"Kyllä olen. millä voin palvella, ha­luaako
armollinen herra parin kiilto-nahkasaappaita?'-
" E i . en ole tullut sille asialle. Mutta
teillä on monta lasta."
" N i i n . niitä minulla kyllä on, armol­linen
herra, sekä pieniä että isoja, Mon­ta
on suuta syömässä."
"Ja vielä useampia suita laulamassa.
Kuulkaahan nyt, mestari Janos, teen
teistä onnellisen ihmisen. Antakaa mi­nulle
yksi lapsisianne. yksi poika;-otan
hänet pojakseni ja koulutan hänet; hän
saa matkustaa kanssani ulkomaille, hä­nestä
tulee herra ja hän voi auttaa toi­siakin."
Tuo lausunto sai Janos-mestarin sil­mät
suuriksi; iso sana oli sanottu! lap­sesta
tehtäisiin herra. Kencnkähän kor­vissa
tuommoinen ei kaikuisi toiveik­kaalta?
Eikö hän antaisikaan? Tottahan to-
!ki hän antaisi! Tämähän oli sentään
suuri onnenpotkaus!
"No. valitkaa nyt yksi heistä no­peasti:
sitten me menemme. — Mestari
Janos ryht\-i "valitsemaan".
tenkin yhtyivät.
' • E i käy päinsä, armollinen herra, ei
käy. Pyytäkää minulta mitä muuta ta­hansa,
mutta en voi luovuttaa ainoata­kaan
lap.-istani, jotka Herrajumala mi­nulle
on antanut."
Rikas herra sanoi ymmärtävänsä
asian, imutta e t t ä ainakin sen verran kai
•voitaisiin tehdä hänen mielikseen, ettei
täällä alhaalla enää laulettaisi monen
lapsen voimalla, ja tuon uhrauksen kor­vaukseksi
hän antaisi mestarille tuhan­nen
guldenia.
Mestari Janos ei ollut koskaan kuul­lut
edes lausuttavan sellaista summaa
kuin "tuhat guldenia", ja nyt hän ha­vaitsi
pitelevänsä tuota rahaa kädes­sään.
Armollinen herra lähti jälleen takai­sin
huoneistoonsa ikävystymään, kun
taas Janos-mestari katseli silmät suu­rina
tuhannen guldenin seteliä. Sitten
hän arasti lukitsi sen lipastoonsa, pisti
lipaston avaimen taskuunsa ja vaikeni.
Myös lapset olivat vaiti. Ei saanut
laulaa.
Lsommat lapset,kyhjöttivät nyrpeinä
tuoleillaan tyynny telien pienempiä: ei
saanut laulaa; ylhäällä asuva iso herra
kuulisi sen.
'Mestari JanQS itse käveli huoneessa
vaieten edestakaisin ja kun pikku paita­ressu,
hänen edesmenneen vaimon­sa
lemmikki, tuli hänen luokseen pyy­täen
häntä opettamaan uudelleen tuota
uutta, kaunista laulua, koska lapsi olj
sen jo unohtanut, niin isä työnsi pojan
äreästi luotaan.
•"Ei saa laulaa.''
Sen jälkeen hän istuutui apeana rum­mulleen
ja rupesi kiivaasti leikkelemään
nahanpalasta; ja hän leikkeli siihen
saakka, kunnes hän havaitsi jälleen itse
hyräilevänsä tuota laulua: •'Herramme
Kristuksen siunatun syntymän aikaan."
.Aluksi hän sulki suun-a, mutta sit­ten
hänet valtasi kiukku; hän iski suu-tarinvasarallaan
kaikin voimin lestiin,
ponkaisi j-lös rummultaan, ryntäsi l i ­paston
luo, avasi sen, otti sieltä tuon
tuhannen guldenin setelin ja juoksi suo­raa
päätä ylös armollisen herran huo­neistoon.
•Parahin armollinen herra! Pyydän
nöyrimmin Teitä ottamaan rahanne ta­kaisin,
älkiiön se kuuluko minulle, sal­likaa
minun laulaa silloin kun minua
haluttaa; sillä se on enemmän kuin tu-
•Tämä tässä on Sandorka. No. häntä
en anna. Hän on hyväoppinen, hänestä
tu^koon pappi; toinen on tyttö, ja tyt­töä
armollinen herra ei halua; Frencke
on miiville jo käsityössäni avuksi,. i l - hannen guldenin arvoista."
man häntä en tule toimeen; entäs Ja- Niin hän asetti setelin pöydälle ja
noska sitten, hän on saanut minun ni- juoksi takaisin omiensa luo, suuteli jo-meni,
en voi antaa häntä; pikku Jossi ka ainoata, järjesti heidät urkupiippu-
Olin viikon kestävällä kesälomalla
:Meado\v Portagessa omaisten ja entis­ten
tuttavien luona, joitain kuukausia
sitten.
Minua kun uhattiin ja vannotettiin,
että pane nyt Liekkiin jotain ja taisin
siinä sen verran hermostua e t t ä lupasin
niin tehdäkin, joten miniin täytyy täs­sä
vähän selvitellä enempi ja kauem­paa
t ä t ä asiaa.
Elämässäni on tapahtunut viime tal-
- vena paljon muutoksia. Poissa on elä-
«mäntoverini. Hän sairasti maksasyöpää
neljä kuukautta, osan ajasta sairaalas­sa,
loppuhetket kotona, melkein seitse­män
viikkoa. Se oli raskasta aikaa kat­sella
kun kaveri rinnalta hiljaa heikke­ni.
Sai siinä monta kertaa itseltään ky­syä
että miksi näin kohtalo- rupesi ko­tiamme
pirstoamaan. Se olisi kai ollut
vieläkin raskaampaa, mutta hyvät naa­purit
muistivat käydä antamassa kai­kenlaista
apua ja lapset kävivät usein
katsomassa. Tulivat aina länsirannikol­ta
asti. Vanhin tytär tuli miehensä kans­sa.
Koettivat ehtiä isän syntymäpäivää
viettämään, mutta kun pääsivät peril­le,
oli hautajaiset seuraavana päivänä.
Se o l i varmasti raskas vastaanotto heille.
Mutta ei sitä köyhällä ihmisellä ole
4upaa suruun. Siinä on edessä taloudelli­set
huolet. N i i n ne tulivat minunkin
eteeni. Ensin täytyi etsiä uusi asuin­paikka,
kun komppanian huoneissa ei
saanut asua sönjälkeen kun mies kuoli.
« Sitten täytyi saada palkkatyötä kun
ei tässä ehtinj-t pääsemään vielä ko-roillaeläjäksi.
Niin olen sitten käydä
ressuttanut töissä. Päätin, e t t ä otan pie­nen
loman, kun ei sillä viikonlopulla
ollut töitä, kun oli "long week end". Me­nin
ensin sisoni luo, josta piti jatkaa
imatkaa busiilla, kun ei enää C N R mene
Rorketoniin kuin kerran viikossa, vai
oliko, se kerran vuodessa, jouluna? Bus- -
silla Ste. RoseMip ja sitten hyvällä on­nella
loppu.
Veljieni vaimot Tyyne ja Elsie olivat
meitä vastassa (sisko kun pisti mukaa­ni
kaksi vanhempaa lastaan, että viedä
"mummon" tykö). Mutta voi armias
mitä lähemmäksi rupesimme Meadow
Portagea pääsemään, sitä enempi oli
vettä.
Tyyne päästi "trokilla" että vesi ja
rapa lensi ja päästiinkin koko lähelle
hänen kotiaan, kunnes Tyyne sanoi, että
nyt komeudet pois jaloista ja kävele­mään.
Kyllä siinä muistui Pointe Du
Boisin kalliot mieleen, kun mennä pis-.
- teltiin ja rapaa sekä vettä oli puolisää-reen
ja sääsket riehuivat kuin pyövelit
ympärillä ja millä ajoit niitä pois, kun
toisella kädellä piti pitää hametta yl­häällä
ja toisella kanfaa kenkiä ja raha
pussia. Sammakot vielä säestivät sitä
sääskien suruvirttä. '
Mutta päästiin kuin päästiinkin pe­rille
ja heti nukkumaan kun Tyyne en--
sin laittoi kahvia, sillä kello oli jo neljä
aamulla.
Seuraavana päivänä naiset leipoivat
leivoksia ••piknekkiä" ^varten. Minä
ajattelin itsekseni, että missähän täällä
jen tavoin riviin, istui itse' matalalle
rummulleen, ja he alkoivat uudestaan
täysin sydämin laulaa:
"Herramme Kristuksen siunatun syn­tymän
aikaan."
Ja he olivat riemuissaan niin ylen
onnellisia kuin koko suuri talo olisi ol­lut
heidän oraansa.
Mutta hän, joka tuon suuren talon
omisti, käyskenteli ypö yksin yhdek­sässä
huoneessaan ajatellen, miten toi­set
ihraiset voivat iloita tässä suuressa
ikävässä maailmassa.
on niin paljon kuivaa että voi pitää'pik.
nekkiä". Mutta oli niillä sen verran vi
rattu ja kansaa olikin kaiken kieli^^
kuin viimeisellä tuomiolla ja illalla oli
tanssit haalilla, jossa en ollut käynjt
kuin toistakymmerftä vuotta sitten.
Sitten lauantai-iltana menimme ka­lastamaan
tkun sunnuntaina piti olla
isot'"kalamojakkapaartit" ja kalat oli-vat
vielä järvessä.
Parhaat kai sitten lähetettiin, koska
imeidät pantiin asialle, minut ja Elsin
ensi kerran elämässään. Iidahan oli jo
.vanha kalamies, kun oli edellisellä ^ i*
kolia ollut ja saanutkin kaloja.
N i i n sitten lähdettiin Jäntin raanas­ta.
Toiset kai olivat hyvissäkin toiveis­sa.
Minä ajattelin itse-kseni, että ei kai
kala suinkaan niin hullu ole, että mi­nun
koukkuuni ottaa.
J ä n t i n Jussi kun isai meidät '"akat"
sinne kalapaikalle, oli komento kwa,
e t t ä koukut veteen ja ei aikaalkaan, kun
Iida vetäisi kalan, mutta sinne se nieni
takaisin veteen. E i ollut Jussin midui-nen!
En muista kuka meistä sai seuraa­van,
mutta jo sain minäkin, mutta sille
kä\'i samoin kuin Iidankin kalalle. Mi­nä
olisin halunnut sen muistoksi, kun
se oli ensimmäinen kala elämässäni,
mutta ei. ^
Mutta sitten alkoi tulemaan sellai­siakin,
jotlja kelpasivat.
Ainraatte, minkälainen elämä siinä
kävi kun me neljääkin kalaa vedimme
yhtäaikaa veneeseen. Kalajutut pois.
Mutta me vedimme 45 isoa kuhaa M-messa
tunnissa. Sitten ei tahtonut tulla
unta kun ajattelin, e t t ä saakohan sita
kalamojakkaa huomenna.
Tosi siitä tuli ja hyvää oli. Voita ne
naiset kävivät toinen toiseltaan salaa
siihen panemassa, kun eivät uskoneet
e t t ä edellinen oli pannut tarpeeksi.
Nälkä olikin hirveä, kun ei aamulla
maittanut oikein syödä, vaikka Elsie
laittoi yhtä ja toista pöytään, kun se yh­teinen
kalamojakka oli mielessä.
Se olikin viimeinen päivä lomasta,
maanantaiaamuna, ennen kukon laulua
piti lähteä, että kerkesi Ste. Rosesta
Winnipegiin lähtevään bussiin. Muuten
Meadow Portagesta Ste. Roseen on
muistaakseni 45 mailia. Veljeni Ben toi
•minut sinne. Loppumatka meni h}^^
kotikunnaille asti.
Nyt olen taas täällä työn ääressä ja
saan tehdä tarpeeksi, että kun illalla
työnsä lopettaa niin ei tarvitse kehto­lauluja
kun on unten mailla.
No enköhän jo lopeta ja lausu kii­tokseni
sinne Meadow Portageen omai­silleni
kuin myöskin tuttavilleni teidän
vieraanvaraisuudestanne. Mutta ka'^'
mojakasta kiitän itseäni ja toisia, joiden
kanssa olimme niitä kaloja narraamas­sa.
Kiitos j a kunnia niille joille se kuu­luu.
LILY.
Ihminen erehtyy
Ihminen on erehtyväinen ia n>i"
olemme «nekin. Olimme siinä vahvasi
luulossa, että Tekonimus saapuu
juhliin ja että voimme siellä esitellä hä­nelle
saavutuksiamme urheilun alalta-
IMeillä nimittäin on sellainen käsUVs,
e t t ä Canadan suomalaisten järjestelty
rata- ja kenttäurheilu on saanut alkun­sa
Porcupinen alueella. AioJmme tuoö^
asian esille liittokokouksessakin, mu ^
kaikki nuo suunnitelmat menivät m>
tyyn. ^
Kesällä 1925 — 30 ^-^Iotta sttten
pidettiin urheilukilpailut Timmmsin ^
viradalla. Urheiluseura teki silloin laP
murron, sillä kilpailut onnistuivat
SiwvL 6