Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 19, 1938

              sm ensm"
ikauskirjt
M. H.
skirjeon kirjoitet-lenkilön
luvalla ja
•itukseen on asian-
Inyt puumerkkinsä
uomautukseksi, jos
kirje on tuulföta
joka on lähetetty
alle vanhallepiialle,
i:
is ystäväni ^mn-tän
tämän kirjeen
hdlimmät Terva-
}i voin tässä mini-voinmutifen
hy^h
ija Hamams Sarkf
karan kova joffl ss-akjaa
foivoisinSi-i
Nauttia, NiinLii-
Minulle että sM
minulle EmännäH
Tule vain. Ok
lasi Niin paljon kn
on' kyllä Ne talM
vitaan^ Liisamiiön
Itä minun on ptrlii
iua tapaamassa EH-alntistaviin
ToinitH-lan^
Vaan ei nm
ä Edestakaisin
annoin •liisamuofili
^ukemfehtn
iS ei mtnun tdnM
'uMata, Niinn^tm.
itma Hyvästi MM
n jään Ödotkftvk
Aikaa Kmm
van ja navetan VM
urta Kiulua jokw:
tintä maitoa,
'tavasi Jussi Nmki
oÖö-
Stor "naisten
naisten ylivoittiasU
iroopassa on vain koi-
/ Biilgaria, Islantili
,sä on vähemmän n»'
. Baltian maissi*
hyväksi edullisin
lUä on Neuvostoliito
naista 1,000
euräavat järjesi
ta miestä kohti Dan-tiiä
1,097, Scottiani
1,081, Sveitsi l^^ff
Puola 1,069,
räkiä 1,062,
OSlv Italia ja Tan*
1,044, Irlanti'li^;'
föibtsi i,023;>~^
Et- 1,017 ja Ho
läeita; siis tuhat
est^köhir ei ole
maassa. Lähiöö
Sitten tulee
i väin harvoja 1»
e'! naisista, niin/
[eilisessä ori
äikimniäisess^^
in Intiassa,
issä on nais'
Japanm ko^^^
Nipponin po*^ ^
IW8 LAU.\NTAINA, MAALISKUUN 19 PÄIVÄNÄ SiVU I
Garbo ja SMomsklkidtät^^
1^ MiioUmatta siitä, vaikka kumpi­in,
niin Garbo kuin Stoköwskikin
eivät ihmiset ~ ja erikoisesti suuret se Imna, jossa Garbo ja Stokryivski
toisten ikmiH^rt asioita, pohtivat s viettävät lomaansa ja ylhäällä va-
^ ^ idtävät kaikki hukut siitiä,et^^^ nomalkkdet: iähdo ^itä mkoa, vaan semmalla Garbo ja alhaalla oikealla
'^^'lisivat menneet, salaisesti jauhavat 'juttua yhä.
AILA ja Tauno kävelivät ul­kona,
nauttien raikkaasta
äivi-ilmasta. He olivat tjrjrtyVäisiä,
Jttil saivat olla yhdessä,
f'^ Tauno ehdotti, että he- kävelisivät
aupuiigin ulkopuolella olevalle ylan-Ölkv
pois ihmisvilinästä.
Saavuttuaan mäen päälle, katseli-t
he kaupunkia. Tuolla jäätynyt
lamä pienine aluksineen toi nlie-kuinka
talvi kahlehtii kesän-jä
kirkontornin. Siitä maksan saman
maksun kuin tuosta talostakin, riiutta
siitä pitää saada pitempi siiudel-
.ma ..,"; •
"Mutta Tauno, jos sinä aiot ostaa
takaisin kaiken antamasi talo tälol-
"Täuno, etkö kertoisi minulle vä­hän
itsestäsi.ja matkoistasi?" pyysi
Laila. .
"En tiedä, ei nyt, vaan joskus tois­ten.
Mutta jos haluat kuunnella,
kerron sinulle sadun kauniista metsä-ta,
niin me emme ehdi takaisin kotiin kukasta ja kulkijapojasta."
ennen pimeän tuloa. Minä luovu­tan
sen kaiken takaisin sintille jä vie­lä
lisäksi tämän . . S a m a l l a Laila
kietoi käsivartensa' Taunon kaulaan
"Kerro, kerro", pyysi Laila innos­tuneena.
,
"Kaikki sadut alkavat: 'Oli ker­ran',
samoin tämäkin. Oli kerran
nuori mies. Hän oli kotoisin jostain
"Tauno", jatkoi Laila, "emmekö Pohjanmaalta Suomesta. Jo nuore-me
ole vähän hupsuja? Jos joku nä- na hän lähti maailmalle, kulkien koh-kisi,
niin varmasti ajattelisi, että me talon ohjaamana parhaat nuoruus-emme
ole aivan O.K. Ajattele, €ttä vuotensa. Hän tahtoi nalidämaail-vasta
on kulunut muutama päivä, maa. Kun •ihmiset k3rs3dvät,. miksi
kun tapasimme Ja nyt Jo niy3mime hän aina muuttaa paikkakuntaa, vas-maailmoita
suudelmista. Sinä, Tau- tasi hän iloisesti: •'Etsin metsänkuk-no,
et usko, kuinka minä haluaisin " kaä, orvokkia, ja kuljen niin kauan
saada nyt —- kahvia ja hyViä leivok- kuin sen löydän. •^Kunlöydäiietsi-sia
kaikkien näiden suurten kaup- mäni kukan, poimin sen, vaikka se
pain päälle. Vietkö niinUt kahvia-'^^^Ö^
le?". • \^-
"Mielelläni ininä sen teen." "
Heidän istuttuaan kahvilassa sa­noi
Laila:
"En tiedä mistä johtuu, että olen
njt aivan kuin toinen ihminen. Minä
en odota mitään erikoista, mutta silti
minusta tuhtuu, että jotain erikoista
tulee tapahtumaan. Mutta sinähän
kys3at eilen illalla, saatko tiilla huo-pois
kaupungin n
taa hetkeksi
tuleie syksy,
t lakastuvat, «n^
amaan kösäa.;
itika kesä taas vapauttaa tuon jäi- Ja painoi suudelman tämän huulille,
n vaipan, päästäen laineet vapaas-kkumaan.
Vastakkaisella suunnalla häämötti
purikaiipuaki ja sen ympäristö
^'jesteetillisen lumoavana. Laila ja
^iino ihailivat näköalaa jä tekivät:
omioitaan.
"Muistatko, Laila, miten eräässä
^t;nnon oppikirjassa kerrotaan,
*5fika paholainen ivei vapahtajan
ikealie vuorelle ja sanoi tälle:"'Tä-
^ kaiken minä annan sinulle, jos
>iarrat minua'?"
|"Kyllä minä sen muistan. Mutta
l^oika sinä sitä?" '
'Enhän minä, etkä sinäkään. Mut-
[kuulehan, Laila, minä teen sinulle
5oin kun tuo täruh paholainen.
3n kaiken- minä annan sinulle, joj
istumaan syiiihi;"
^ai sntä se kenkä puristaa", sa- neeseeni. En silloin luvannut. Tänä
Laila nauraen. "Sen miiöä kyllä iltana saat tulla, jos niin haluat. Me-
-ehdä, miitta ensin saat tästä nen nyi yksin kotiin ja odotan sinua
'pallosta. Nö niin. Nyt mmä isr sitten myöhemmin illalla."
syliisi ja kysyn sinulta, koska '^Kiitos, Laila, minä tulen mielel-
P- saan -kaiken tuon, mikä tiioUä läni."
|yy Tuon yksinäisen talon, ihikä
P' tuolla^ jätän minä sinulle. No,
>han sitten, voitko antaa mitä lu-sillä
suostiiihhan minäkin vaa-ikseesi.
f^iin, kun sinä kerran annat mi-,
tuon yksinäisen talony.iiiin>iitä
^'uksi minä arman suukon kas
' ^'yt olen ostanut sen ja ininä
pn ostaa myöskin tucm koAeah
; - Ä p i n nionien v d ö ^ ? ^ l u t t ua
jo^u^^ktdkija toiä^etJjäöMe maa-paUöa,
missä ieläraä; Jatkui samaa la­tua.
Uudessa maassa olt kulkureita
paljon, eikä kukaan kysellyt, että
miksi kuljet?
^Eräänä pimeänä yönä, jolloin kuu
joskus pilkisti pilvien raosta, oli kul­kuri
taaskin matkalla. Hän oli en­nenkin
kulkenut tätä samaa tietä,
mutta silloin oli ollut |»iVä, valoisa.
Silloin oli kulkuri nähnyt tuon etsi­mänsä
metsähkilkan.^ Silloin muistui­vat
hänen nMeleerisä mehiieiet ajati
Ensi kerran, kun hän tupri kukan nä­ki,
ei hän voinut sitä poimia, tnutta
hän päätti tulla"takaisin jaVpoimia
tuon kukan itselleen.
Häh tiesi, että kukka oli äivaii
tässä lähellä, nautta pimeässä liän lei.
voinut nähdä mi^n. Hän päätti
näytti .monin verroin kauniimmalCa
kilin ensi kerralla. Sanomattoman
onnentunteen valtaamana juoksi kul­kija
kohti kukkaa ja juuri kun hän
oli ^aavuttamäisiUaan sen, meni mus-^
ta pilvi kuun «eteen ja tuli entistä
"pimeämpi.
Vaikka kulkuri kuinka koetti etsiä
kttjckaa, oli se turhaa. Yhä innok-kammin
k<)etteli kulkuri jokaista koh­taa;
mis^ arveli kilkan olevan.;.
Tässä tulikiiu näkyviin. Nyt näki
kulkuri, että kukan oli poiminut toi­nen
mies ja asettanut rintaansa. En­sin
kulkija aikoi juosta perään ja vä­kisin
ryöstää kukan, mutta sitten
hän ajatteli, että kukkahan kuuluu
sille, Joka sen ensfti oli poiminiit.
Hän istahti sammalmättäälle ja lau­loi
hiljaisella äänellä:
Oftnen riemun toi rintaani
orvokin kukka, ,
kun s€ väriloistonsa minulle löi.
'Vään surunmustanm
. sBhkin, .
sillä toin&n tuon orvokin poimi
ja painoi sen rintaansa.^'
Syntyi äänettömj^/s. Kumpikaan
ei puhunut mitään. Vihdoin Laila
kysyi:
"Tuliko tuo kulkija hyvin surulli-
. seksi?" • , ;
"Kyllä, kyllä hän tuli. Mutta hän
oli nähnyt elämänsä taipaleella jö
niin paljon vastoinkäymisiä, iettä' hän
kesti, Mkävk^kaEm huömarinut hänen
olevan surullisen."
Ta^uno katsoi kielloaan. "Yö on
kttluhut jo •pitkälle. Minä lähden
/•nyt."
lisöla pyysi, että
joÄktirttdisetikih sadun, sellaiseil; jos­sa
Ä-1öfflaja tulisi onnelliseksi.
"Ei riytji Laila, joskus toisten jos
sattuu..."
Laila saattoi Taunoa ulko-ovelle.
Hän otiti Taunoa kädestä kiinni ja
sanoi:
''Mitä tuo kulkuri tekisi, jos jos­kus
näkisi, että t^on metsänkukan.
on se töinen mies heittänyt, pois?"
"Niin — olen varma, että hän ot­taisi
heitetyn kukan ja panisi sen rin­taansa
hiin lujasti, että se ikinä siitä
ei putoaisi."
"Oletko aivan varma siitä?" kjrsyi
Laila hiljaa.
"Olen, Laila." .
Laila katsoi Taunoa silmiin.
"Minä tahdon maksaa sinlle tuosta
sadusta, Tauno. Saanko tehdä sen?"
Tauno nyökkäsi, kietoen tvoimak­kaat
kätensä Lailan ympärille. Hei­dän
huulensa yhtyivät...
Kuu häyttä3rtyi pilvien lomasta,
mutta vetäytyi heti hienotunteisesti '
piloon. Se tiesi, ett| sitä ei nyt tar­vittu
. .
Sokeat
Hiljaa koputti Tauno Lailan huo­neen
ovelle. Ilomen "astu sisään"
kuului huoneesta.
Keskustelu ei ensin tahtonut saa­da
vauMia. Tauno tunsi jonkinlais- odottaa siksi^ kunnes kuu taas valai­ta
painostavaa tunnetta. Lailan en- see ympäristön. Kauan hän sai odot-nen
nim iloisen vapaa esuntymmen taa, ennenkuin kuu näyttäytyi. Jo
oli pidättelevää. Syntyi hiljaisuus. hän huomasi etsimänsä kidan. Se
Kirj. MARTTI LAINE
Oh/ tinkimätön laki elämän:
saat yksin taipaleesi vaeltaa.
Näät äidin lastaan hetken hellivän,
mut vanherhpansa lapsi unohtaa.
Pois sukusiteet meistä kirpvaa,
tie alkaa orpouden, ikävän.
. • • '• ' • '*.
t
Vain vieras sana veli, sisar on
ja heikko lukinseitti ystävyys.
Me saimme kiertolaisen kohtalon',
ei lämpöä tuo lieden läheisyys.
On ystävämme suuri itsekkyys
ja itseinho, viha pohjaton. '
On muukalainen meistä jokainen,
vain hento qljehkorsi yhdistää
VOI 'US sydämen ja ien.
mut vieraaksi ne toisillensa, jää.
On elämämrhc sokon elämää:
ken nähdä voisi sielinth ihmisen?
mmm
.m
mm
^1
I
-'I
' ' L
'Mä
•v .'-r-Tfii'. i.
»•f
'Vf.