Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 7, 1951

              Sematta. siitg
" paperipala,
teli.
t>'»vathetkek-pääsi
voib-muisto,
^utta j i i^
'ielä luokseni
a oletkin jo
itanut sjme,
rkki! Annoit'
räUe t>'toflesi
sinulle tehdä
[ollob han ei
>ikea rakkaus
pusertaa ku-utelee
itsek-yt
tahriutu-
Jt kuukausia
ii mikä sen
stettiin vasta
puhdas kuin
ohtaan/saiä
en naimisiin.
yt ja sitten
tnpäUä. \ ^ i ,
kuulla niin
lori ihminen
änsä- oikein,
Jokaista s3-
kulta pake-komeat
ke-
•^stää laak^
leikki säi-arteena
jäi-nyt
vanha
men onum
i oven taa.
: ovat keh-
-oikeutta ja
än huomaa
n ihmisten
ämättömiä;
den puolen
i, ränsisty-iräisen
nä-ihmisasun-llä
tavalla
jltinkappa-isen
Tasa-maailmaa,
htaa erail'
luippusaa-
?issa.
;ta, minua
hiramasta.
juksellista
vanut an-harjoitta'
Fvatkin -
•ojen ruu-saattavat
jidäii vai-
Kysyin>'5
; i kuDBol-
Ruokaa
tahtovat
a pahiffl-
«nsa ovat
^onki'
kunnoHa
seen.
»uistatta-
?lla esiin-
?5it ulk>
alla tyy-
[löyrj-lai-huutoon,
niitä aa-g^
ässä kiinalaisessa, Katri Valan
ciomentamassa runossa sanotaan: "Kuff
.j^3 ei tulisi ainoasta . . koska ty^^
^ jonka kiinalainen äiti synnytti enti-
.^kapitaUstisessa Kiinassa, oU hy^^
"antaa naapurille avioksi, mutta poika
ioutui sotatantereella kaatuneena lafeoa-
Eräs helsinkiläisaiti ^3^^ Par­tanen
kysyi ^luolissaan lääkäriltä pari-foTnmentä
vuotta sitten: "Eihän vain
tule enää kolmatta?", kun hän tietää
synnyttäneensä kaksoispojat. Rakkaik­si
kävivät pojat, kunhan ensin kahteen
samaUa kertaa tulleeseen tottui, vaikka
tieto aluksi peloittikin ja sitäkin rak^
fcaampia he ovat nyt parinkymmenen
vuoden vaivannäön jälkeen. " E i heitä
poä antaisi, eikä oikein jaksa tottua edes
siihen, että valtio on nyt pukenut 'heidät
sotilasvaatteisiin äidiltä lupaa kysymät­tä
Mutta kaikkein kauheimmalta tun­tuisi
ajatus, että heidät jonain päivänä
•vietäisiin sotaan".
Raskaan työttömyyden ja talouspulan
kourissa silloin kamppailtiin, kun pojat,
Veikko ja Olavi syntyivät ja ensimmäi­nen
ajatus olikin, miten heidän kanssaan
eteenpäin mennään. Pojat eivät olleet
vielä neljää kuukauttakaan vanhoja, kun
äidin oli jätettävä heidät tuttavien ja
naapureiden sattumanvaraiseen hoitoon
ja mentävä itse työhön, mikäli sellaista
sai. Työttömyys j a pula olivat heidän
kummejaan lapsuusvuosina ja maail-mansota
kehitysvuosina ja nyt kun he
ovat alkamassa miehuusvuotensa, val­mistellaan
taas sotaa.
Kuinka paljon kotoisesti merkittävää
ja henkilökohtaisesti muistettavaa sisäl-tyjkään
noihin ulkonaisestikin poik­keuksellisiin
vuosiin: Pojista, jotka syn­tyivät
samalla kertaa, tuli kuitenkin ai­van
erilaisia, kertoo äiti ja erinäköisiäkin
he ovat. Toinen on paljon hiljaisempi
kuin toinen ja kaikin puolin erilainen.
Siihen ehkä ovat vanhemipatkin taval­laan
osallisia, kun kolmannen, nyt vas­ta
seitsemän vuotiaan pojan synnyttyä
tuli. vanhempien silloin täUöin lähdettyä
iltaisin ulos ja silloin tavallisesti. hUjai-sempi
kaksoispojista sai jäädä kotiton­tuksi.
Poikien pukeminen muodosti ennen
aikamoisen pulman, kun kaikkia vaate­kappaleita
oli hankittava kahdet. Juuta-laisvaatturi
oli kerran pulman kuulles­saan
neuvonut, että pitäköön pojat pu­kua
vuorotellen, eihän ole pakko mo-kisin
mielelläni taitettavan niskat! Onko
sitten ihme, että iltaisin liikuskellessam-levottomissa
köyhälistökortteleissa
ja lapset tunkeutuvat seuraamme
kertoen kauhutarinoita hulluista muuka­laisista.
lastasimme kaksi viikkoa kedessä
€n kaupungissa, jotka molemmat puhui-sdvää
kieltään TasavaUan asioista.
?apeät hetkemme vietimme viileissä
Reissä, tanssien tai oikeammin: yrit-jaen
tanssia alkuperäisiä länsi-intialaisia
^ ^ a a , oongaa ja rumbaa mus-
^ ^ n e n tyttöjen kanssa, joilla tanssi
a veressä. Liikunnon iloon al&uasuk-hautaavatkin
suurimmat surunsa.
j/"tta nptkeat tanssijattaret ja kiUtä^-
^ - i s e t tanssittajat ovat kyllin voi-
' ' ^ t a kerran koittavaan vapauteen.
Jo^^okuun loppupäivinä alliksemme
^ Puerto Ricon ja iHaitin väUseen
^ ^ a i , ^^uuntanaan Brittein saaret me-
_ toisella puolen. Siitä lähtien olen
ajatellut kaukaista pientä saari-
D 5 m ° ? , f otlottanut suuria uutisia sieltä
^^''''ilJusi Nainen).
lempiä poikia samalla kertaa mukaansa
ottaa. Ja jos osti mitä tahansa lelua tai
makeista, piti aina ostaa kahdelle ja täs-onäll^
n samalla tavalla. Mutta miten
olisi äiti voinut olla ostamattakaan, var­sinkin
kun tuli usein muistaneeksi, että
häaoli pmkia heidän ensimmäisenä elin-kuukautenaan
rääkännyt nälässä: mistä
sitä olisi nuorena ja ensikertalaisena kä­sittänyt,
etteivät he saaneet tarpeekseen
ruokaa. -Myöhemmin, poikien ehdittyä
kouluikään, muodosti pulman se, miten
saada pojat suorittamaan koulutehtä­vänsä.
Tottuneina samanikäisyyteensä
he tottuivat myös luottamaan toisiinsa
ja samalla luokalla ollen tuntui tietenkin
niin varmalta ajatella, että ellen osaa
niin osaahan toinen kuitenkin, kyllä
tästä selvitään. Ja selvittiinhän.
Äitiinsä pojat kuitenkin enemmän
luottivat talvisodan päivinä. Mies jou­tui
sotaan ja perhe matkusti Rovanie­melle
sotaa pakoon. Pojat olivat silloin
kymmenvuotiaita ja kävivät Rovanie­mellä
koulua. Toisen sodan aikana-^oli
perhe parahiksi muuttanut takaisin Hel­sinkiin,
kun saatiin tietää, että saksalai­set
olivat polttaneet Rovaniemellä olleen
kodin. Mies oli molemmissa sodissa ja
samoin muut miespuoliset omaiset, joista
vaimon veli kaatui ja toinen haavoittui.
"Nyt Katri Partanen, sotaväessä ole­vien
kaksoispoikien äiti, pelkää poikien­sa
ja miehensä puolesta. Ja ajatuskin
siitä, että uusi sota syttyisi ja veisi hei-
.dät, saa hänet nousemaan vastarintaan.
Vaimona ja äitinä hän puolestaan tulee
tekemään kaikkensa sodan estäniiseksi
ja rauhan turvaamiseksi ja niinpä hän
keräsi runsaasti nimiä Tukholman ve­toomukseen
ja on jälleen kerännyt toi­seen
rauhan vetoomukseen. Katri Par­tasen
mielestä voisivat lapset antaa par­haimman
äitienpäivälahjan omille äi­deilleen
osallistumalla rauhantyöhön ja
äidit puolestaan parhaiten taata lastensa
«rämän ja tulevaisuuden keräämällä al­lekirjoituksia
rauhanvetoomukseen.
KYLLIKKI.
Torofitolamen Clijf Stuart askoo saada
kahdeksan meriä rakastavaa henkUöä
mukaansa ja läfitea tällä 20 vuotta tfän"
liaUa purjealukseUa etsimaSnaartreiäiVO'
jay jotka ovat aikojen kuluessa uponneet
Caribbean-mereen,
m mmmn
Allekirjoittanut on useita kertoja jou­tunut
tilanteeseen, josta kokemattoma­na
olisi ollut vaikea selvitä ilman kalliita
selkärankahoitoja kiropraktorien avulla.
Tätä hoitoa jouduin itsekin käyttämään,
kun ensi kerran kaatumiseni seuraukse­na
jouduin neljäksi kjuukaudeksi vuotee­seen
sairastamaan n.s, lonkkahermon tu­lehdusta
joka myöskin vasta lopullisesti
parantui kotihoidon avulla.
'Myöhemmin olen pari kertaa joutu­nut
tilanteeseen, jossa sähköhieronta oli­si
ollut taipeen, mutta paikkakunnalla,
jossa asun, ei ole siihen tilaisuutta. Niin
ruvettiin kipeää selkääni entisten koke-
•musten perusteella hoitamaan kotona.
Tämä tapahtui seuraavasti: Pyöritys-liikkeillä
ensin hiukan hierottiin selkääni
ja tämän jälkeen kämmensyrjällä hakat­tiin
selkääni molemmin puolin selkäran­kaa
ylhäältä alaspäin ja päinvastoin
muutamia kertoja ja sen jälkeen painel­tiin
käsillä selkääni. Tämä hoito uudis­tettiin
useana päivänä ja selkäni param*.
Jos selkäkivun aiheuttaa paikoiltaan
pois oleva selkänikama, niin tämä on te-»
ho'fia hoitotapa seUaisille sairaille. Useat
turvautuvat tällaisissa tapauksissa kai­kenlaisten
hnjamenttien käyttöön, mikä
on enemmän vahingoksi kuin hyödyksi,
sillä väkevät linj^mentit kuivaavat eli­mistöä,
eivätkä voi tällasissa tapauksis­sa
saada poissa olevaa luuta paikoilleen.
Noin vuosi sitten tytöt ripustivat pei­lin
työpöytäni yläpuolelle mihin tämän
tuOsta loivat joko arvostelevan tahi ihas­tuneen
katseensa. Mvtta minä" kun
muistan liiankin hyvin omat kasvoni,
niin katselen mieluummin' peilin asemes­ta
seinäkarttaa, minkä pöydän kohdalle
seinään kiinnitin. Sittemmin peili sär­kyi,
eikä uutta tuotu tilalle, mutta kart­ta
on edelleenkin paikallaan, ja joka
päivä löytää katseeni siitä jotain uutta
ja mielenkiintoista. Oi, miten monta
matkaa olenkaan tuon kartan avulla teh­nyt.
Noin vain jätän tämän maallisen
minäni siihen pöydän ääreen turkkeja
neulomaan ja itse matkustan Meksikoon
, . . tahi seilaan romanttisella Välime­rellä
iltaruskon purpporoimin purjein.
Usein kiertelen myös lännen vuoristossa
tahi istun palmupuun juurella Hawai-jissa
ihaillen kuutamossa kylpevää mer­ta.
Oi miten maailma onkaan kaunis!
Ja Heller luuli minun Suomeen mat­kustaneen!
Mistä tulikaan mieleesi
moinen ajatus? Mielelläni kyllä Suo­messa
kävisin, jos vain valkenisi siihen
tilaisuus, mutta — joo.
'Niin, kiitos kirjeestäsi. Kyllä sain
sen aikanaann, mutta halusin ensin ko­keilla
sitä sinun reseptiäsi ja sanoa sa­malla
siitäkin sanasen. Joo, söin aivan
reseptin mukaan ja apu olisi tullut jos
— niin jos.
Katselin jo hjrväksyen linjojani ja «-
suunnittelin syventää neuleita hameissa­ni,
siten piiloittaakseni niissä liikaliha­vuuteni
päivinä repeilleet kohdat.
Mutta minua ei ole nähtävästi tehty
reseptiä varten koska maailma alkoi
taas pyörähdellä niin epävakaassa kaa­ressa
kohdallani. Ja työssä oUessanr
näin väliin neuleessani yhden asemesta
kolmekin neulaa niin, etten tiennyt mitä
niistä väistää. Kun luulin pari oikeata
väistäneeni, n in eikös se kolmas jo pis­tänyt
peukalooni sellaisella voimalla, et­tä
tunnustaa täytyi se oikeaksi.
Joo, niin jäi hameeni ennalleen ja, mi­nä
popsin taas veristä lihaa ja rautapil-lereitä
ruisleivän kera.
K itos sentään siitä reseptistä. Talle­tan
sen ja kokeilen uudelleen, kunhan
taas maailma kohdallani saavuttaa ta­sapainonsa.
SIRPA-SERKKU.
Kuten alussa mainitsin, olin kerran
pakotettu ottamaan selkärankahoitoa ja
huomasin sen erittäin kalliiksi. Siksi
olen krjoittanut nämä muutamat rivit,
että edellämainitunlaisissa tapauksissa
voidaan auttavasti ja tyydyttävästi tur­vautua
kotihoitoon ja säästää kallisar­voisia
dollareita terveytenmie hoitoon
sellaisten tapausten varalle, jolloin to­della
tarvitsemme ulkopuolista lääkärin­apua.
ANOPPI-rammalM-
\ ^Kirj. L . J . HCX).
KA L L E KtJKKON^EN on liian liha­va
ja häntä on sen vuoksi kehoilet-tu
urheilemaan. Mitä pitäisi tehdä?
Kalle Kukkonen ostaa itselleen kalastus­välineet,
"Sunhuntaina lähtee Kallemme sitten
ulos, kuljeskelee niityillä ja metsiköissä
ja tulee vihdoin joen rannalle. Tämän
joen rannalla istuu eräs mies ja —r.onkii»
— Hei' terve! huutaa Kalle.
Mies nostaa käteensä ja tuijottaa
hetken Kallea ihmetellen, nyökäyttää
pari kertaa päätään ja kääntää katseen­sa
takaisin Veteen.
— IVfiten epäystävällinen mies, ajatte­lee
Kalle ja istuutuu kolmen metrin
päähän miehestä. Sen jälkeen Kalle pa­nee
onkensa kuntoon, asettaa madon
koukkuun ja heittää sitten kyynillisellä
eleellä siiman veteen. Sitten Kalle tui­jottaa
silmää räpäyttämättä joelle. Hän
katselee ja katselee, mutta koho ei lii­kahdakaan.
Äkkiä kuulee hän vieres­sään
istuvan miehen kysj"\'än.
— Saookaahan, kunnioitettu herra,
ongitteko, vai . . .
— Tietenkin ongin, kai maar te näette
sen . . . !
Vieras mies virnistää, nyökäyttää ker­ran
päätään ja kääntää taas katseensa
joelle. Kalle tekee samoin. Hän kat­selee
ja katselee, mutta ei vieläkään ko­ho
liikahda. Hetkisen kuluttua aloittaa
vieras jälleen: -
— Mitä kaloja ongitte . . .
— Mitä kaloja? «Mikä kysymys!
Ongin kaloja — ylipäänsä vain kaloja.
•— Niinkö, sanoi vieras, virnistää,
nyökäyttää kerran päätään ja kääntää
sitten taas katseensa joelle. Kalle tekee
samoin.
— Miksei? kysyy Kalle kiivaasti. M i ­nulla
on vapa, vavassa siima, siimassa
koukku Ja koukussa mato, miksi ei kala
silloin söisi? Lyön vetoa kanssanne sii­tä,
että tulen saamaan ainakin yhden
kalan . . .
— Niinkö? sanoo vieras mies ja vir­nistää.
— Miksi en saisi kaloja, kysyy Kalle
uudelleen kiukuissaan. Pidättekö mi­nua
liian yksinkertaisena siihen?
— En.
No, arveletteko kalojen luulevan, et­teivät
madot ole tuoreita sitten?
— Missään tapauksessa ette tule saa-,
maan kaloja, jatkaa vieras mies hetkisen
kuluttua. '
— Ja miksen! huutaa Kalle kiukuis­saan.
— Ihmeellistä, aloittaa Kalle Kukko­nen
tällä kertaa puheen. Kala ei syö
lainkaan.
— Eikä tule syömäänkään, sanoo vie­ras
mies ja virnistää Kallelle.
— Koskapa tässä joessa ei ole lain­kaan
kaloja . . .
Kalle Kukkonen jää sanattomaksi.
— Mitä sanotte, tokaisee hän vihdoin.
Ongittehan itsekin täällä?
— En minä ongi.
Kalle tuijottaa häntä silmät selällään.
— Ette ongi . . .
— En.
— Niin . . . mutta . . . teillähän on
kuitenkin . . .teillähän, on onkivapa
kädessänne.
— Niin on.
— Ja vavasta riippuu siima veteen . . .
— Niin tekee.
— Ja siimassa on ilmeisesti koukku­kin
Lauaalaina* hejmälmim, 7 päivänä, ISSI
— Varmasti on.
— Mutta silloinhan te juuri ongitte.
— Minä en ongi.
Kalle ryntää pystyjm.
— Herra, mitä te oikein . . .
Silloin vetäisee vieras mies onkensa
Sivu :y