Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 30, 1936

              (Jatkoa)
Herra \Voden asiat eivät ole ollen-
^ hullummin. Hänellä on 10 asu­kasta
ja jokaiselta heistä häh saa 170
doll kuussa. Tämän lisäksi sattuu
muitakin pienempiä tuloja. Hän ei
tietenkään ole Stinnes, mutta hän ei
ole haaveillutkaan sitä olevansa.
Mutta viimeisten kahdeksan vuoden
aikana tehdyistä säästöistä hänellä
on Saksalais-Aasialaisessa pankissa
juokseva tili seUainen, jolla ei usea­kaan
eronnut kapteeni vöi ylpeillä.
Eivät ole hullummin Saksankaan asiat.
Oikeastaan täällä Kiinassa saksalais­ten
puolesta on jo kostettu. Kun
saksalaisilla ei ole täällä Hänkoussa
konsessiota, niin poispa se anastettiin
englantilaisiltakin. Piru vieköön!
Nokkaansa nosteleva John BuU niitti
myrskyä, jota oli itse kylvänyt!
— Herra Franck! — huutaa Wode.
Oletteko lukenut tämänpäiväises­tä
lehdesä: Tshun-Tsinissä on myös­kin
julistettu englantilaisten tavarain
boikotti." Kaikki toiminimet sulki­vat
konttorinsa ja toimitsijat mat­kustivat
Shanghainhin.. .•
— He vielä muistavat vuotta 17,
— vastaa, Franck, siirtäen nappulaa
shakkilaudalla.
— He saavat liukua samoilla lai­voilla
ainakin Singaporeen a s t i . ..
Ha-ha-ha! — jyrisee Wbde.
Hän on tyytyväinen. Antaa eng­lantilaistenkin
olla samassa kylvys­sä!...
Hän on miltei onnellinen. Hän
olisi aivan onnellinMi, ellei eräs seifc^
kä: Bobby... Vaikka Bobby ei ole­kaan
hänen poikansa ja vaikka hänel­lä
on äitinsä ensimäisen miehen suku­nimikin,
niin kumminkin herra Wbde
on näiden vuosien aikana kovin kiin­tynyt
pienokaiseen. Kenestäpä muis­ta
hän pitäisi huolta. Ajan-kuluttua
Bobbylle siirtyy kaikki se, mitä Wb-de
on säästänyt niöniviiotisella työl­lään.
Woden jälkeläisen on oltava
oikean saksalaisen. Mutta Bobby
(häpeä tunnustaa) hädin tuskin osaa
puhua saksaa. Hän ei tunne isän­maansa
historiaa eikä nykyistä elä­mää.
Kun he lähtivät Hampurista
oli hänellä vasta 4 vuotta. Täällä,
Bording-Hausessa hän kuuli yksin­omaan
englannm kieltä, sillä suurin
osa herra Woden asukkaista eivät ole
Saksalaisia ja puhuvat tällä Euroopan
kiinalaisten siirtoloiden virallisella
kielellä. Viimeiset lieljä vuotta Bob­by
oli amerikalaisessa koulussa Kuli-nissa
eikä nyt saa selvää edes yksin-kertaisimmasta
saksalaisesta lausees­ta.
Hänellä on menossa neljästoista
vuosi ja hän er voi lukea goottilaisilla
kirjaimilla painettua nimikirjoitusta
Buchin piirrosten alla. Täinä seikka
huolestuttaa herra Wbdea,'joka pa­nee
liikkeelle kaikki vonnansa "teh-
<iäkseen hänestä saksalaisen'',
.^•^a Wode ^ laskee sanomalehden
käsistään ja sanoo minulle;
— Mister Erdberg, minä ennustan,
gtä Englanti lopettaa Kiinassa huo-koneellisesti
pysähtyvät, vaihtaak­seen
eteensä taas jäähtyneemmän ve-millä
lähtee taas uudelleen ta^
jajtamaan uutta katkeraa ajatuksien
«J^^lta, mikä on l e i p ^ n j ä nälkä-
Coleman välillä.
Ajattelepas anäkm toveriy ^
^ vanhapoika, eikö naista esiihtuc^
^ t a n i ajatuksista ainakih yka osu
kohdaltasi kuin n a ^ ^
taan.--. H. w.
nosti. Englantilaiset ovat tottuneet
vaikuttamaan väkivallalla, mutta nyt
täällä ei auta väkivalta. Engl. aina pe­rääntyvät
kun on toimittava aivoilla,
eikä nyrkillä. Kerrotaan, että Engl.
lähettiläs kysyi kerran Bismarckilta,
miksi saksalaisilla sama sana on kah­desta
merkityksestä, esimerkiksi "lä­hettää"
saksalaisilla on "senden" ja
"sehiken". Bismarck vastasi tähän:
"Xe erehdytte, sir, se ei ole ollenkaan
sama, esimerkiksi: "Sie-sind ein Ge-sandter,
aber kein geschickten." ('Te
olette lähettiläs, mutta ette sukke­la.")
Ja hän nauraa jälleen, tyytyväise­nä
vitsiinsä, Bismarckiin ja itseensä.
—Piru vieköön! Kiinalaiset eivät
unohda englantilaisten antamaa ope­tusta;
nyt he tietävät miten on anas­tettava
konsessioita ulkomaalaisilta.
Rouva Wode kerää käsityönsä ja
toivotettuaan meille hyvää yötä vie
Bobbyn nukkumaan. Vanhus Wode
odottaa puolisen tuntia, sitten ottaa
leikkisän koulupojan naaman ja sil­mää
vilkuttaen ehdottaa: ;
-— Emmeköhän, herrat, lähde vä­hän
huvittelemaan baariin ranska­laisen
konsessionin alueella, samalla
saisimme tietää mitä kuuluu kau­punkiin?
. . .
Koettaen olla kolisematta me pu­keuduimme
varovaisesti ja koko
Böarding-Hausen joukolla — itse
Wode ja hänen neljä asukastaan —-
lähdemme baariin. On jo kello 12
yöllä. Sivuutettuamme kaksi autiota
katua me astumme valoa tulvillaan
olevaan baarin tanssisaliin. Yleisö
alkaa vasta kokoontua. Muutamia
englantilaisia merisotilaita istuu ää­rimmäisen
pöydän luona ajaen sil­saansa
viskyä soodan kanssa. Ame­rikkalaiset
matruusit jo nukkuvat
tuoleillaan. "Kuivan lain" vallasta
vapauduttuaan he koettavat korvata
kotimaassa pakollisessa raittiudessa
menetetyn ajan ja kello 12 aikana ei­vät
enää pysy jaloillaan. Tiskin
luona pyörii kaksi venäläistä tee-kauppiasta
nähtävästi juovat "litko-ja"
jonkin onnistuneen kaupan joh­dosta.
Tanssijattaret istuvat sää­dyllisinä
limonaadipuUoja täynnä
olevien pitkien pöytien ääressä ja
odottavat milloin heitä kutsutaan
tanssimaan. He kuiskivat, puuteroi­vat
neniään, puristautuvat toinen toi­siaan
vasten ja tottunein katsein ar­vioivat
saapuvia vieraita.
Valittuamme pöydän vastapäätä
ovea> me seuraamme miten kello 12
jälkeen sali nopeasti täyttyy kaiken­karvaisesta
roskaväestä, jota nimite­tään
"ulkomaiseksi asutukseksi siir-tomaissa".
Ranskalaiset hotellien ja
muotikauppojen omistajat, amerik­kalaisten
ja englantilaisten pankkien
ja toimmimien konttoristit, saksalai­set
ja italialaiset — aseiden ja oop-piumin
salakuljettajat, satamassa sei­sovien
laivojen matruusit ja entiset
venäläiset valkoupseerit, jotka tule­vat
tänne kestityksen toivossa, täyt­tävät
nopeasti salin.
Odessasta paenneiden juutalaisten
orkesteri astuu pienelle lavalle ja en­simäisen
viulun soittaja, pudistel-tuaan
traagiUisesti tuuheatukkaista
päätään, työntää oikuttelevaUa tro-kallaan
yleisön pöytien äärestä eroot­tisen
hjkytyfcsen vietereiUe ja fox-trottien
ja charlestonien keinuntaan.
Koko sali alkaa vavahdella ikävöivän
odessalaisen vingahtelevan säveleen .
tahtiin. Matruusit, konttoristit, sa­lakuljettajat
ja kauppojen omistajat
saatuaan 20 sentUlä vihreän lipun,
ottavat haukottelevan tytön ja kei­nuvat
hänen kanssaan afrikkalaisen
tanssin kiihdyttävän tunteellisen me­lodian
mukaan, Sikaarien «a\ai ja
huokeiden hajuvesien tuoksu sekoit­tuu
lamppukruunujen heittämään
kellertävään valoon ja musiikkiaal-toihin.
Pöydät ja seinätkin jo tans­sivat
foxtrottia ja nytkähtelevät char-lestonissa
muiden mukana. Parroit-tunut
venäläinen, likaisessa takissa,
nähtävästi entinen kaartm upseeri ja
"sydänten murskaaja" kohottaa kat­seensa
kattoon ja laulaa kähisevällä
äänellä:
. , .Ryysyissä sydän,
vaan syömmessä siinä on lemmen
OrilTUKSE
Eh, Hankoun roskaväki,
tanssi foxtrottia...
Herra Franck tanssii myös, pyö­rien
salia pitkin liian ohueseen le­ninkiin
puetun matalan,, paksun ty­tön
kanssa. H-ra Franck on suorana
kuin olisi niellyt mittakepin, mutta
samalla hän silmillään ahmii kymme­neksi
minuutiksi ostamaansa tyttöä
ja molemmilla käsillään puristelee jä
nipistelee häntä kuin tahtoen tulla
vakuutetuksi, että tämä esine on ko­konaan
hänen vaikkapa vain kymme­nen
minuutin ajan. Kun tanssi päät­tyi,
vie hän tytön paikalleen ja ennen
tuolille istuttamista läiskäj^tää häntä
peräpakaroille. Foxtrottien väliajal­la
hän hiljaa keskustelee tytön kans­sa,
tunnustellen hänen olkapäitä
myöten paijaitai, pulleita käsivarsiaan
ja tytön povea peittävää vaalean­punaista
musliinia. Ja kun traa-gillinen
viuluniekka kohottaa uudes­taan
trokansa, kiiruttaa h-ra Franck
kassan luo, ostaa piletin ja painaen
pulleaa tyttöään rintaansa vasten,
pyörii hänen kanssaan salia pitkin.
Meidän pöytämme luona hän heittää
meihin nopean katseen, josta minä
luen: "20 senttiä on maksettu —
tämä esine kuuluu minulle."
H-ra Wode ei tanssi, hän on liian
jykevä siihen hommaan. Hän ker­too
minulle loppumattomia vitsejään
Bismarckin elämästä ja päästelee pis­televiä
piloja englantilaisten laskuun:
— Miten sankarillisesti he käyt­täytyvät
baarissa! Mutta kiinalais­ten
kulien edessä pelästyivät... Se
on hyvä, se on hyvä. Antaa heidän­kin
kokea samaa, jota me olemme ko­keneet!
Meidän viinipullomme ovat jo tyh­jät
ja minä alan torkkua orkesterin
soiton ja herra Woden kertomusten
tuudittamana. Mutta yhtäkkiä ovi
lentää auki ja kaksi ännamiittipolii^
sia leveissä lierihatuissa raahaavat si­sään
eurooppalaisen, jonka pää on
veressä ja valkea puku revitty ja lian
tahrima. Soittajat keskejrttävät soi­ton,
tarjoilijat jähmettyvät salin kes-kelle
avatut pullot kasissaan, vm-gähtelevat
tytöt ja heidän kavaliee-rinsa
hyökkäävät ovelle. Annamiitit
asettavat eurooppalaisen tuolille ja
toinen heistä menee puhelimeen, kut­suakseen
lääkärin.
— Mitä on tapahtunut,, mikä hä­nen
on? kyselevät kaikki, tun­keillen
tuolin ympärillä, jolla puo­littain
viruu haavoitettu tuntematon,
riiputtaen voimattomana päätään si­vulle
Hyväsydämiset tytöt ovat jo
hankkineet vettä ja odekolonia ja
pyyheliinoja käjrttaen pesevät ja si­tovat
hänen haavojaan. Annaamlitti
selittää jotain, mutta kukaan kä­sitä
häntä. Silloin herra Wode tun-kesän
saapuessa näyttää sille kuin
LIEKIN A?*rjfcc»^^ Mtoisivat
vä/iän levähtää, EiMn se kuntnta
olekaan, siliä melkeinpä poikkeukset*
ta. lienevät kaikki LIEKIN avustajat
työläisiä, fotka ovat ahkerasti raata*
neet talvikauden ja halukkaat kesän
tullen käyttämään loma-aikansa ke»
sän kauneudesta nauttimiseen, mikäli
siihen tilaisuus suinkin myöden antaa,
NäittoUen ei siis ole ihmettelemistä,
vaikka kirjoitteleminen jää vähem*
maksi.
Kuitenkin, koska tämä LIEKKI on
meidän kaikkien LIEKIN avustajien
ja ystävien yhteinen, emme saisi
LIEKKIÄ mitenkään unohtaa, vaan tu­lisi
meidän jatkuvasti pyrkiä teke­mään
kaikkemme sen avustamiseksi»
Kun otamme asian oikein toden kan­nalta
ja katsomme mitä voisimme
kesäaikanakin tehdä, niin varmaan­kin
löydämme kirjoittelemiselle hyviä
mahdollisuuksia.
Mikäli erikoisestikin kirjoitusai­heet
ovat kysymyksessä, niin jos mil­loinkaan
niin kesällä, "kesälaitumel­la"
ollessa varsinkin, on aiheita mitä
monipuolisempia saatavissa, jos vain
muistetaaii niitä huomioida, katsella
asioita siltä näkökannalta.
Kun sitten ollaan kesäaika "tree­nattu",
niin voidaan taas syksyllä,
kun tulee pitkät ja pimeät illat ja
paljon aikaa, järjestää joku uusi kir­joituskilpailu,
sillä nyt tulevan kuu­kauden
aikana tullaan myöskin vii­meinen
kirjoituskilpailu lopullisesti
selvittämään ja jakamaan palkinnot,
Painakaapas siis kaikki iiEjam
ystävät mieleenne, että LIEKKIÄ ei
saa unohtaa kesäaikatm ja että aihei­ta
kirjoituksiin tulee etsiä ja katsella,
missä hyvänsä ja minkälaisissa olois­sa
hyvänsä vietettäneekin;
Tervehtien kaikkia LIEKIN ystä­viä,
— TOIUITIXJ A.
— Herra Franck! Soittakaa Sak­san
konsulaatiin, sehän on herra
Wenzel, ensimäinen mekaanikko
"Bremeniltä". Hyvä jumala, mitä hä­nelle
on tapahtunut?
Sillä aikaa palasi toinen annamiit-ti
ja vaivalloisella englannin kieltä
muistuttavalla murteella selitti, että
he löysivät tämän herran tajuttoma­na
virumassa käytävällä nurkan ta­kana.
Vähitellen "Bremenin" onneton
mekanikko alkoi tulla tajuntaansa.
Hänet siirrettiin sohvalle ja annet­tiin
muutama kulaus viskyä. Vai­valloisesti
lausuen sanoja ja pelok­kaana
vilkuillen hän kertoi, että bäi>
nen piti maksaa riksalle, joka oli kul­jettanut
hänet satamasta baariin,
mutta he riitaantuivat ja kun riksa
alkoi pyydellä lisämaksua, niin hän
oli työntänyt riksaa nyrkillä rintaan,
— Silloin tämä riksa ja vielä muu­tamat
ohikulkijat hyökkäsivät mi­nun
kimppuuni. Ensin minä koetin
puolustautua; mutta sitten joku iski
minua päähän ja mmä menetin tajun­tani
. . . Mmä ajattelen, että he luuli­vat
minua englantilaiseksi. He huu­sivat
"ihgoshenj".
Tämä kertomus saa aikaan vihan
myrskyn baarin jokailtaisten vierai- -
den keskuudessa.
Tämänhän on ennehkuulumaton<*
ta,-— huutaa ranskalainen hotelfin
keutuu joukon keskelle ja kasiääit omistajäj— tällaista ei ole satttmut
yhteen lyöden huudahtaa: sitten vuoden 1901... Siinä on tu-