Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 12, 1941

              Sivu 5
peitetty-nä. Suuremmat läpse^^
vetämässä ja minä p|^nemp^iii,.kaR&.;
S3 kuljin edellä t u n n u ^ l l e n i t i ^ ^.
Mutta minä ep. vQiiiqt|v^finJ-tBhf}^^^
sitä. Hetkisen pejrä^,v jc^ka;;kiyt^;i-kin
tuntui minust^^^mt^^t^ ji^Q^uite^
vajosin lumeen.
'En voi kävell^!^iijiiQ|i9t^,;"Af^9-.
kää te vain eteenpä|nj-'
'*^V*^«^aaD muu kuin hyvä/ystä^
väUinqn: peikko), mrs, TuJIe."
' ' % y ä i ; h ^ n näköjään, rifekpi Iq.
P ^ l ^ ^ , - JQnka,x)U.: tehnyt. iJtutt^
Oli päivä. TuHU!Plife?ll^|p|U^|r
sia kartiineja sisääii; J?^.<
ja ulos.
"Hän herää
meän äänen
käänsin päätäni :
P?^:iPte:PWHtv ^?inä x)lin:5i||itän^t,
sinut-, t p i § ^ ; P a ^ | j k a^
P^tenrP^tm^n,^it^;,Ch^^^^
ilomielin
oli hyvä
öisin Lah-tellen
minun syd^aiföyyöft^li.^
^Miksi? Missä—:?'?'
i|-S€», mii>kä.teU4 I^ivolit h^Q^laI^nl^t, e^te^
. opHt r l»äi]ee^ oiH^i;n. tyyt3^äi-
.. , • . ^ . ^ . .-r.%-iis- "^?v Mjtkäi^n.yaatimuks^t eivät ole*
neena koetm noust^.i^mpB.^R^, d^n.d »(.isenmielestä kohtuuUomia ,kun on
tuska tuntui jalassani, Pptpsan^jal^ kevät, p y y # , h e i t ä i e k e ^ ^ ^ ky§yn^ksessä;rakkaus: ^ l i ^ ^^
kwnnJaksi,;J^^^, minä lisäsin,''toivon uhrauaya.. k^ijylyi. raivk^^4en.4ttar.i.l
että .se ojisi; jotain suurta.''-
suyjieiti^^Junn nenälle;,
leen tyynylle.
"Siinä sinä olet", sanoi mies hy-mjallen.
"Missä minä olen?"
"Sinä olet vuoteella, oiliein muka­vasti.
Koeta nyt nukkua!"
Kun jälleen heräsin oli tyttö istu­massa
yksinään. Maka§in, hiljaa ko­ettaen
ajatella, mikä minua vaivaa,
ja vähitellen aloin asettaa tapahtu­mia
yhteen.
'>Missä on Bill.?" kysyin«riopeasti.
';Bill? " kysyi tyttö hiljaa.
"J^^pset, ovatko ka^vjii hyvin?"
"Jle ypivat hyyin. sJvaiJiJci^ie yoi^
vat hyvin.-':. ; . : , ;. . • . ;
"Se on hyvä, nyt minä voin levä­tä";
Seuraavana päivänä minä vasta
sain kuulla, mitä oikeastaan oli ta­pahtunut.
Bill oli päässyt perille,
mutta hänellä oli nyt keuhkokuume
ja hän oli myös täällä sairashuoneel­la.
Kolme muuta keuhkpkuumeta-pausta
oli myös lasten joukossa. Jä­te
oli kuollut. Mutta lapset, lukuun­ottamatta
paleltuneita korvia, jalko­ja
ja käsiä, voivat kaikki hyvin. M i ­nä
surin kovin Jaken puolesta. Se
oli hänen ruhjoutunut jalkansa, joka
vei hänet, kun ei apua tulkit ennen-feuin
vasta myöhään seuraavana päi­vänä.
Bill oli asettanut minut kelk­kaan
Jaken kanssa ja saanut meidät
b i i s i n n e taloon. Han oli pitänyt
JuJta siihen asti, kunnes lapulta apua
saapui. • • '
"Hän sanoi, että voin Juottaa hä-
^een.' Kyyneleet silmissä siunasin
näntä.
.\itini istui vieressäni seuraavana
päiyäiiä, kun./Ulan tuli sisälle.
"Enempi ruusuja, enempi uutisia",'
hän sanoi heti, kun oli ensin terveh­tinyt
häntä.
Hymyilin, sillä huoneeni oli täyn­nä
kukkia.
^'Biir kestää hyvin", Allan jatkoi
innostuneesti. "Kävin juuri katso­massa
häntä."
"Cherrydalen kansalaisilla on ollut
erikoinen iltapäivä. Tiedättekö mitä
se tarkoittaa?" Hän kumarsi äidille
ja sitten minulle.
''Se on enempi kuin sinun ihmeel­linen
toivomuksesi. Ja sen voi sa­noa
Bill Graigin ansioksi, että tullaan
rakentamaan tneidän koulun ensim­mäinen
ja oikein hieno mekanikko-osasto.
Ihmiset kaikkialta ovat avus­tamassa
sitä. Eikö se ole ihmeellis­t
ä ?"
''Siunaan Biirin sydäntä", mutisin
hiljaa.
".Xlä sure häntä. Cherrydale tulee
vielä näkemään, että hän menee kor­keakouluun
myöhemmin." Allan
katsoi minua miettien. "Sinä ym­märsit
Bilin, minä en siihen kyennyt.
Sinä tiedät, etten minä voi tarjota si­nulle
mitään ylennystä, Sylvia. E i ole
mitään — ellen anna yliopettajan
tointani sinulle. Ehkä olen — vel­vollinen
siihen."
"Älä ole tyhmä!"
Hän nauroi. Äiti katsoi hänestä
minuuPi nousi ylös j a sanoi: ".Anteek­si
jos poistun hetkiseksi."
AIMP. ja minä hyniyilimme hänen
"~" ~- — paoUe^n. Allan istui vuoteen laidal-
Kolmantena iltapäivänä hoitaja sa- lö vi^r^njl.
"Sylvia — sinä tiedät^—minä pu-huip
sinullp kerran", alkoi hän hjelläs-ti.
—Olfip, katsellut pitkän ajan tyt­töä
joka
le, jos liTieli: pitää vireillä rakkauclen
pyhää liekkiä. Ei saa kysyä, mitä
se tulee, maksamaan.
Mutta onko nainen, kuitenkaan oi­keutettu
vaalimaan miestä aina ja
ikuisesti seurustelemaan mahdollisen
tulevan appiukon kanssa? Seuruste­lemaan
ja paljastelemaan mielipitei­tään
asiasta jos toisestakin? Vai tah­toiko
Tellervo-neiti johdattaa hänet
mitä makeimpiin väleihin isänsä
kanssa ja sen kautta ajaa asiansa pe­rille?
Tämä tällainen ei ole tavallisissa
oloissakaan hauskaa, saatikka sitten
silloin, kun appiukko on vanha, jo
vuosikapgia eläkkeellä ollut eversti,
jonka mieli palaa tämän tästä siihen
elämään, jota elettiin vuosisadan
vaihteen tuolla puolen.
Muuten ufeko oli, kaikin puolin
kunnon mies. Vähän vain tapoihin­sa
piintynyt ja ykäsitotinen. Hänen
miesihanteensa oli'sellainen, jolla on
voimaa käsivarsissa ja rohkeutta rin­nassa.
Lisäksi hän piti kiiltonahka­kengistä
ja moitteettoman terävistä
housunlahkeista. Nuo molemmat oli­vat
hyvin tärkeä seikka. Kaikkein
parhaimman vaikutuksen teki kui­tenkin
upseerin virkapuku, ja jos sen
kantajalla oli li.säksi muutama arpi
kasvoissa, niin silloin kaikki oli ai­van
ali right.
Kirjastonhoitaja, sellainen kuin fil.
tri Marttinen, oli vanhan everstin
mielestä joku sentapainen, jonka ole­massaolo
oli 3'^hdentekevää. Kirjas­tonhoitaja
ei ollut mikään mies, vaan
kuivettunut pölynimuri, jolla oli hei­kot
silmät ja reumatismi molemmissa
jaloissa. Sellainen käsitys hänellä oli
tuosta ihmisryhmästä.
"Teille tulee ii^raita.":
Ovi avautui hiljaa ja näin parin
^veita olkapäitä ja kasvoa, jotka sai-veren
syöksymään päähäni,
«an oli Allan Roth ja ruusuja oli
'^en kädessään,
inyiu'^^^ P3'vää tyttö!" Hän hy-yastasin
värähdellen. *
J5'"inie kumpikin hiljaa minuutin.
Min^ nostin kalpeni ylös. "Allan",
sanoin nopeasti. "Onko lääkäri ker­tonut
sipuHe, että minä — minä tulen
menettämään oikean jalkani?'
"Kyllä, mutta minä — en tiennyt
a tuon ruusuja, anteeksipyyn-
Ihailuni", hän sanoi viimein,
tlpv"^^ monta sinä hyväksyt niis-
" ^ k k i ne
sinun tietäviin siitä vielä".
*Sain kuulla sen tänä aamuna',
"Katso, Sylvia rakas, minä tarvit- maininnut myös, ettei hän ollut oikein
ihastunut matkaan. Mutta hän ei
Marttinen oli kyllä nähnyt everstin
väv>ppika-ihantcen. Tämä oli rat­suväen
majuri, uljas ja suoraryhtineix
.-otilas, hienostunut luonne ja sopivas,-
<a määrin vääräsäärinen. Majurin
nimi oli Peurakorpi.
Oli käynyt niin, että everstin per­he
lähtisi tuntureille hiihtämään ja
majuri seuraisi mukana. Siitä Tel­lervo-
neiti oli maininnut Marttiselle
pari päivää sitten. Tellervo-neiti oli
sanom.
} ^ '"^^ tuolille ja otti minun
"Katso, Sylvia, minä olen
; - ^sinui sanomalehdestä.'
•'-"^^ pudisti•nn pnäääättäännii .
'""ni . • ' ^^^^^^ arvaa kuka
Kiö '^'''^^"n^an jälkeen toimittajan
^^taja , n " ' ^'"^"^"^ kuumasta so-
Hiöen Graigista ja kaikesta?"
sen sinua. Mitä sinä vastaat?'
"Mutta minun jalkani, .Allan",
muistutin.
"Jalka voi parantua, ja jos ei. niin
se ei muuta asiaa. Sehän on urholli­suuden
merkki. Me voimme olla yl­peitä
siitä."
Äiti tuli takaisin ja löysi minut A l ­lanin
käsivarsilta. Mutta me emme
vähääkään välittäneet siitä.
voinut mitään, kun isä kerran käski.
Isän sana kun oli laki. ,
Sitten hän oli kautta rantain vii-silnri
"Kota?» '•insä kimmelsivät.
h'^yin huohottaen.
Mmä en menettänyt jalkaani, mut-
. ta se tulee jatkuvasti antamaan epä­mukavia
hetkiä. Kylliksi epämuka­via,
toivon muistaakseni läksjTi, jon­ka
minun täytyi oppia näin kovalla
tavalla, että hyvän opettajan menes­tys
ja onni ei ole mitattu rahassa,
vaan keskinäisessä suhteessa elämään.
Loppu.
Mar.ttisen miehessä_ pypri kaiken­moisia
ajatuksia, kun hän hiihteli eri­koista
kiirettä pitäinättä sille tunturi-hptellil}
e.pä,in, johon eversti perhei-iieep
ja majuri Peurakorpi,olivat aset­tuneet
taloksi, Hän tunsi oloiisa ku­takuinkin
epävarmaksi. Hämärsi jo.
kun. hän saapui hotellin pihaan ja
ryhtyi päästelemään suksia jalasta.
Pihalta hän joutui suoraan "perhe­piiriin".
Perhe oli juuri syönyt mait­tavan
päivällisen ja käynyt käsik.si
väkevään kahviin.
^Majuri ei katsellut suopein silmin
fil. tohtorin saapumista. Tunnelma
olisi saattanut muodostua kenties hy­vinkin
painostavaksi, jollei Tellervo-neiti
olisi osannut johdattaa seurueen
mielenkiinnon pois koko kilpakosija-kysymyksestä.
Marttista vaivannut
alemmuudentunne katosi vähitellen
kokonaan. Eversti oli mitä loista­vimmalla
tuulella, ja everstinna suh­tautui
sydämellisen ystävällisesti kir­jastonhoitajaan,
Marttisen ulkomuo­dossa
ei sitäpaitsi ollutkaan mitään
moittimista. Hän oli kookas ja le­veäharteinen,
joskin hiukan kuniara-r^^
htinen. Silmälaseja hänen ei tar­vinnut
käyttää, eikä hänellä ollut reu­matismin
alkuakaan kummassakaan
jalas.sa. Hän tunsi itsensä jo aivan
varmaksi, ja kun Tellervo-neidin pie­ni
käsi kosketti pöydän alla hänen,
kättään, niin hän tunsi olevansa val­mis
vaikka mihin saadakseen ikio-makseen
tuon viisaan ja päämäiiräs-tään
tietoisen naisen.
Kahvin jälkeen pelattiin hiukan
korttia. Marttinen vetäytyi kuiten-.
kin aikaisin huoneeseensa, sillä oli i l ­lan
kuluessa sfjvittu, että Tellervfj-neiti
lähtisi varhain huomisaamuna
hiihtelemään majurin ja Alarttisen
kanssa. -Aiottiin käväistä Mutkasaa-ressa,
jossa kuulemma oli pieni hirsi-maja.
Sinne oli kylläkin matkaa pa­ri
peninkulmaa, ja maasto oli vai-keanpuoleinen.
Viime päivinä oli sa­tanut
runsaasti uutta luntakin, niin
etlii jouduttaisiin hiihtäniäUn umpca.
.Seitsemän aikaan aamulla Martti­nen
heräsi, voimisteli hiukan, pesey­tyi
ja pukeutui hiihtotainineisiin. Hän
oli valmis kohtaamaan kaikki maikan *
vaivuit, tulivatpa ne .sitten vaikka rat­suväen
majurin muodossa. Ja vähän
ennen kahdeksaa kolme reipasta hiih­täjää
lähti hotellin verannan^-dtistal-ta.
Ilma oli kylmä. Tuuli pureutui
poskiin, ja taivaalla liikkui hiljalleen
lyijynraskaita, harmaita pilviä. \ ' ä y t -
ti siltä kuin aurinko ei aikr>isi näyt­täytyä
koko. päivänä,
Tellervo-neiti ei ollut huono hiihtä­jä,
eikä majurin taidossakaan ollut
moitteen sijaa, mutta jälkepn he sen­tään
jäiviit Marttisesta. Majuri kat­seli
kulmat rypyssä hänen varmaa
menoaan. Hänen olf mielessään tun­nustettava
äfarttinen paremmakseen.