Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 6, 1941

              Jatkoa)
"Sanoin jo, sinä olet m^doton tä­nään.
Olet kai saanut liika^ häkää
päähäsi, kun ^ i oma vai?ao voi enää
taksaasi jutella
"Ir^A?, kuulehan, me emme ole en-p^
nkään ri^elleet, ei vaikeijnpina-kaan
aji^qlsx^^ yähemniiii nyt, km
^lä.nMiqim^ on osapuilleen onnellisel­la
ladulla, mutta käske Elmerin tujUia
reilusti puheilleni, jos on jotain per­soonallista,
sanottavaa, tai menn^ suo­raan
tjröraaalle paasin Ijip, se autt^
bänlä ehkä paremmin. On jo tnyö-hä,
mennään nukkumaan. Tule EUi
sisälle, isä sulkee oven!"
Äiti ja tytär tottelivat heti. Ennen
oli Irenestä Peterin sana ollut helppo
noudattaa, nyt se vaikutti kovalta
käskyltä, joka nostatti vihaan ja ka-pinaa,
n sisimmässä.
Sinä iltana oli pienessä kodissa
merkillisen hiljaista, jotain sähköistä
ilmaa, ukkosen ennettä. Peter oli
yäsjfnyt ja vähäpuheinen. Ei katsel­lut
Ellin vuoteen reunalla "fonipape-riakaan",
ei ratkaissut Irenen kans­sa
ristisanatehtävää. Ei hyväillen hi-la,
että minulla olisi mahdollisuuksia.
— Mutta kyllä isä jq veli olivat sit-tjcn
vihaisia, kun puhuin siitä kotona.
Pelkäsivät, että minun tulee vain niie-leni
pahaksi. Mutta minä lähdin sa­laa.
Äiti vain iski niinulle silmää, kun
painoin oven kiinni. Ja nyt ovat kaik­ki
hirveän iloisia. Ei velikään enää
jaksa mököttää.
— Enkä minä kqsitä, mikä tässä
saattaisi nousta päähän. Minähän o-len
aivan sattumalta syntynyt tiUlai-seksi.
Tietenkin pitää elää ihmisiksi
ja hoitaa ruumistaan ja kehittää it­seään,
mutta muutoin kauneus kyllä
taitaa olla vain onnellinen sattuma.
— Suurin haaveeniko? Teatteri,
niin kuin useimmilla tytöillä. Jo mon­ta
vuotta sitten olin lähteä väkisinkin
näyttämöopistoon, mutta isä ei las­kenut.
Olin kuitenkin niin innostunut,
että lähdin pienelle kiertueelta^ Sanoi­vat,
että näyttelin crifftimaiscsti.
Mutta se oli vain sellaista kyläteatte-ria.
Tahtoisin, oikeita luonneosia. O-peretit
ovat niin tyhjiä. Ei, en usko^
että ottavat minua filmiin. Ainakaan
ci ole koefilmattu.
— Elämänjärjestykscni on aivan
tavallinen. Minähän menen nyt kol­manneksi
vitodeksi Heinolan semi­naariin.
Luen, hiihdän, voimistelen.
Mutta Peräseinäjoella on kesäisin toi­nen
tahti. Ajatelkaa nyt: 30 hehtaa­ria
peltoa, eikä vierasta väkeä ole
muuta kuin navcttapalyelija. Töitä
riittää kyllä koko T-ht^nJkisclle opet-tajanpcrhceile,
niin että tuskin ui­maan
ehtii. Illalla on niin VQsynyt,
että nukkuu kirja sylissä.
— iV//«, m.inä oUn hirveä luke-
Vioan. Seminaarissa kielsivät minulta
* turhan' lukemisen, sillä tutkin kai­ken,
tffiiä käsiini sain. Kailas on ihas­tuttava.
Hän tarvitsee niin vähän sa­noja,
mutta on silti niin selvä. ja. voi­makas.
Mutta Dostojevskia minä pel­kään.
Hän tietää kaiken. Mutta en­hän
minä niitä asioita ymmärrä. Jou­dun
vain aina miettimään sellaisia,
kun Heinolassa ci ole muuta henkistä
ravintoa, ci teatteria, ci taidenäytte­lyjä
eikä konsertteja.
— Olen hirveän iloinen siitä, että
minut valittiin Suomcti edustajaksi,
sUiö nyt pääsen ensi kerran elämässä'
ui ulkomaille.
paissut vaimonsa kevään ruskett^i-maa
poskea, ei kehaissut hänen ole­van
päivän mittaan kaunistuneen ja
nuortuneen. Kaikki pienet hellyy­denosoitukset
olivat nyt unojbtuueet.
Nukkui vaan kuin tukki. Raukaisi,
Kuten aina ennen sadetta ja myrskyä.
Irenekään ei nukkunut. Valvoi
vain, käsivarret pään tasikse heitet­tynä,
silniät pimeyteen tuijottaen,
virkeänä kuten keskipäivällä, ja miet­ti.
Mitä hän lienee ajatellut.? Elme­riäkö?
Tuota vierasta, maailman-rannan
kiertäjää, jota jotkut sanoi­vat
"juipiksi". Mitä sekin nimi sitten
tarkoittanee, ei se vaan kuulostanut
hyvältä. Heidän eräs perhetutta­vansa
oli jo suuressa kaupungissa sa­nonut
Elmeriä selkärangattomaksi
toveriensa pettäjäksi, tuuleen huuta­jaksi,
joka aina rnenee sinne missä hy­vänä
pidetään ja enemmän nauretaan
hänen turhille jaarituksilleen. Oli ai­na
sitä mieltä mikä kulloinkin oli
muodissa, mistä sanomalehdet enim-häp
pitivät mölyäj tai mikä suunta
aina kulloinkin sai suuremman kan­natuksen.
Mutta Peterille oli aate ja
puolue, työväenaate, elämän a ja o.
Aina hän siitä puhui ja teroitti Ire-nellekin
— että tietää, mitä olla ja
mistä kiinni pitää. Jokin vaisto Ire-nelle
sanoi sisimmässä, että Peter oli
mies ja'oikeassa. "Vihollinenkin voi
kunnioittaa rehellistä vastustajaa,
mutta ei sinne tänne hosujaa". N i in
juuri oli Peter kerrankin sanonut.
Mutta Elmer ei näyttän5rt sellaiselta,
ei ainakaan tänään. Maailma oli e-rehtynyt
h^nen suhteensa. Hyvästi
leikattu kiharatukka, herraskaiselta
vaikuttavat kasvot, joita hymyillessä
valkeat hampaat kaunisf.vat, solak­ka,
huolettoman vapaita liikkeitä te­kevä
vartalo, yllään uuden uutukai­nen
harmaa puhu — siis, kiireestä
kantapäähän gentlemanni, ollakseen
vain työmies. Mitä lie korkeita kou­luja,
kertovat, jo vanhassa maassa
kä} nyt, isot kirjat lukenut, varmaan
enempi l:esi kuin moni moukka hei­dän
tuttavistaan, jotka kutsuivat it­seään
tietoisiksi työläisiksi — var­maan
oli tlmer cnenipitietoinen kuin
esimerkiksi Peter . . . Tuossa se rauk­ka
nyt nukkui ja kuorsasi ja tässä
hän, vaimo, vielä valvoi ja mietti . . .
Ensikerran heidän yhteiselänvinsä
aikana Irene tunsi olevansa kuin ri­kollinen
pimeällä polulla. Ei, nyt
täytyi koettaa nukkua. Kellon vii­sarit
pimeässä näyttivät pitkälti yli
puoliyön,-3a. aamulla oli Petenn men­tävä
aikaisin työhön. Jälleen tulisi
päivä, tuoden mukanaan jotakin uut­ta,
ehkä taas Elmerinkin. Lupasi-han
hän tulla ja puhua politiikasta.
Sanoi jo eilen hänen, Irenen, olevan
sivistyksestä jälessä monta mailia.
Mitä lienee sillä tarkoittanut? Eikö
hän ollut Elmerin mielestä kyllin si­vistynyt
tällaisen pienen mainarin ko­din
valtiattareksi ja lapsensa kasvat--
tajaksi. Hänhän luki hyvää kirjalli­suutta
ja seurasi päivälehteä — niin,
seurasi innolla aikaansa ja heikäläis­ten
rientoja. Otti osaa haalitoimin-taan,
toimi naisliitossa, oli toverilli­nen
ja kaikki tuntuivat pitäväc hä­nestä.
Eikö se riittänyt? . . .
Vasta aamutunneilla Irene nukkui
rauhattomaan horrokseen. Viimei­senä
kuin sumuverhon takaa häilähti
Elmerin huoleton hymy, kuin kuis­katen
— huomenna!
* * *
"Äiti, laita taas niitä hyviä pannu­kakkuja
siirapin kanssa, ei ne aina­kaan
liikaa lihota. Miksi sinä olet
nykyään ruvennut aina paasaamaan
siitä lihomisesta ja lihomisesta, vaik­ka
isäkin pitää lihavasta ja käskee
sijiun kovasti syömään —Jhuusi E l ­li
täydellä kurkulla toisesta huonees­ta
äidilleen keittiöön.
"Hiljaa tyttö siellä, tiedäthän että
isällä on yövuoro. Päiy^llä pitää ol­la
kuin hiiri, ei saj?, huutaa, äiti ei ole
t^uuro."
EUi tuli lähemmäksi, supattaen:
"Kun sinä olet nykyään tullut kuin
kuuroksi kaikelle, et kohta kai näe­kään
mikä koskee sinua itseäsi ja tu­levaa
sukuasi •— anteeksi — " ja vielä
varovaisemmin tyttö pikkuvanhasti
jatkoi: "Se vieras gentelemanniko sen
uudistuksen on arvoisassa äidissäni
aikaansaanut — häh?"
"Jos et jo lopeta, niin annan sinul­le
mitä kuuluu ja kuka käski!"
E l l i pelästyi äidin outoa ääntä.
Milloinkaan ennen ei se ollut niin
kova ja tyly. Hän tunsi sanoneen­sa
jotakin äitiä hirveästi loukkaavaa.
Hänen sydämensä tunsi suurta yksi­näisyyttä
ja outoa orpoutta. Äiti oli
muutenkin niin erilainen kuin ennen,
ollut jo koko alkukesäi). Se vieras
setäkin kävi heillä nyt melkein joka
päivä. Söi ja joi, ja asui kuin ko­tonaan.
Puhui ja nauraa röhötteli
kaikelle tyhjälle, luullen ettei hän,
E l l i , ymmärrä mitään. Toisi tulles­saan
joskuskin jotain niitä "fpnitink-siä",
joita lupasi, ja veisi kerrankin
sinne suuren kaupungin tanssikou­luun,
niinkuin on sanonut . . . Mut­ta
— hyi, kuinka inhottaa sen pitkät
laihat sormet, jotka varmaan eivät
koskaan ole porakonetta käyttäneet
eikä mitään hyödyllistä työtä teh­neet,
kuten isän känsäiset, vahvat kä­det
. . .
Elli piti isästänsä sanomattomasti.
Monta kertaa täytyi hänen aivan it­keä,
kun isä viipyi jossakin kauan
poissa. Mutta aina isä oli palannut
ehjänä, onnellinen hymy väsyneillä
kasvoillaan. Nostanut tyttönsä kor­kealle,
antaen eväslaatikostaan jo­takin
hyvää, hedelmän tai muuta.
Viime aikoina kyllä Elli muistaa isän
katseessa olleen jotakin pidätettyä
surua, luoden vihaisia silmäyksiä sii­hen
vieraaseen mieheen, Elmeriin, jos
hän sattui heillä vielä isän työstä pa­latessa
istumaan. Olipa kerran sa­nonutkin:
"Etkö ole mukavampaa kortteeria
löytänyt päiviksi, kuin minun'taloni,
ja yöksi koiratorpat ja pelipaikat —
riski mies!"
Sitten oli Elmer lähtenyt. Huiskut­tanut
vain huolettomasti kättään, sil­mää
äidille salaa vilkuttanut, lento-muiskuja
vielä ulkona heitellyt. Elli
oli nähnyt kaiken.
Kaikki edelliset kesät olivat olleet
täynnä iloa ja hauskoja piJ^nikkiret-riä
isän ja äidin kanssa. Joskus joku
hva-ä tuttava oli antanut autokyytiä­kin
järvenrantaan. Nyt mennyt ke­sä
oli ollut. Ellille ikävä. Tuo vieras
setäkö oli sellainen pahapilman lin­tu?
. . . Elli aprikoi tuota asiaa puo­leen
ja toiseen.
* * *.
Syyskuu meni. Lokakuun keltai­set
lehdet pihamaalla tanssivat piiri-leikkiään.
Irene oli ollut huonovoin­tinen
jo pitkän aikaa. Käynyt kal­peaksi
ja entisiä ärtyi^emmäk^i. Löi
laimin pienet kodin tehtävätkin. Oli
ruumiillisesti ja henkisesti kaikelle
tylsistynyt. Kukaan ei kunnon vaj.
tausta häneltä tuskin saanut. Petg^
kyllä huomasi kaiken, hilliten ho''
tonsa vaikenemaan. !\Iutta sittea
kun Irene sanoi heidän odottavaa
toista lasta, sai Peterin ajatukset
valppautta. Hän tunsi tietävänsä a-siasta
jotakin. Mikä sokea raukka
hän olikaan ollut luottaessaan vai-moonsa,
jättäessään nuo kaksi yhtä-mittaisesti
toistensa seuraan, luovut-taessaan
kotinsa tuolle hävyttönäJig
tunkeilijalle. Noinko roistomaises.
ti se oli lopultakin käyttäytynyt?.
"Irene, kuuika pitkällä se jo on>'
"Toista kuukautta."
"Ja nyt vasta sanot sen minulle,
miehellesi." Peterin katse oli tiukka
ja ääni terävä. "Me emme ota sitä
lasta, mene lääkäriin jo huomenna
maksoi mitä maksoi, minä korvaan
kaiken ja painan villaisella sinun hä­peäsi
: — ."
Otti suuren tahdonlujuuden mie­heltä
saada sanotuksi tuon. Mutta
hän tahtoi itseuhrilla pelastaa weE
jotakin, mikä köyhällekin on kallis­ta.
Hän tunsi, että se oli todellista
miehen rakkautta vaimoonsa, joka oli
ollut heikko. Se öli ainoa järjen ja
ihmistunteiden mukainen hätäkeino.
Muuten hän olisi antanut puolet ^
lämästään, jos se, mikä oli odotetta­vissa,
olisi ollut muuten korjatta­vissa,
uudestaan aloitettavissa . ..
* * *
Viimeiset viestit vanhasta maasta
olivat rauhattomia, sotaisia. Muu­tamia
tuttavia palasi sieltä kesän kes­täneeltä
reisultaan. Täpärälle oli ot­tanut
monenkin paluu, päästäkö vai
ei. Suuret rahat oli saanut luovuttaa
Suomen herroille ennenkuin oli pääs­syt
viimeisen laivan kannelle. Moni
kovaosainen oli itkusilmissä jäänyt
rannalle, tietäen joutuvansa sodan
jalkoihin. Radiot ja sanomalehdet
huusivat vain pian puhkeavasta so­dasta.
Koko maa oli kuin dynamii­tilla
ladattu talo, jonka tulitikku rä­jäyttää.
Irene oli toipunut sairaudestaan.
Kaikki jäljet peitetty. Perheen mai­ne
näennäiseesti pelastettu, mutta
sisäinen repeämä oli vaikeampi pa­rantaa.
Mies tiesi, kuten vaimokin,
että elämään oli tullut korjaamaton
särö, välille kuilu, johon he molem­mat
tuijottivat.
Elmer oli hävinnyt heidän näkyvis­tään.
Kumpikaan ei hänen nimeään
maininnut, ei mennyttä muistellut.
Tulevat tapahtumat Suomesta antoi­vat
suurempaa ajattelun aihetta kum­mallekin,
vaikka eri tavalla. Peter
tiesi, että Irene oli muuttanut suun­taa,
katseli asioita toisessa valossa
kuin^-ennen. Sitoi uusia tuttavniuksia,
tpirai toisissa tarkoituksissa — JO-'
hänellä oli koskaan tietoista päämää­rää
ollutkaan, kunhan jotakin tou­husi.
Marraskuun viimeisen päivän viesti
Suomesta toi sekasorron myTskyn A-merikan
suomalaisten keskuuteen. E-rimielisyyden
ristiaallokon, jonka se­kaan
jokainen joutui ja jonka hyrskyt
lyötiin sen ajattelevimman joukon
kasvoille, joka vakaumukselleen us­kollisena
katseli asiain menoa oikeas­sa
valossaan, näki syyt ja seuraukset.
Kiihko oli ääretön. Vähemmlin ajat­televien
taholta heitä kohtasi räävitön
parjaus, kyttäily ja ilmiannot: he oli­vat
nyt joitakin vaarallisia entisen ja
nykyisen maansa vihollisia. S? rcp'
elämän kaupungeissa, maakyli?^;» ]^
perheidenkin keskuudessa. Vhteis-ymmärryksestä
ja yhteisioiminn.isUi
minkään edistyksen nimessä ei ollut
enää puhettakaan.
Peter oli antanut Irenelle ."alF"