Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 29, 1957

              kin, siUä
tetaan. arena]]
!imentuJBntis(
'iöhdaile, onk
i^lSääsiia: tui
ia punaiisfeg
pian ja hea
la. Jiiun an
i otterssaanj
0, *olisi taiste!
kanssa ja sis
DUöalsen vai
at, s i ö enen
[arka on vä
Iisi sita kai
uitehkin
lä pii
1, jottä
Untonsa,
valuu litra
iilestäaiijiste
ifari piiskui
heydsella«
kkäys pya
1 joskus el
alle. ja
ys^on ko!
la ei h
ioriii k
1 toppaufe
;t. •
en picadori
htaen häri
vaan syi
mein kab
tulevat
1 pois pi­isiä
herrol
;ena herra
laisen vaa
. Silloin
stipakoc
m vaatt«
aa ja kail
apahsa nu
ärkää kö!
iteiijoittei
imta, etti
ovat jo'
Iellisyyö«
än. sarve
peilien
ja kaiÖ
otta heki
:aksi baJ
i;ymmeD
[)tka
1 eläifflf
itkin
s-erainiJ
IB. ni«
atteet
puskeö
ien Jarl
afeaikJ
H ELVI WiMmMS}SX.TK'ti.iih ii- Hf^^
vuotben. §a]^^oir.vwmut^kulEa^4^^
panna -inerkille-icnnen -tinstaan -t9teästi
seuraavien, ^ i n o ^ o i i ^ .rnmonidbste^ ja,
toisiansa noin 'vöstvuptis^tt^jttain
taan kiindit^väin skMJ^^
vien-viKnässä. : ^ .r- „ J.
Mödenoläja^
kis^utcen ,pä^<^^cadi^^ valv^.
takana. Mitlb r~«iieniinän' inoden)i^
on. sitä ; vanneimnia määrä" muuttuu
ilts^uskoa, jolmJdrkuu. pixDaiseUeen yin- '
märtämyslä.» — — —. ^
-'rJEivättcohän v s ä i i ^ pQ^tinvar>
tijat V seisoneet ^ ^ ^ v r uhkaavampina
Edith S ä ^ e i g r ^ UeDä^ kun bän^ar-;
kana -kävi ^M«waamassaf nmoyibko: -
jaan, .yleijkatsedlisep k<w?ma A i n ' K ^
beth Pennasen heti 3iIjon, kuoleman
tam^V^uvaiimit tä^mloi
\ . V . - .kapineen. Tääaä toistamiiien^tuntuu
l'Hyvä nmmreo ki»d{«:roaan inul- * :"Voi|nkiEapyhimykses^**, ^^ossa^ kuäe-leäntaa^
suvBiai fai^kkafauiyiti/vi^i N man 'puuntäa hiostavan liuumiea
-luokse virranvjona/pidAse* kukat ^teapahrien iideyd«5t&. ^ v.Kuolen joka
-temot,^ ianitafatoset^^jotka^kadai- S;uosi niani^uQsaii» kuulutf^
^ pohjassani piile^" — r ^ V l ^ j^ävimpiin: Ja **V«ssä* — sd(imnän
• ^ - ^ : I p a S t t Ä i i . ninb: • w :-rr^-!^V niinkuin
Ei silknnkaan ©Ksi saanut «anoa^*vie-. kudiädankötka. tilaani fetua päässä",
p i ^ - Sarkia; virtuooscisÄä^idm
ja "
T<Msaalta^'än;kbkoefanan hilpeään
tavut vaan sanaiybmätkin rimroasivat.
*miss"
"miin"
suvaiste päästää l%)i — ei-varmasti kaikkitietävinä Katri Valan "Paluun"
Hehd Hämäläistäkään, joka katkoo sa- edessä, jota ninoiUjän merkittävintä tietenkään oli^ saanut sanoa ^
noja ja sointuja nerokkaan mielivaltai- kokoelmaa nimitettiin suuren runoili- eikä "jbukoss* vainajitten*' ei
sesti eikä lainkaan tyydy plastiUiseen jan erehdykseksi, -mua». «Helvf Hämäläinen sanoi
ja keveään yksiattnbuuttiseen iUnai- Niin vain aiotaan Helvi Hämäläinen- vain ja tuli tällä lapsellisella rohkeudel-suun!
Kansoittaa ninbnsä mettisillä, kin unohtaa! Jokainen joka muistaa hä- laan lukijan hiokse. Kun hän kirjoitti:
nen proosansa avartumisen jä maineen- "baamuveljinä seiskoot'', lukija tunsi
sä kukinnon sotien aikana ja sen jäi- hänet koko nöyrältä maisemaan rakas-keisenä
kirjallisen nousukonjtmktuurin tuneelta ilmaisultaan Aleksis Kiven sii-aikoina,
ei ehkä ^mmsta, kuinka ahtaal- kulaiseksi. Helvi Hämäläinen on ru-ta;
köyhyydestä tämä porvoolainen pu- nouden pikku mökkiläinen, joka herää
heliimeitonen aloitti, kuinka nopeasti eloon kesään kuin cjiäinaet leiväUÖmästä
muurahaisilla ja kaikilla maan ja ilman
pikku elävillä. Runossaan "Portilla-
Helvi Hämäläinen kertoo portinvartijan •
nauravan hänelle: — —.— ^'liän ei aio
päästää sisälle runojani mehiläisistä,
voikukista, vihreästä, sinisestä, keltai­sesta
väristä, niinkuin ei repalekorvais-ta
kissaa, joka on ^ r j ä n y t jokaisen
pentunsa eriväriseksi^ ei.vaahteranleh-tiä,
ei tietä, joka tuhkatakissaan maa­laa
tomua punaiseksi: ja sijBiseksi, ci
dor on vetäissyt vaatteensa alta. En-r
nen sitä on kuitenkin tehty inonta tä­pärää
väistöä ja kaunista liikettä katse-lijoitten
suureksi niielihyväksi. Aina
ci kuitenkaan matadorin nuekka uppoa
kahvaa myöten härän sisälle, vaan jää
osaksi törröttämään ulkopuolelle. Seu-laava
yritys onnistuu kuitenkin tavalli­sesti
ja jos härkä ei kuole heti siihen
paikkaan, niin vaipuu se vähitellen ma­kuulle,
josta sitä yritetään vielä saada
jalkeille. Jos härkä ei enää jjaksa nous-hän
oli esikoisteoksiensa jälkeen kukis­tua
Tulenkantajien kuohun alle ja
kuinka kovan ja urhoollisen työn^ taka­na
oli tämän pienen naisen uudelleen-nou^
u. Hauskassa^ ja:: tarpeelllsfösa
'^Suursiivouksessaan" vuodelta 1932 -
Olavi ^Paavolainen pariinkin kertaan
n^unitsee kirjallisten kiist^^
Diainitsee kirjallisten kiistojen\ j a l^se-lyjen
yhteydessä Helvi Hämäläisen "ai-talviunestaan,
lähtee pikku "kyläseen­sä",
Härjänojaan mäalaainaan näke­määnsä:
"Olen kastanut siveltimeni kuk-
. kaan^ jossa on raaka hyönteinen ja
minulle nauretawi;"
Kuva on niin väkevä ja merkitykses­sään
virkistä^^, että esteettinen mieli-
Doan vavahduttaN^ äänebpainon, ai- hyvä käy kylmin värein selkäpiihin; Kur
noan selkeän ja sielukkaan taiteilijami-nuuden".
Vähän aikaiisenmtin O. pu­huu
Helvi Hämäläisen "unissakävijän-omaisen
värinällä tyyiivaistolla kirjoi­tetusta
Hyväntekijästä".
Unissakävijä Helvi Häniäläinen
eräällä tavalla onkin. Täytj-y kulkea
ka nyt sanoisi ihanammin kylästään:
^ukko, joka auringon ja mullan fcapakas*
sa lie juonut liikaa ääniään. (Juopunut
kuutama Härjänojan kylässä).
"Lapsellisessa maassa" ovat myös u«
nohtumattomat sikermät "Lintuveljel*
le 1931"^*a "Lintuveljelle 1941". "Mie­heni
hauta sadesäällä", ne ja niiden
ympärillä rakastetun kaipausta, merki«
tystä ja kuolemaa pohtivat säkeet. Niis­sä
on ensin miltei lohduton naisellinen
valitus, lapsensa kanssa yksin jäävän
naisen huuto, mutta v. 194Murjoitetus-sa
*'Lintuveljessä" käy anteeksiannon
sävy kesken runoa naisellisen pirullisek­si.
Senkaltaista runoa sankarivainajal­le
ei ollut idelä tohdittu kirjoittaa, sii­nä
karsittiin "turhan ylpeyden romu"
ja- puhuttiin kunnanmiehistä ja suotta
saadusta seppeleestä. Vaikuttava se
kyllä oU, petoittavan alaston ehkä ih­miskuvauksen
kannalla, katsoen.
"Surmaöissä" ei ole tätä ylpeyttä j a
kovuutta. "Surmayöt" on erakon ru-
- - "Laaksosi ovat kuin hymykuo- >outta ja ^llaisena järkyttävää. Jo se^
pat". Nämä sitaati't ovat runoilijan uu­otsikpmtiakm;
tarkastellessa kiintyy
simmasta '.'Surmaöistä", johon nimeen
lukijaparka kyllä toivoisi n-kirjaimen:
Surmanyötl
Kirjailijaerakköisuuden vaarat ja voi­ta,
tulee puntinerp ja iskee puukollaan juijaa ja varovasti tavatakseen määrä- mat jakautuvat eri kirjoilijoilla hieman
härkää pari kertaa niskaan ja sita myö­ten
on sen härän taistelu taisteltu. Van­hoista
hevosista muodostettu kolmival-jakko
tulee ja vetää kuolleen hädän pois
kentältä.
Mikäli madator on suoriutunut teh­tävästään
hyvin, saa hän luvan leikata
tietoisesti ne polut, joilla kohdataan
mettiset ja tonttu kultalakit, 'Voiku­kat,
auringon keltatukkaiset äidit,' mai­toiset
nurmikot." Vuonna 1932 moder­nin
runouden rohkea ymmärtäjä, Olavi
Paavolainen puhuu hänen "ultramoder-eri
tavoin. Yksi ei näe nurkastaan kä-sm_
ollenkaan maailmaa ja yhteiskun­taa,
toinen kasaa sen varjoja ja abstrak­tioita
täyteen. Helvi Hämäläinen on
suurilla proosateoksillaan näyttänyt se­kä
kykynsä että intressinsä'suomalaisen
1943 "Lapsellisen maan" ilmestyessä.
Silloisessa WSOYssä oH paljon tämän
runouden ihailijoita ja allekirjoittanee­seen
teos vaikutti ravistavan väkeväs­ti.
Latelin ulkoa säekaupalla tätä har­rasta
voikukkain runoutta ja kohtasin
Helvi Hämäläisen "kuofonmimimon"
rakastuen tähän ikia^iksi.
härän korvat irti ja heittää ne yleisön simmillään se kohtasi lukijan vuonna
joukkoon. Onnellinen se, joka saa ve­risen
korvan omistukseensa. Yleisö
puolestaan heittää viinileilejään ja hat­tu
jaan matadorille, joka kunniaki^rirosta
tehdessään heittää kentälle sataneet esi­neet
takaisin: yleisön joukkoon. "Uusi
härkä lasketaan kentälle ja sama' näy­telmä
toistuu. Yhdessä ainoassa "Cor-ridassa"
taistelussa tapetaan 6—7 här­kää,
joka ei oikeastaan ole paljon, kun -
kysymyksessä on parikymmentuhanti-sen;
^tsieUja joukon ihu^w^^ - —
^ Härkätaisteiufla ph tifetysti pma^vie^
lätyksensä outoonkin fcitselijaaii, var­sinkin
jos tämä efplelubastanut kalliita
paikkoja aitan läheltä arenaa. Kau­kaa
katsottuna näyttää taistelu kaimiiP
ta leikiltä, jonka päätyttyä qn härkä
jostakin syystä menettänyt henkensä.
Mutta muutaman metrin päästä katsot­tuna
on härkätaistelusta leikki kauka­na
ja katselija tuätee omassakin suus­saan
verenmaun, kun näkee härän yski­vän
verta viimeisillä voimillaan, saa­tuaan
sisäänsä matadorin miekan. Jota-fcjn
puuttuu vierasmaalaisen luonteesta, ;
kun tämä ei voi nauttia sydämensäpoh-jasta
ottelusta, Joka saa tavallisen es­panjalaisen
hurmostilaan. Ehkäpä vika
P"5ee siinä, ettei hän tunne taistelun
Wenouksiä, eikä osaa ottaa härkien tap-
P^ista mukavana sunnuntaipäivän rat­tona.
'
nista mikrovalokuvauksestaan". Kyp- sivistyselämän kuvaamiseen, joskin hän
mielellään on pyshätyn5rt myös primitii­visten
eläjäin elämänliikunnoissa. Mut­ta
tästä huolimatta eräkkoisuuden haa­vat
animottavat kaikkien kukkien ja
ruohojen keskellä. Jos Helvi Hämäläi­nen
niihkiiin muutkin runoilijat ylen­palttisissa
kuvissaan tuntuu toistavan
itseään, hä.ii ehkä paljastavammin tois­taa
itseyttään runoilijana, liikaplento-
.:• • .... BOlyXyCennor tuke tacs tänä kesänä esiintymään CBCn
iekmsion kevyessä ajanvieteohjelmassa. j
huomio psa^tohioinuin ''Surmaiyö^
"Tyly runotar" puhumattakaan runpn-nimistä:
niissä pn nyt enemmän vie*
rautta, myrkkyä^ lunta ja jäätä, pakp*
laisuutta ja kpdittomuutta kuin ennen
Pikku mökkiläinen ei olekaan tufvassa
kyläsessään, et eläkään ainoastaan 'sen
kauneudesta vaan elää Suomessa, jonka
multa ei ole kesy jä joka tietää rputaa
ja kylmyyttä, leivättömyyttä runpilijal-lecnl
—- — "pien kuin piian äpärä-lapsi,
kaikkialla liikaa" ja runotar on
"nisätön kuivunut emo kretonkipukui-nen
runotar", joka on ottanut runoili­jan
lapsipuolekseen. Härjänojan kylä
on kauniimpi kuin milloinkaan ja jollei
lukija näe tästä suomalaista kesäiltaa
ja saa sitä luokseen talven piemeimpä- -
näkin hetkenä, niin johan on-kumma:
, "Härjänojan yö tulee,
se seisoo koivikossa: valkea hevo­nen
isoin sinisin silmin." '•—
Eikä tämä riitä, ettekö ole tätä koke­neet
pmaksenne? Mutta Helvi Hämä-
Iäisen lukija saa myös "Surmaöissä"
vääjäämättömästi kokea, että. Härjan­oja
ei riijtä, erakon piilopaikkakaan; ei
ole kylliksi suojattu. Siitä antaa "Ko-ditpn"
kuvan, joka sinipunaisissa vä-reissään
tuo mieleen Chagallin m^-
laukset, mustalaiset, kitaran, ruusunpu­naisen
hevosen.
Jollei kokoemia päättyisi ^muhkeaan
runopn /"Joutsenten vaatteet'V jäisi lu­kijalle
miltei lohduton vaikutelma yksi­näisestä
ja umpimielisestä runoilijasta.
Joka ei kerta kaikkiaan voi ajatella ih­mistä
ystävänään^ puhuvansa hänelle, ei
edes kuvitella sisaria ja veljiä niinkuin
Edith Södergran. Mutta viimeisessä
Helvi Hämäläinen on käyttänyt vaikut­tavasti
vanhaa satuaihetta: hän kutoo
joutsenilleen vaatteet, jo^ta ne muuttui­sivat
hän^^ veljikseen, punakasvbisikst
Laimntafna, loMilrana 29 piiiraiia 1957