Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 2, 1950

              telee liäntä. On käynyt nykyisin iairli-keammaksi
tuossa kiimiossakin. Ennen
aina 'kantoi kaunaa häntä kohtaan aja­tellen
hänen vihastuvan. Ja etteikö hän
olekin vihastunut. Monesti itkenytkin.
•Ei toki Saulin läheisyydessä,, vaan yksi-
Bään, jossakin ullakolla lasten nukkues­sa,
tahi kj^jTysiliään pilkottujen puiden
vieressä puuvajassa. Tahi aitasta jau-
•lioja noutaessaan. '^Mutta ei sitä nainen
saa näyttää sumaan, ei . . .
— Eri eukko sinulla on, Sauli, kehuu
Ranta-Roustin isäntä. — Mennäpä
sneiliä pyytämään kahvitilkkaa näissä
Sommissa, niin lähdön siinä saisi niin
oma kuin vieraskin. Vielä h3r\'ässä ly­ijyssä
luudan niskaansa.
— Eihän se Elisa, mumisee Sauli.
— Ettehän vain emäntä sitten ole vä-iiän
vihainen meille, lörpöttelee hiljai­nen,
leppeä 'Paakkola punaisin kasvoin,
Elisa ei itsekään käsitä omaa iloista,
turkasta naurahdustaan. Miten lie syn­tynyt.
Nauranut hän kuitenkin on ja
virkkaa:
— Johan te joutavia puhutte. Mik-seikäs
aikuinen mies saa kotonaan olla
niinkuin mukavammaksi näkee, kun
&erran asiansa hoitaa ja perheensä elät­tää.
Yhä leikkisämmin hän j a t k a a :—
(Kyllä vain minäkin korville huiteleisin,
jos imeidät tänne oman onnemine nojaan
jättäisi ja kyliä kulkemaan lähtisi, pala­ten
pennittömänä.
Paakkola nauraa röhkii. Toisetkin.
— Niinpä vain. Oikein sellaiselle oli­si.
Jo vain . . .
Elisa on pyörähtänyt pirttiin, kie-liauttanut
kahvin ja vienyt sen miehille,
^laata tekisi mieli, mutta eihän tuota
osaa sitäkään ennen kuin miehet ovat
lähtcliect^ Ei nyt häipyisi Sauli toisten
matkaan. Jäisi kotiin . . . Jäisi kerran-
Idn.
Kipeää tekevät mietteet väistyvät
a'äsymyksen tieltä. Jospa .heittäytyisi
tuohon pitkäkseen . . . 'Hetkeksi vain ja
Jvaatepäällä. Kuuleehan sen, jos huuta-
%'at. Olisi kyllä sietänyt korjata Eeron
liousut ja valmistaa .Annikin esiliina,
mutta . . . Kylläpä tuntuu suloiselta.
— Ei, eipäs tunnukaan. Alkaa taas tuo
yskä. Jumala häntäkin auttakoon, jos
Iässä vielä sairastuu ja nuo lapsetkin.
Äläs. mitähän tästä tulee?
— Verta. Rakas, suuri Jumala . . .
Bsä . . .
Punaista, kuumaa suun täydeltä.
Hän tahtoo huutaa, mutta kauhu pidät­t
ä ä .— Sauli, Sauli, verta, punaista, hä­märää
silmissä . . .
— Elisa I ElisaI huudetaan kamarista.
Hän kuulee sen ja mieli on lähteä.
Selitäs tästä tämmöisestä Saulille kerto­maan
ja näyttämään. Hän nousee ia
pyyhkii veren pois ja rientää sitten ka­mariin.
— Elisa, etkö sinä kuule, akka.
Ylös tästä, pian, Sauli saattaa kiilityä
ja lapset heräävät. Hän yrittää ylös.
liläruumis kohoaa, mutta putoaa takai­sin.
Punaista pulpahtaa huulilta.
— Etkö sinä . . ,
Sauli ovella punaisena, leiskuvin sil­min.
Yht'äkkiä miehen ilme muutuu,
liinnala häviää.
— Elisa, silitä tämä on . . . tuo?
— Verta, kuiskaa hän, ei se mitään.
Hiljaa, hiljaa, lapset saattavat iierätä.
Olavi pelkää •
—: Elisa, oletko sinä sairas. Älikä si-m\
m on? , .
— E i se miitäHn. Onko tuo Saiili, |o-
Ika oii.poMllaan hänen Tiioteensa vieres­sä.
— Pitikö teille olla kahtvia.
— lEi mitään. Sinä makaat, sinä !e-päät:
• Ajan -ne 'iiönsijät pois. Sinim
pitää saad^ levätä, ffaen lälidirio. •
Sauli poistuu km?a!la Mireellä. Elisa
luulee ^umekslvaiisä. • »Levätä, .le^^ätäkö?
Sauli lahfoö' niini. Kuuluin - epäselvää.-
"pMhelta hetken,-sitten-Sauli-palaa takai-
Biif. Ei ole-tahteiiytkaaii mukaan.-
— Elisa, roiim-:lieiÄ!S.Oiittii"-itdta-
|LI SYKSY, niin synkkä ja valoton.
Yhtä synkkä on Eilan mielikin,
on ollut jo pitkän aikaa. Naapuriin
on tullut asumaan poika, tumma pitkä
ja sinisilmäinen, nimeltään Kaarlo. E i ­la
on tavannut Mnet ennemmin, mut­ta
siitä on vuosia aikaa. He olivat
nuoria silloin . . .
Oli aamu varhainen. Eila oli lakai­semassa
rappusia. Naapurin emäntä
tuli siihen myöskin luuta kädessään la­kaisemaan
omia käytäviään.
"Kmilehan, E i l a " , hän sanoi. "Meille
tuli illalla myöhään kämppämies. Hä­nen
nimensä on Kaarlo." Sanoi hänen
jälkinimenkin.
E i l a sanoi tuntevansa pojan. Naa­purin
emännän silmät laajenivat ja hän
ihmetteli, kuinka Eila hänet tunsi. Ei­la
sanoi tavanneensa Kaarlon ennen
nuorempana.
Tieto, -että Kaarlo oli näin lähellä
häntä j a emäntä kiusotteli että "taidat­te
olla hellutellutkin ennen aikaan'-, sai
punan kohoamaan poskille ja sydämen
kiivaaseen sykiiitään. Eila ajatteli, et­tä
jospa hän saisi nähdä Kaarlon nyt
heti . . . Eikä siihen pitkää aikaa
mennytkään, kun hänen ajatuksensa to­teutui.
Kun Kaarlo oli herännyt, pessyt ja
pukeutunut, tulla tupsahti hän Eilaa
tein^ehtimään aivan kuin olisi tiennyt,
että häntä tyttö odotti. Siinä he kat­selivat
toisiaan pitkään. Pitkä aika oli
kulunut siitä kun he olivat viimeksi
nähneet toisensa. Molemmat, olivat
jollain tavalla muuttuneet. Tyttö oli
tullut naisellisemmaksi ja poika taas
oli imiehist3'nyt.
Kyseltiin toisiltaan, kuinka kumpi­kin
oli nämä -vuodet viettänyt, mitä
kumpikin oli kokenut. Paljon heillä
olikin toisilleen kerrottavaa.
Niin, silmistä Eilan ja Kaarlon rak­kaus
oli ensin alkanut, sillä molemmilla
heillä oli puoleensa vetävät silmät! En­sin
lähdettiin istumaan teatteriin, alet­tiin
käydä tansseissa ja tuli kuin salai­seksi
taudiksi, että heidän piti aina näh­dä
toisensa.
Mutta Kaarlon piti lähteä kämpälle.
riin. Sinultahan on tullut verta!
— Ei, ei lääkäriä. Se menee ohi. Tar-
\dtaan se raha muuallekin. Tapeetitkin
ja valkoiset maalit ja . . .
~ Älä puhu. Sano, oletko ollut sai­ras
kauankin. Miksi et ole sanonut?
— En ole ollut sairas. Sattuma vain.
Älä mene.
— Sinä olet repinyt itsesi työssä. Sau­lin
silmät palavat kuin hiilet.' Hult­tion
vaimona, Elisa, minä imenen.
Sauli on mennyt. Uninen Outi seisoo
vuoteeii \aerellä ja tuijottaa kalpeana
wrilaimmikkoa.
— .^idin hampaasta, Outi. Pyyhi se
pois ja mene maata.
Tyttö tottelee hiljaisena, pelokkaa­na,
jääden sitten katsomaan häntä suu­rin
silmin.
— Hj-vää yötä, Outi. Yht'äkkrä se
t)n häneen iskenyt kuolemanajatus. —
Tuleehan sinusta. hy\% ahkera tyttö?
Aina oikukas tyttö nyökäyttää sanat-ton3ana,"
iiyrähtäea hiljaiseen itkuun ja
laskeutuen polvilleen hänen vuoteensa
^.ieri^n. -Vapisevalla, -voimaltoinalla-kädellään
silittää, hän kiharatukkaa.
•Kuolema-, J'öspa se. jo-tänä-yönä, ja. lap­set?
-'Ei, se ei saa tulla. -•
—• H-ä- •!&€,' O u t i . Mitä. sillä suolta.
l l i i \ i viit>teesee3i.^ • Äläkä» herätä toisia
.Tyttöneii- -Jiilpli pms, . ja -häo-- vetää •
kamalaa--töskaa- sielussaaa- t i i a t im ve-;
•rettÖ!iiaii--l5ätensä:.-"Mteasti .^ot-een -lai- ,
ila!ta.-A«mit€«se«ja.^ - • ^. -
Ennen lälitöään hän painoi kutemat huu­lensa
Eilan odottaville liuulOle ja tytön
sydän alkoi lyödä entistä nopeammin.
(Hänet valtasi tuska, kun juuri nyt piti
erota Kaarlosta, jota hän tunsi rakasta­vansa
kaikella voimallaan. \Hän pj^ysi;
että poika kirjoittaisi ja sen Kaarlo
lupasi tehdäkin ilomielellä, sanoen siel­lä
"korvessa" olevan paljon aikaa. Hel­lä
kädenpuristus ja suudelma ja Kaarlo
oli mennyt.
Kirjeet alkoivat mennä ja tulla. E i -
lian talvi kului kirjoitellessaan ja kirjeitä
lukiessaan ja ajatellessaan räkkaalisi
käyneestä Kaarlostaan . . .
E i l a ja Kaarlo kulkivat vhä yhde^^ ^
Tytön rakkaus oli yhtä tulista kuin e VC
nenkin, mutta hänen -mielestään ei pojaa
rakkaus ole samanlaista: Hän maiiiitJp,
sikin tästä pojalle j a kysyi, oliko tälE* '
toinen rakastettu. '
Yksin' simia rakastan", 'vastasi poika %
ja veti tytön läliemmäksi itseään, hyv^ ^ Il
li ja suuteli kaikki epäilyt pois tytöa ^ ;
mielestä. ^ ; ti
"Älä epäile, .ettenkö -sinua rakastaisi ^
mutta ei rakkaus aina leimuten pala. Pi'
dä liymy huuHliasi ja pääsi pystj-ss^
vaikka mitä kuulisit ja näkisit, rakkaa-i
n
II
m.
•3-
T i i l i kevät. Mikä iliana aika. Au-_
rinko paistoi, lehti oli puissa, ruoho
kaunista ja vihreää. Linnut lauloivat
moniäänisesti kuorossa, iloiten kesän tu­losta.
Eila oli myöskin iloinen odot­taessaan
kesän saapumista, sillä Kaarlo
oli luvannut tulla kaupunkiin kesäksi.
Hymy huulillaan hän toimitti askareen-.
sa.
Viikot vierivät, toiveiden aika^täytt}^.
Tuli täysi kesä. Oli mitä ihanin päivä.
Eila oli ystäviensä kanssa pihalla otta­massa
aurinkoa ja tytöt juttelivat yhtä
ja toista hauskaa. Eila oli juuri sano­maisillaan
jotain lystikästä, kun hänen
silmänsä osuivat käytävällä lähestyvään
pitkään ja hoikkaan poikaan. Hän oli
niin yllätetty, että luuli sydämensä rin­nastaan
hypähtävän pois. Kiireesti hän
riensi sisälle rauhoittamaan kuohuja
rinnassaan.
Kaarlo oli tullut kaupunkiin!
Kesti hetkisen, ennenkuin tyttö sai
itsensä tasaantumaan. Rauhoittuneena
hän meni takaisin toisten luo. Sinne
on jo poikakin asettunut istumaan.
Vaihdettiin tervehdykset, mutta silmät
eivät tahdo katsoa muuta kuin toisiaan,
ikävä kaipaus kuvastuu molempien kat­seesta.
He odottivat aikaa, että pääsi­sivät
kahdenkesken, tuntuu olevan niin
paljon toisilleen sanottavaa.
''Eikö ole ihanaa?" kysji poika, kun
he viimein saivat tilaisuuden olla kah­den.
"Eikö olekin suloista", vastasi tyttö
kietoen käsivartensa pojan kaulaan.
PoSsa otti tytön syliinsä, suuteli ja sy­leili
tätä kuuman tulisesti ja tyttö vas­tasi
pojan hyväilyihin onnesta väristen.
He laiiskailivat toisilleen, kuinka he
olivat odottaneet, että pian tapaisivat,
sillä erossa olo tuntui niin kiduttavalta
ja iäisj^jden pitkältä.
Eila ja Kaarlo viettivät kesän täyden
onnen lumoissa, uiden ja hiekalla ma­kaillen,
välillä kahvia keitellen ja voilei­piä
syöden. Aurinlvoiset, lämpimät päi­vät
kuluivat liian nopeaan. Illan hä­märtyessä
heidän askeleensa kulki kau­nista
puistotietä hiljaiselle paikalle, jos­sa
he saivat olla kahden.
Maukeina, mutta sydämensä onnea
täynnä he sitten lähtivät aamutunneilla
kotiin, viettääkseen jonkin tunnin unten
mailla.
Tällaisen onnen hurmassa kului ke-tuli
syksy ja talvi. Mutta talven
kuluttuahan tulee taas kevät ja sitten
ihana, odotettu kesä.
E i l a ja -flaarlo elivät «onnensa kulcku-loilla.
He näkivät vain toisensa. /Kaar­lo
fij-ysi Eilaa vaimokseen. Vaikka tyt­tö
rakasti poikaa kaikesta -sydämestään
täytyi 'bänea-kuitenkin vastata, .että ei
«elä, "4>doteta3n- -vielä". Tytöllä oli •
velvollisuuksia, .Jotka pr^kottivat -Mmi
näin vastaamaan.. Eikä poika- tästä-, kiel­täytymisestä,
pahsstmmt, myöntyi vmn-
«idottamlseeii.-. "Vielä..-meilk.onnenpäi- -
vä kolttaa!**
N i i n jatkui eläimä päivästä toiseen.
Rakastavaiset tapasivat toisensa aina
sovitulla ajoilla. Eila ei saanut pois
mielestään mustasukkaisuuden tunnet­ta,
hän o l i melkein varma, että hänen ar­maallaan
on toinen, jonka kanssa hän
viettää aikaansa. Aina kun he olivat
yhdessä, kysyi hän sitä samaa, että oliko
pojalla joku toinen, mutta aina oli sa­ma
vastaus, että ei.
Kerran poika sitten kysyi:
' "Mitä sinä tekisit, jos minä menisin
jonkun toisen , k ^ s a ? " .
"iUn eaää tulisi sinun kanssasi", vas­tasi
tyttö.
"Enhän jminä mene, mutta jos joskiis
niin sattnisikin, olisi se vain ajan kuluk­si,
sillä sinua yksiE minä xakastan, .vain
sinä olet minulle kaikki kaikessa."
tu!
vo!
se.-
N i i n sitten kävi, että kerran Kaarlo
ilmsstyi—tanssisaliin toinen tyttö seu­rassaan.
Miten se vaikuttikaan Eilaani
Hetkeen hän ei tiennyt, että lakkasiko
sydän hänen rinnassaan. sykkimästä,
niin kovasti se, koski. Sinä yönä hän ei
nukkunut, vaan kääntyili tuskissaan
puoleen ja toiseen. Voi, kuinka teki ki­peää.
K3^eleet vuosivat virtoinaart
hänen silniistään. Oli kiova lyö pitää it­seään
niin, etteivät nyyhky tyksensä'
kuuluneet aivan ääneen. Hän ei olisi
millään halunnut, että toiset olisivat
huomanneet hänen itkevän.
E i l a l l a oli ikävää aikaa. Millään här
. ei saanut rakkaimpansa kuvaa pois mie
lestään, vaikka kuinka koetti. Hanoit
kuin sairas, kova. tuska rinnassaan.
Hän odotti, k u l k i hiibneesta toiseen, vil­kaisten
yähän väliä ikkunaan ja vaike­roi
tuskissaan: "Elämä, miksi voit olit'
näin katkera . . , ?"
Poikaa ei vain näkynyt . . .
ii
Nyt oli Kaarlo tullut takaisin ja ot-'
taa tytön vastaan syli avoinna. E i osan '
nut Eila odottaa tällaista tapaamista'
Hänellä oli täysi työ vastustaa kyvmelei ,'
tään. Vaikka poika puhui mitä, ei tjii
tö voinut vastata pitkään aikaan mi ^
tään. Vasta kun hän oli voittanut it^v''
sensä, kysyi hän pojalta, miksi tämä ei|^
tullut häntä ennemmin tapaamaan.
tJPelkäsin, että olit suutuksissa ja.se^ k
takia en uskaltanut, vaikka usein olia
jo valmis lähtemään. Mutta sinua min|
rakastan. Älä sure, vielä meille onnen­päivä
koittaa . - 1
-oOo-
]
jHöi
) aiai
1 jär)
' nää]
! liin
I
1 niuk
I neer
!drj€
tiaai
m
j \'asti
I häiri
' Muti
Mne
kanic
sia n
Id tie
ään f
kaste!
hnnj
tulko
I kuluti
"Ki
"K,
jellaia
k.,,"
I tö, niii
saivat,
tusta.
eukko,
nulle li
tisella
. Eut hä
, , Ivhmää
bnssa
-icen ei
11 Xiinkui
, ; seita a
' -jpä na
3l euk:
olisi vai
iuuteen,
iadonn^
. 5e asias
im to
; ^'i saani
; ' * o ]
lon rauj
K u n pakkasella kuivaamme ulkoi
pyykkiä,: tahtovat vaatteet jäätyä j
mun i i i n n i j a fepeävät helposti niitä
ti -raastettaessa.. -.-Hyvän konstin-jäät|
mistä, vaslaan.sanotaan olevan sen,.etl
narua.pyyl&äistään-etikkaan kasteti
'rievulla.-- ---
Pjrykistä--.- :p«li6eEolIen- • kaanatl
,iByöskiB...piaiaita, .eitä.-villavaatetta^
pitäisi ripystaai.-i2loS-*«i^^iiiaan:.k3^™
Jä.ilmaHa,.silM'vaia-oa-arkaa.4ikkiBar'
le' EmmÖB-.vaihteluille.-:-- Villavaafö-
•e- •a
OaaelHsta- a & a a •. kote:-,.vaolta. . ---feiHXiiÄö^-lffliiiisär
:5lläoli
\ 5iinä sy;
idilleen'
'' ""Ajatt
kintaj
j%ikaa
mmi;
ix
'Mm r