Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 3, 1937

              Uta läheni nopeasti, aurinko pani
Cocominan valkoiset rinteet kimal­telemaan
ennen mailleen menoaj sit­ten
se laskeutui ja tuuli tyyntyi.
"Viisi peninkulmaa punaista hiek­kaa",
sanoi Naab. "Tämä tappaa he­vosetkin.
Nopeanunin siinä!"
Tietä ei näkynyt ollenkaan, ainoas­taan
punaista hiekkaa, kuoppia, mä-^
kiä, tasankoja j a kumpuja, joihin
hevoset upposivat nilkkaa myöten.
Rattaat painuivat syvään ja pieniä
punaisia virtoja valui niiden vanteil­ta.
Naab käveli vieressä pitäen oh­jaksia
käsissään. Hare koetti myös­kin
kävellä, mutta väs)^ pian ja hor­jui
sitten vaunujen takana, kunnes
Naab käski hänen nousta niihm jäl­leen.
Hämärä yllätti hevoset vielä
täydessä työssä.
"Kiitän Jumalaa, jahka pääsemme
tämän hiekka-aavikon poikki^. Mytta,
J^ck, täniä tietön autio
kumminkin kotiani öisiltä hyökkäykr
siltä. Navajotkaan eivät uskalla läh­teä
sen poikki pimeässä. Olemme
pian kotona. Tuolla on merkkini.
Näetkö? Sekä päivin että öisin sa­nomme
sitä 'siniseksi tähdeksi'."
Korkealla mustassa kalliossa oli
tähdenmuotoinen reikä, jonka Epi
kuulsi sininen taivas.
Naabin "nopeammin"-huudossa oli
nyt jotakin iloista, ja hevoset paran-sivatkin
vauhtiaan. Niiden terävä-kenkäiset
kaviot sinkauttelivat säke­niä
kovasta kalliosta. "Hiljemmin,
hiljenuriih no niin!" huusi Naab
tammoilleen. Kalliokielekkeen alla
olevassa synkässä pimeydessä hapa­roivat
ne eteenpäin hyvin varovaisesti
kiertäen lopulta erään kuhnauksen.
Hare näki tulien tuikkivan, raikas
kostea tuuli raitisti hänen poskiansa
ja kumiseva kohina kuin kaukaisen
ukkosen pitkä jyrinä kaikui hänen
korviinsa.
"Mistä tuo jyrinä aiheutuu?"
"Kuuntelen sitä mieluummin kuin
mitään muuta. Se ilmoittaa minulle,
että olen kotona. Coloradohan siellä
noin kohisee syöksyessään alas Cano­nin
ensimäisestä putouksesta."
IV.
V KEIDAS
August Naabin keidas oli soikea
laakso, joka oli tasainen kuin lattia,
lehtivihreä ja valkoinen kukista ja
kaikilta suunnilta korkeiden helakan­punaisten
kallioiden ympäröimänä.
Sen läntisessä päässä katkaisi Colo­rado
nuo punaiset kalliot pohjoisesta
etelään. Kun tuuli puhalsi lännestä,
täytti kumea kohina kuin jonkun hy­vin
kaukana pyörivän myllyn jyrinä
koko laakson; kun se oli itäinen, hu­misivat
pumpulipuut uneliaasti kuin
tuutilaulua laulaen, ja kun oli ai­van
tyyni, vallitsi siellä hiljaisuus, ei
tuollainen autioiden aavikoiden eikä
yksinäisten vuorten, vaan jonkunlai­nen
muualta tullut, tunkeileva, outo
ja keskeytymätön. Tämä Eshtahin
paratiisi oli yhtä hyvin suojattu luon­nonvoimien
raivolta kuin muulta
niaailmaltakin.
Naab oli vien3rt Haren nukkumaan
muutaman hirsimajan katottomaan
kuistiin. Hän herätti kumminkin vie­raansa
aikaisin, ja kun Hare työnsi
huopapeitteet yltään, näki hän pum-pulipuiden
kukkien leijailevan ilmas­sa
lumihiutaleiden tavoin. Eräs har-maakuorinen
puuryhmä muodosti:
oksistaan viheriän vuodekatoksen hä­nen
ylleen, ja tuon sotkuisen v<»kon
ikjn kajastivat purppuranpunaiset
vuoret, jotka vastustamattomasti ko­hosivat
yhä korkeammalle työntäen
tieltään.kaiken.muun,.paitsi Cmvaan-
^nijaiven. . ^ ~
"Tiile. katsomaan^ miten navajot.,
nienevat joen po3^>, sanoi Naab.-..
Hare seurasi häntä metsikön läpi
tielle, joka kiemurteli alimmaisen
punaisen pengermän juurella. He
seurasivat sitä noin puoli peninkul­maa
ja kierrettyään erään kulmauk­sen
saapuivat paikalle, josta oli laaja
näköala. Veden kohina oli valmista­nut
Haren näkemään jotakin tava­tonta,
mutta kun hän tuli joen par­taalle,
kauhistui hän kumminkin. Se
oli punainen ja nopea mutkitellessaan
eteenpäin kuin äärettömän suuri liu­kas
käärme ja nostaessaan suuria
vyöryäyiä aaltoja syöksyäkseen pi­meään
tuiluuh, josta kuului kumeaa
jyrinää.
"Tuo aukko, johon vesi hyökkää,
on suuren canonin alkupää", sanoi
Naab. "Se on aluksi vain viisisataa
jalkaa syvä, mutta kolmekymmentä
peninkulmaa alempana on se viisitu­hatta.
Päästyään erisin alkuun kai­vautuu
se nopeasti syvemmälle. Men­nään
nyt tuonne rannalle."
Hare tunsi oman mitättömyytensä
voimatta puhua sanaakaan. Kaikki,
mitä hän ennen saapumistaan tähän
eristettyyn paikkaan oli nähn3rt, oli
vain mitätöntä tämän rinnalla. Tämä
"esi-isien kahlaamo", kuten Naab tä­tä
nimitti, oli oikea erämaan portti.
Tämä hurjasti kiitävän veden kohina
pii mittaamattomien s)rvyyksien, ää­rettömien
korkeuksien ja pitkien väli­matkojen
mahtavan erämaan synfo-nian
tuhoa ennustava yksitoikkoinen
laulu.
Navajot olivat kokoutuneet eräälle
virtaan pistävälle hiekkasärkälle. He
eivät voineet päästä kauemmaksi,
sillä ylempänä olivat rannat aivan
kohtisuorat. Siitä paikasta ei voitu
nähdä canonin suuta ja putouksien­kin
kohina kuului sinne heikommin.
Mutta tässäkin verraten tyynessä
kohda&sa näytti virta uhkaavalta.
"Na\'ajot menevät virran poikki
tästä uittaen mustanginsa tuolle hiek­kasärkälle",
selitti Naab. "Virta
auttaa heitä tulvan aikana, ja vesi
on nyt kolme jalkaa korkeammalla
tavallista tasoaan."
"En voi uskoa sen olevan mah­dollista!
Nuo pienet mustangithan
joutuvat silloin melkein torjumattö-maan
vaaraan", huudahti Hare.
"Vaaraanko? Niin ehkäpä", vas­tasi
Naab aivan kuin hän sen nyt
vasta olisi huomannut. "Poikaseni,
mormoonit tulivat tästä yli noin sata
vuotta sitten. Heistä hukkui monta.-
Tätä tietä ja kahlaamoa eivät tun­teneet
muut kuin intiaanit ennen
mormoonien tuloa."
Mustangit oli ajamalla ajettava ve­teen.
Scarbreast johti ja hänen mus­tanginsa
potkittuaan ja hypittyään
ensin kyllikseen ui yli kastellen ur­hoollisen
isäntänsä vyötäreitä myö­ten.
Paljassääriset intiaanit kahlasi­vat
veteen ajaen kuormaponeja edel­lään.
Huudot, kimeät vihellykset ja
lyönnit sekoittuivat hevosten korsku-mise^
ja loiskuttelemiseen.
Dave ja George Naab soutelivat
hitaasti tasapohjaisilla veneillä myö­tävirtaan
intiaanien rinnalla. Äkkiä
olivat kaikki mustangit ja ponit joes­sa
ja matkue'hajautui kolmion muo­toon
Scarbreastbta, joka johti. Kuor-maponit
näyttivät uivan paremmin ~
kuin mustangit ratsastajincen, tahi
sitten ^kannattivat hirvmiadhkakhn-
,put ipit». parmmmr.; Kuukdlmasosa,.
matkasta oli kuljettu ja etummaiset
hevoset joutuivat väkevämpään vir­taan,
särkyi järjestys. Vesi sieppasi
mustangm mustangin jälkeen mu­kaansa
niin nopeasti, että siitä hyvin
voitiin käsittää virran voima. Kui­tenkin
ne uivat väsymättä kiiltävm
kyljin, hännät milloin veden pinnalla,
milloin sen alla, turvat ylhäällä, rat^
sastajien pitäessä aseitaan korkealla.
Kun virta tarttui kuormaponeihin,
muuttui niiden uinti vaikeaksi, ja
pyörien 3mipäri vetivät ne talutta­jansa
mukaansa päästämättä -jälessä-kään
tiileviä etenemään. Tuo sään­nöllinen
jono murtui muuttuen tun­gokseksi.
Siellä täällä liukui joku
navajo veteen uidiakseen mustanginsa
rinnalla, toiset huutelivat kuorma-ppneille
lyöden ratsujaan, voimak­kaat
mustangit tunkeutuivat heikom­pien
edelle virran kuljettaessa koko
joukkoa vastustamattomasti alaspaon.
Vaikka Hare pelkäsikin muutamien
intiaanien hukkuvan ja sääli kuorma-poneja,
ei hän kumminkaan voinut
muuta kuin nauttia näjrtelniästä, sen
ek)isasta toiminnasta ja kirjavuudes­ta,
intiaanien huudoista jä kimeistä
vihellyksistä, säikks^den mustangien
korskumisesta, Naabin kovista käs-k3ristä
pojilleen ja matkueen jmipä-rillä
kuohuvan virran pahaenteisestä
pauhusta. Tuon kaiken viileys, i l ­meinen
vaara ja tyyni suhtautuminen
siihen panivat Haren hieman aavista­maan,
miten voimakkaasti erämaan
luonto vetää ihmistä puoleensa.
August Naabin jylisevä, ääni kuu­lui
kauas virralle. '•Hei, Dave, kel­tainen
hevonen vieressäsi on vaa­rassa
! Auta se lähemmäksi muita!
George, palaa takaisin, tuolla irtau­tuu
muudan nahkakimppul Souda
nyt myötävirtaan, kuuletko, ja kään­nä
tuo tempoilija oikeaan suuntaan!
Daye, joudu tuohon sekamelskaan
nopeasti! Tuolla on muudan poika
hukkumaisillaan. Hänen jalkansa
ovat tarttuneet kiinni hihnoihin ja
hevonen on häntä potkaissut! Kii­rehdi
ja vedä hänet veneeseesi! Tuol­la
sukelsi eräs poni veden alle! Liian
myöhään, George! Anna sen mennä,
kuuletko, sillä et voi kumminkaan sitä
auttaa!"
Siten jatkui intiaanien ylimeno siU
minnähtävien vaarojen heitä joka
hetki uhatessa tuon nopeaSsti kiitävän
virran taholta. Mustangit ja ponit
pääsivät kumminkin lopulta hiekka­särkälle,
tunkeutuivat pajukon läpi
ja ilmestyivät lopulta punaista jyr­kännettä
kiertävälle tielle. Dave
Naab kiinnitti veneensä rants^jensai-hin
ja palasi Georgen kanssa.
"Katsellaanpa nyt hieman taloa
ja viljelyksiäkin", sanoi August pa­luumatkalla.
Hän näytti HareUe api-lapeltoja,
joissa kasvin kehitys oli
selvästi nähtävissä taimesta tuleen­tuneeseen
heinään saakka, selittäen
saavansa niistä kuusi satoa vuodessa.
Muutamalla kymmenen hditaarin
suuruisella peUoUa käyskentehyät
lehmät ja siat vapaasti laitumella.
Maanpinta oli kaikkiaUa hyvin kos­tea,
siUä kapeat ojat kuljettivat vettä
joka paikkaan. Kenttien vieresä oK
hedelmäpuutarha, jossa kirsikat oli-,
vat jp kypsät, aprikoosit täysin, kehit­tyneet,
luumupuut varistelivat^ kukr;
^iaan ja onttnajMiut avaflivat iiiqipuri
jaan. Naab s e h t t i j e t t d Ä e a r k d ^^
taansa tuotteita voitu mitatakaan
s t e maanlaatu oli äärettömän hedd'
nällmfen, koska se voitiin p i ^ aina
kösteaÄa,, v^^ ^^^^
auringonlämpö karkoitti talveakin
k 3 4 | ^ e n , - j a kevät, kesä ja syksy
oUvat troopiUiset, Hän nä>tU HarpHe
^^iil^^ olivat niin
paksuja kuin ihmisen reisi ja kertoi
hänelle neljän jalan pituisista rypä-letertuista.
Naab näytti hänelle kas-vayia
taimia, jotka myöhemmin ke-kittaisivat
niin suuria vesimelooneja
* ja kurkkuja, ettei ihminen jaksaisi
niitä nostaa, sillä kerrankin oli sel­laisen
vyöryttämiseen tarvittu pari
miestä.
"Voin kasvattaa kaikenlaisia hedd-miä
niin paljon, etten voi niitä Uyt-tää.
Puutarhani on oikein tuhlaa-vainen
anteliaisuudessaan. Mutta mi-nulla
on sutä hyvin vähän hyötj^,
sillä lukuunottamatta oman perheeni
tarvetta, en voi kuljettaa sen tuot­teita
erämaan poilii."
Vesi, joka oli tämän rikkauden ai-heuttaja,
tuli eräästä pienestä joesta,
jonka i>faab patoamalla ja poraamalla
kanavan muutanian kallionkielekkeen
poikki oli kääntänyt sen luomiolli-sesta
suunnasta keitaaseen.
Aidan ja pimaisen vuorensemämän
välissä oli aukeama, joka ulottui ra-kehntiksiin
asti. Sen tuonnimaisessa
päässä oli viheriä aitaus, jonka Hare,
heti jrinmärsi tuoksi Naabin mainit-sehiaksi
hautausmaaksi. Hän laski
kolmekynimehtä hautaa. Toisilla
kummuilla oli karkeatekoiset kiviris-tit,
kun taasen toiset,Oli merkitty lau­dankappaleilla.
"Mihustat sanotaan, että osaanpa-rantaa
naisten' sairauksia taitamatta
kumminkaan auttaa miehiä", sanoi
Naab hyiiijfillen. "Epäilen kummin­kin
kovasti tuota puhetta, vaikka
hautausmaahani ei olekaan kuopattu
vielä yhtään naista. Sinne on hau­dattu
muutamien joesta onkimieni
miesten ruumiit ja sitten muutamia
muita, jotka ajautuivat tämie, ta­pettiin
tahi kuolivat; ilmaisematta sa­laisuuttaan.
Olen numeroinut noi­den
tuntemattomien haudat ja kir­joittanut
muistiin miesten tuntomer­kit,
että vom, jos sellainen tilaisuus
nyt joskus sattuu ilmestymään, ker­toa
jollekm^ niihin hänen isänsä tahi
veljensä on haudattu. Siellä nukkuu
myös viisi poikaani, joista ei yksikään
kuollut luonnollista kuolemaa, olkoon
Jumala heille armoUinen! Tässä on
Mescalin i ^ , erään espanjalaisen
hauta. Hän oU seikkailija. Kim hän
olisairas/äiitoin häntä Nevadasa,
hän tuli kanssani tänne, parani
eli vielä yhdeksän vuotta. Hän kuoli
puhumatta sanaakaan itsestään ja il-maiseriiatta
nimeään."
"Miten omituisen lopun ihminea
voi saadakaan!" aprikoi Hare. Niin»
hauta oli hauta, oMpa se sitten misa
paikoin maailmassa tahansa. Hän
arvaili, sa^o hänkin leposijansa
tuossa rauhallisessa, valoisassa so­pessa,
jossa-yksinkertaisten hautam
vaatimaton arvokkaisuus selitti elä­män
lyhyyttä ja ihmisten vähapatoi-sy3rttä,
.
«Kesytämme viUejä mustangeja
täUätiellä"> sanoi Naab. "Se on suu-
' reumoista^ Odotahan, kunnes^
Mescalin mustan BoUyn selässä sot­keutuvan
leikkiin. Hän on oikea na­vajo
ratsastamaan."
/ \ (Tatkuu)
CANADALAISTA lohta m y y»
maapallon kaikilla kolkilla.