Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 23, 1947

              1947 I-^UANTAINA, ELOKUUN 25 P.WÄNÄ
W**BBTHniTrilll|!fT*"*'TTtilttl1
Sivu 7
Uimtui .AH.:'mi>itutt^mi:t|^iimtHM
Olisiko sittenkin pitänyt koputtaaKir?j. A nn Petry
ALICE KNIGHT heräsi muutama
tunti sen jälkeen kuin hän oli
mennyt nukkumaan. Hän istui vuo­teellaan
ja kuunteli ihmetellen, koska
hänen herättänyt ääni toistuisi.
Mutta mitään ääntä ei kuulunut
enempää hänen huoneessaan kuin
muuallakaan koko rakennuksessa.
Alice nousi ja tarkasti huoneensa joka
sopen. ajatellen, että jokin kirja mah­dollisesti
oli pudonnut lattialle. Eh­kä
ikkunan raskas verho oli joten­kin
liikahtanut? Olisiko lattia narah­tanut
kuten vanhat lattiat usein te­kevät?
Olisiko joku pudonnut rappu­sia
alas?
Tapaus oli merkillinen. Alice ajat­teli,
että hän oli ehkä nähnjrt unta
ja jokin kohta unessa oli ollut sel­lainen,
että se oli herättänyt hänet.
Hän meni uudelleen vuoteeseensa,
veti peitteen olkapäittensä yli ja
sulki silmänsä.
Mutta melkein samassa hän oli
taas istuvillaan. Sittenkin oli kuulu­nut
ääni, ikäänkuin matalaa valitus­ta,
jota seurasi raskas hengitys.
Alice sieppasi aamutakkinsa ja pisti
tohvelit jalkoihinsa. Hän avasi oven­sa
ja meni käytävälle. Pitkä käytävä
suorastaan kylpi kuunvalossa ja pie­ni
himmeä lamppu seinällä koetti
kilpailla kuunvalon kanssa.
-^lice koetti kuunnella joka taholle.
Hiljainen voihkina kuului taaskin.
Ääni tuli huoneesta, joka oli melkein
Alicen huonetta vastapäätä. Hän as­tui
ovea kohti, kopiittaakseen ovelle
ja tiedustellakseen, oliko huoneen
asukas sairas. Ollessaan juuri ko­puttamassa
ovelle, näki hän ovessa
olevan nimikilven "Mrs. Taylor".
Hän oli todella unohtanut, että tämä
oli mrs. Taylorin huone. Huoneesta
kuului taas voihkinaa ja epätasaista
hengitystä, mikä sai -Micen uudel­leen
nostamaan kätensä koputtaak-seen
oveen. Mutta taas hänen kat­seensa
osui nimikilpeen. Häntä ihan
väristytti. .
"Mrs. Taylor on sairas", ajatteli
hän. "Mutta vaikka hän onkin sai­ras
niin hän kuitenkin kieltäytyisi
tarjoamastani avusta. Jo minun pelk-tä
näkemiseni tekisi hänet entistä
sairaammaksi. Mutta sittenkin, mi­nun
tulisi koputtaa oveen ja ottaa
selvä, mikä mrs. Tayloria vaivaa.
Mutta kuinka minä voin?"
Mutta \\\ct ei saanut katsettaan
irti tuosta pienestä valkeasta nimi-kilvestä
ovella. Lopulta se muuttui
hänen mielikuvituksessaan kaikeksi
sellaiseksi, mikä esti hänet koputta­masta
sairaan naisen oveen. . .
* * •
tuoreus ja vihreys tehnyt häneen sel­laisen
vaikutuksen, ettei hän ollut
osanut sellaista edes kuvitellakaan.
Mutta nj^ — tämä oli jo toinen
kerta täällä olonsa aikana kuin hän
oli toivonut, ettei olisi tullutkaan
tänne, vaan pysynyt kuumassa,
paahtavassa Washingtonissa. Jos
hän olisi pysynjt kotona, ei hänen
tarvitsisi nyt seistä tässä Lepokodin
käytävällä suljetun oven takana ja
peljätä tehdä normaalista, inhimil­listä
tekoa toista naista kohtaan,
naista, joka kaikesta päättäen oli
avun tarpeessa. Hänen ei olisi tar­vinnut
ottaa kasvoilleen välinpitä-mättömy>'
den ilmettä niinkuin hänen
täytyi tehdä aamiaisella eilen aa­mulla.
"Miksi en silloin lähtenyt ko­tiin?"
kysjT-hän itseltään.
Seisoessaan siinä tuijottaen valkoi­seen
nimikilpeen muistui hänen mie­leensä
se, kun hän ensimmäisen ker­ran
näki mrs. Taylorin, äe oli ruoka­salissa,
joka oli täynnä naisia T-mal-lisen
pöydän ääressä aamiaisella.
Pöydän vieressä oli ainoastaan yksi
tyhjä tuoli aivan hänen vieressään.
Hän osallistui keskusteluun toisten
naisten kanssa Euroopan vähemistö-kansallisuuksista.
Hänen sanansa
saivat lämpimän vastaanoton toi­silta
konferenssin naisedustajilta ja
hänen täytti suuri ilo.
^Titäkkiä nainen tuli huoneeseen,
istuutuen ainoalle tyhjälle tuolille
hänen viereensä. Alice oli erittäin
t>'ytyväisellä tuulella äsken käydyn
j'Tnmärtä\'äisen keskustelun ja
vallitsevan ystävällisen mielialan joh­dosta
ja hän yritti saada vasta tul­leen
edustajan myöskin osallistiunaan
keskusteluun. Hän sanoi hymyillen
kääntyen vierustoverinsa puoleen:
''Eikö olekin hyvää kahvia!" ,
Nainen katsoi häneen ja nousi sit­ten
äkkiä ylös. Alice katsoi hämmäs­tyneenä
naisen harmaisiin hiuksiin
ja vihasta säkenöiviin silmiin. Sitten
nainen teki kädellään ikäänkuin kau­histuneen,
torjuvan liikkeen ja sanoi:
''Minä en ole koskaan syönyt nee­kerin
kanssa ja minä olen liian vanha
opetellakseni tekemään sitä!"
Nainen, mrs. Taylor lähti ruokasa­lista
nopein askelin. Alice huomasi
pitävänsä kahvikuppia huultensa lä­hellä.
. .
Seurasi pitkä, kiusallinen hiljai­suus.
.\lice koetti nyt käytävällä sei­soessaan
muistella, tuntuiko hänestä
silloin kuumalta, kylmältä tai mo­lemmilta
yhtä aikaa. Hän oli koetta-
Koira, joka tietää mitä asemamiehen
tehtäviin itulloinkin kuuluu
Kuukausimääriä Alice oli odotta­nut
hetkeä, jolloin hän saisi osallis­tua
"Nykymaailman Kristillisyyden
^konferenssiin", mikä pidetään Lepo­kodissa
Berkshiressa. Hän oli ajatel­lut
jo paljon etukäteen sitä viikkoa,
^'inkä hän saisi viettää täällä rait-ilmassa
poissa siitä tukahdut-tsva>
ta ilmasta, mihin hän oli tottu-
^'J^ "^Vashingtonissa, missä kesän
1 ';us alkaa kesäkuussa eikä lopu
^'^Hnkuin lokakuussa. Hän oli opet-t
: n u ! vuosikausia kielioppia keski-
^ ' - - i i n i oppilaille ja .saanut kärsiä
1 ' . " | n pilkkaa, mikä oli muuttunut
^ - ^ H a kuluessa osaksi hänen elä-
- ^ n hän oli saapunut Lepokotiin,
-nka^s vuoristoilma ja maaseudun
Harlemin rautatiellä Yhdysvallois­sa
lienee aniharva matkustaja, joka
ei ole kuullut viisaasta koirasta
Scarsdalen asemalla: Koiran nimi on
Knapp ja se kuuluu asemapäällikkö
George Ullmanille.
Knapp on paimenkoira ja noin
kaksi jalkaa korkea. Se tietää ase­man
kellosta, koska juna tulee ja
yöaikana se ottaa kenenkään sano­matta
lyhdyn suuhunsa ja menee
istumaan asemasillalle antamaan mer
kin veturinkuljettajalle, mihin pitää
pysäyttää veturin. Kun juna seisoo
asemalla ja pikajuna ajaa ohi, siep­paa
Knapp valkoisen lipun hampai­siinsa
ja antaa merkin pikajunalle,
että se voi porhaltaa täydellä vauh­dilla
aseman ohi.
' Kerran koira näki kaksi lasta ra­dalla
juin-i kun se oli seisomassa val­koinen
lippu hampaissaan merkkinä
siitä, että Ata on selvä. Äkkiä koira
sieppasi asemasillalta punaisen lipun
ja lähti se suussaan juoksemaan lähes­tyvää
junaa kohti. Vasta nähtyään
lasten olevan turvassa, se vei punai­sen
lipun pois ja otti valkoisen lipun
ja antoi junan mennä. Kerran se
sieppasi pienen lapsen radalta juuri
ennenkuin juna ehtii ajaa lapsen
päälle.
Knapp tietää, koska postijuna saa­puu
ja silloin hän odottaa postivau-nun
vieressä postisäkkiä, jonka se
kantaa .postitoitnisloon. Kun rahti-junat
liikuttelevat vaunuja asemalla,
tepastelee Knapp punainen lippu
hampai.ssaan ja pidiittiia jokaisen ase­malle
tulossa olevan jun:'.n. ellei rata
ole .selvä. Sc tarkastaa vielä vaihteet­kin,
ettei vain niiden muuttami.<cs>a
ole tapahtunut erehdystä.
Kun kellon viisarit osoittavat, ettii
Knapilla on muutama minuutti le­von
aikaa, menee .<^e isäntänsä luokse
polttamaan piipullisen tupakkaa. Mr.
Ullman on opettanut koiran poltta­maan
tupakkaa ja hänellä on Knap-pin
piippu aina valmiina kun tämä
tulee sisään. Koira istuu tuolilla ja
polttaa- piipullisensa yhtä mukavas­sa
asennossa kuin isäntänsäkin.
Mr, Ullman on musikaalinen mies
ja hänellä on piano. Kun hän soit­taa,
seisoo Knapp vieressä ja ynisee
ikäänkuin laulaisi. Se h>ppää piano-tuolille
ja kääntää kielellään nuotti­paperia
— ja aina silloin kuin sitä
pitääkin kääntää. Se osaa tanssia
valssia, sotiisia ja polkkaa neljällä
jalalla.
Kerran erään junan jarrumies heit­ti
Knappia leikillään lumipallolla.
Mutta kun tämä pahantekijä meni
asemahuoneeseen juomaan, piti
Knapp hänet siellä niin kauan kuin
miehen juna oli Jennyt. Kun koira
seisoi uhkaavana ovella, ei siitä ol­lut
m.enemistä. Tämän jälkeen jar­rumies
yritti olla hyvin ystävällinen
Knappille, mutta Knapp ei halunnut
tehdä sovintoa, vaan oli hyvin vä­linpitämätön
miehen lähentely-yri-tvksien
suhteen.
Teetä saadaan Suomeen
huomattava määrä
Suomen lehtien kertoman mukaan
saadaan Suomeen syksyn kuluessa
suurehko määrä Ceylonin teetä, jo­ka
tuotetaan Intiasta. Ostolupa on
myönnetty 50,000 kilon teemääräl-le,
mikä vastaa 1 miljoonaa 50 gram­man
j)akkausta.
Teetä ci Suomen kaupoi.^^sa ole ol­lut
saatavissa vuoden 1941 jälkeen,
lukuunottamatta "Shdysvaltain ar-meiUin
ylijiiämävarastoista ostettua
pientä eriiii.
Suomeen on myöskin päätetty ryh-ly;
i tuottamaan parempia kahvilaatu­ja.
Luottoa ei kuitenkaan ole vielä,
saatu järjestyk^^een ja Brasilian kaps-sa
käydään yhä .xsian suhteen neuvot­teluja.
nut hillitä jokaisen kasvojensa l i ­haksen
liikkeen. Mutta yhtäkkiä al­koi
pöydän äärimmäisessä laidassa
uudelleen pitkän hiljaisuudl«a keske-yttäniä
keskustelu ja Alicesta tuntui,
että hänen edustajatoverinsa ryhtyi­vät
rakentamaan siltaa sen hiljai­suuden
y l i , mikä äsken oli niin kiu­sallisena
vallinnut. . .
Hän olisi halunnut lähteä siitä pai­kasta
kotiin. Mutta toisaalta häneen
iski voimakas halu uhmata tuota
häntä loukannutta valkohiuksista
naista ja hän päätti olla konferenssin
loppuun saakka, vaikka se olisi kuin­ka
raskasta.
* • •
Siinä hän seisoi yhä tuijottaen tuo­hon
pieneen valkoiseen nimikilpeen.
Ääni hänen sisässään sanoi syyttä­vänä:
"Sinä olet pelkuri. Sinä pel­käät,
että jos menet hänen huonee­seensa,
sinkoaa tuo harmaahapsinen
nainen taas § ^ a n 'neekeri' sinua vas­taan.
Vaikka olet valmistunutkin sen
sanan kuulemaan, niin sittenkin se
on liikaa. Mutta sinä voit kestää sen -
sanan, sillä se on vain sana. . ."
Sen sijaan, että hän olisi koputta­nut
mrs. Taylorin oveen, lähti hän
hiljalleen siitä poispäin. Hän meni
huoneeseensa ja sinne päästyään
väänsi avainta lukossa mahdollisim­man
hiljaa. Päästyään vuoteeseen,
katseli hän hajamielisenä kuun valon
muodostamia kuvioita huoneensa sei­nillä.
Lopulta hän vaipui uneen. Unen­sa
oli rauhatonta. Hän uneksi, että
seinille muodostuneista kuun valon
kuvioista muodostui mustekala hir­veän
pitkine lonkeroineen. Lonkeroi­den
välistä näkyi valkoinen pieni ni­mikilpi
mrs. Taylorin ovella. Hän
oli pakenevinaan mustekalaa ja kuu­levinaan
äänen: "Sinä olet tehnyt
rikoksista suurimman. Rikoksen. Hy­vin
suuren rikoksen ja minä olen to­distaja,"
* • *
Kun hän heräsi, oli hän väsynyt
ja raukea, Aurinko paistoi ikku­noista
ja auringonsäteet leikkivät ik­kunaverhoissa,
tuoleilla, kaikkialla
huoneessa. Väsymyksestään huoli­matta
tunsi .\lice hymyilevänsä. Yh­täkkiä
hän muisti, kuinka hän oli
kovan itsehillinnän avulla voinut ol­la
koputtamatta mrs. Taylorin ovelle
viime yönä ja hymy häipyi hänen
huuliltaan.
Hän koetti lohdutella itseään, et­tä
mahdollisesti mrs. Taylorin sai­raus
ei ollut mitään vaarallista. Hän
öli vain*ehkä luullut mrs. Taylorin
olleen enemmän sairaan kuin mitä
tämä todellisuudessa oli.
Mutta yhtäkkiä alkoi käytävällä
kuulua liikettä, mikä oli epätavallis-'
ta näin aikaisin aamulla. Uteliaisuu­tensa
saatettua hänet nousemaan äk­kiä
vuoteesta heitti hän aamunutun
päälleen ja avasi käytävään johtavan
oven. Lepokodin yksi palvelijoista
sattui juuri menemään ohi ja ter­vehti
häntä:
•'Hyviiä huomenta, neiti. Kuulit­teko
jo. mitä viime yönä tapahtui?"
.Alice pudisti j)äätään. "Mitä sit­ten
on ta|)ahtunut?''
"()\\, se ihastuttava vanhus, mrs.
Taylor kuoli yöllä. Liiäkäri .sanoo,
että jos joku olisi tiennyt ja ilmoitta­nut
hänen .saaneen sydänkohtauk.«;en, .
olisi hänet vielä voitu pelastaa."