Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 15, 1948

              ,„v.elussa ihmispetoja vastaan —
t i o t k a kerskuivat yli-ihtnis>ydel-puhdasrotuisuGdellaan.
äidit, teidän lapsenne eivät ole
samanlaisia. Toisten sydän on
;,v,^elle. veljeydelle ja t a s a ^ ^ o i -
,ie kylmä kuin jää. Tuhdasrotui-
--oiJ kauhunleirinsä ja kiiolonkam-joissa
miljoonilla avuttomilla
tdäntähvvtävä hätä ja joissa he sai-läpi
mitä hirvittämimmät
rcykset ja kauhistuttavimman
-lersan. He. 'yli-ihimiset», intohi-
' aan nauttivat viattomien ihmisten
.«aulisesta, kidutuksesta ja teuras-
Le5t3 — julmuuksia, joille ei löy<iy
rtauiiohtaa petoeläintenkään maail-
K3]li:'t. rakkaat äitimme. Jospa tei-
«suojaava ja ohjaava kätenne olisi
iin voimakas kuin te lastenne hyväksi
-ivotte, niin toisenlainen maailmamme
Iisi Te kylväisitte lastenne sydämiin
iin jaJon ihmistunteen, e t t ä keskuudes-
,nme vallitsisi onneen pyrkivä sopu-
-intu. Silloin me oppisimme käyttä-ämäln
työmme ja tieteemme saavu-onnemme
rakentamiseksi, .pa-emtnan
ja valoisamman tulevaisuuuden
\T&^". Silloin saisimme vastaanottaa
.isää, jossa olisi rauhan ja vaptidea
Jim. Silloin kirkas aurinkoöame
nmittäisi jokaisen ihmislapsen sy-äntä
onnen säteillään.
E I N A R I P.
Kaiihu
Vappuna käytiin näy­telmää
katsomassa
\appiia odottavat eri ihmiset enlai-sin
toivomuksin. Jotkut näkevät sen
vain kuten ovena kesälle, ja Qnhan se
sitäkin. Eräänä iltana tuli meille vie­raita
ja siinä tuli puheeksi, miten juh-lisimiTie-
vappua.
'Tänään oli Vapaudessa Beaver La­kelta
ilmoitus, e t t ä siellä esitetään iso
näytelmä 'Kellojen soidessa', eikö men­nä
sinne?" ehdotin minä, joka ennen
siellä asuneena tunnen sinne sellaista
vetovoimaa kuin ennen vanhaan maa­han.
-ajurini pani vähän vastaan, että on
huono: tiet ym.. vaan kun tuttavamme
lupasi tulla mukaan, niin hän myöntyi.
Ikävä vain. ettei voitu ottaa kärryille
useampia, vaikka lähtijöitä olisi kyllä
ollut.
Vappuaamuna tunsin, että pääni oli
% ä n l Otin asperiinia ja koetin sala­ta
vaivani, ettei vain tarvitsisi jäädä
pois juhlista, ia päivän kuluessa tautini
^ipyikln kokonaan. Teimme ilta-aska­reet
aikaisin ia niin päästiin lähtemään,
linia oh" kaunista ja nautinto oli nähdä
talven j ä l k e e n tuttuja maisemia.
•Matkalla sanoi ajuri, että^eikös poiketa
Rasilassakin, e i v ä t he vielä ole ehti­neet
lahteä, sillä beavcrlakelaiset käyt-t^
rät Standard-aikaa. Niin tehtiinkin,
-'ellä oltiin n^.yös lähtötouhussa, vaan -
^^tiinhan nähdä heidänkin paikkansa
^'Jlana-Kana. Kaunis paikka onkin.
Haalille p ä ä s t i i n hyvissä kjoin. Siel-
1 on aina hauska tavata tovereita, jot-niin
toimeliaina täyttävät tehtäviään
^^^aan kotoisen farmityön jälkeen ja
P'J!^'en vaikeiden matkojen takaa, mo-vielä
ialankulkien, tai "piittaa-
-•^lla •. kuten siellä ennen itsekin vael-
|^l'n ia melkein aina vielä reppu selässä,
p a r . niit i nyt jo kyllä autojakin, kos-
^P'^ .:>oislähi;essä ei tahtonut omaan-
!<ty:aa.
mini aina nautin päästessäni
^^^t: I..,i;,.a näyttelijöitä katsomaan.
ni;n kiinni osissaan kuin olisi-ni.
hin luodut, olipa näytelmä mikä
^ 3n-a. Ihmettelen usein nuorisoa, kun
^ haluttomasti suhtautuu näytel­lä""
niaijia paikkakunnilla, mutta Bea-
^'''^«^Ua ovat vanhojen mukana mm
(Jatkoa ensimmäiseltä sivulta)
Silloin rykmentille tuli odottamatta
hiljainen päivä, ja minä sain t e h t ä \ ^ -
seni palata Xamuriin — viemään sooda-vettä
ja ruokaa haavoittuneillemme.
Iltahämärissä saavuin jälleen hävitet­tyyn
kaupunkiin. Vain Chämbre-joki
erotti minut enää sairaalasta, joka oli
kaupungin keskustassa. Kaikki sillat oli
räjäytetty, mutta ylitin onnellisesti joen-pientä
hätäsiltaa pitkin. — Yö yhä pi­meni..
Mustina silhuetteina kasvoivat
raun'ot maasta — uhkaavina ja kau-
^ heinä. Harppasin muutamien kiiltävien
puomien y l i , kapusin y l i sorakasojen ja
pommikuoppien. Ilma oli painostava ja
tunsin mätänevien hevosten hajun. Ja
niin alan äkkiä pelätä ja huomaan
kuinka yksin olen tässä pimeässä )vau-pungissa
ruumiinjäännösten ja raunoi-den
keskellä. Jonkin aution talon ikku­na-
aukoista näen ihmisten katsovan mi­nua.
Heidän vartalonsa näyttävät epä-todellis'lta
synkässä kuuhvalossa. Talo­jen
seinämillä hiipii hahmoja — mitä
ne tahtovat minusta? Enhän ole tehnyt
niille mitään. Tahdon vain tovereitteni
luokse kuolleeseen kaupunkiin. Kävelin
ryhdikkäästi kalistellen raudoitettuine
saappaineni katuki\'illä rohkaistakseni
itseäni.
Täysikuu nousi korkeammalle ja sai
palaneet rauniot ja soravuoret, ulvo­vat
koirat, kissat ja minua katsovat ih­miset
näyttämään kauheilta. Minuun
tarttui äkkiä kauhu. Voisinko puolus­tautua?
Olin yksin ja nämä ihmiset oli­vat
vihollisiamme. Me olimme tuotta­neet
heille tämän hä\dtyksen. Me olim­me
syyllisiä näitten ihmisraukkojen kur­juuteen.
Mekö? — Minäkö? — Mutta
enhän minä sille mitään voi, en minä ole
sitä tahtonut. Päästäkää minut poisi
Silloin katst)0 minuun taas kaksi syvää,
tummaa silmää, kaksi suurta ja surul­lista
silmää —äitini silmät. En pääse
eteenpäin. Mutta äkkiä — kiroan. —
Ulos tästä kirotusta kaupungista. Seläs­säni
tunnen satojen silmien tuijotuksen
ja uskon joka hetki laukauksen tai vä­lähtävän
veitsen uhkaavan minua —
elämääni. — Mutta minä tahdon elää.
En näe enää tietä. Horjuen kiiruhdan
eteenpäin vieraitten ihmisten silmien,
äitini katseen ja syyllisyyden tunteen
ajamana. Vain eteenpäin, pois täältä.
Kuinka saavutin sillan, en tiedä.
Juoksin yli ja olin onnellinen, että pää­sin
pois. —
— Ja kuitenkin, hän jatkoi, kaikesta
huolimatta minä taistelin edelleen.
Ranskan jälkeen seurasi Venäjä. Hävi­tettyjä
kyliä, kuolleita hevosia ja ihmi­siä,
hirtettyjä partisaaneja sivuutin äi­tini
silmien vainoamana. Olinko minä
sokea? Vasta sotavankeudessa tunsin
pelastuneeni ja siellä opin myös huo­maamaan,
kuka todella oli syyllinen.
Minä häpeän vielä tänä päivänä sitä.
etten heti silloin ranskalaisessa kau­pungissa
noussut kapinaan mielettö­myyttä
vastaan. Nyt minä kaipaan
mahdollisuutta uuteen elämään, mutta
ensin minun on 'saatava äidiltäni an­teeksi.
— Mutta kuinka minä hänet
^löydän? Kotimme on pommitettu. K u ­kaan
ei tiedä elääkö hän edes enää. Ja
kuitenkin. — minun läytvy löytää hä­net
. . .
näytlelemäs.<-i kuin katsomassakin. Ra­vintola
vain näkyy jääneen vanhemman
väen varaan, vaikka saisi siellä joskus
olla nuoremmatkin '^harjoittelemassa",
että vanhemmat saisivat reumalismisia
jalkojaan lepuuttaa, ja kyllä kai sitä
vielä tulevaisuudessakin kahvia juodaan.
Kello 4 aamulla päästiin kotiin, vaan
mieli oli virkeä ja iloinen siitä, että
saimme näin viettää vappuamme.
E L I X .
Pappa Luidstetin hampaat
KirJ. VIKKI LEHTI.
r \ L l sunnuntaipäi\^. Lundstetin far-mitalossa
sjötiin päivällistä. Py­häpäivän
kunniaksi oli mamma ja nuo­ret
pukeutunut hiukan parempiin, mut­ta
pappa itse oli ta\'allisissa työ\'aatt€is-saan.
Hän olikin juuri ollut lähdössä
navettaan. Siellä oli pari hiljan poi­kinutta
hiehoa, jotka pitäisi h p s ä ä päi­välläkin.
Mutta kun mamma tahtoi,
jäi hän kuitenkin syömään. Voithan
mennä sitte heti syönnin jälkeen,, oli
mamma sanonut. •
Syötiin, niinkuin syö todelliset työ­läiset,
ilman puhumatta. Koko aikana
ei kuulunut muuta ääntä kuin veitsien,
kahvelien ja lusikkain kolina ja leivän,
perunan ja sianlihan rutina jykevissä
hampaissa. Ukolla itsellä ei kyllä enää
ollut alkuperäisiä, vaan rahalla ostetut,
oikein nykyaikaiset hampaat, joiden
ikenet olivat kaunista vaaleanpunaista
plästikkiä.
Kun oli syöty, tuntui papasta alim­mainen
hammasrivi hieman loukkaavaan,
ehkä sinne väliin oli mennyt vatukan-siemen
jälkiruuaksi syödystä piirakas­ta.
Hän otti sen suustaan ja laski pöy­dälle,
lautasen reunan alle piiloon. .Ajat­teli
sen siellä ottaa ulos lähtiessään.
•^•Istui kuitenkin vähän ennen lähtöään
sellaiselle topatulle isolle tuolille. Otti
sanomalehden käteensä ja vilkaisi otsir
koita. Mitä tapahtuu Tshekkoslovaki­assa,
Suomessa, Palestiinassa. Hm —
kaipa he asiansa hoitavat. Pappa vis­kasi
lehden pois. Tuntui niin ramase-van.
Otti lakkireuhkan päästään ja las­ki
sisäpuoli ylöspäin vieressään olevalle
pöydälle. Viimaisetkin hampaat tun­tuivat
vaivaavan, otti nekin suustaan
ja laski pöydälle, samalle kohdalle missä
lakki jo oli. Xosti jalkansa lähellä ole­valle
tuolille, suoristi itseään ja muu­tama
silmänvinkkaus vain, kun alkoi
kuorsata, nukkui.
Farmari nukkuu puolisunta. Jopa
nyt on aikoihin eletty. Hänenhän pi­täisi
aina olla työn, touhussa. — .äl­käämme
sentään kovin tuomitko pappa
Lundstettia. Edellisenä yönä ei hän ol-
Hän nousi ja lähti hyvästelemättä.
Minä katselin hänen jälkeensä, —
lieneekö hänenlaistaan monta Itävallas­sa
tänään?
lut juuri nukkunut bllenkaan. Nuori
hieho oli illalla ollut ko\Hin kipeä ja
pappa oli käynyt sitä katsomassa use«
amman kerran yön kuluessa. Aamulla
puolikolmen aikaan se sitten tapahtui.
Terve kaunis vasikka, mutta emä oli
ponnistuksesta kovin väsynj^, makasi
aivan suorana kauan aikaa. Pappa hoi­vaili,
auttoi minkä voi, hommasi läm­mintä
vettä sille juotavaksi ja lopulta
hieho Tiskaantui ja nousi ylös. Pappa
lypsi emän, juotti vasikan, laittoi kui\'aa
alle ja kun sai kaikki kuntoon, meni tu­paan
nukkumaan. Kovin paljon ei sii­tä
enää aikaa jäänyt, kun herätyskello
soitti puoli viisi: nouse ylös. uutta päi­vää
alkamaan. Siitä asti on pappa taas
ollut liikkeellä, että jos hän nyt nuk-:
kuukin, niin antaa nukkua. Ollaan me­kin
hiliaa.
Kauan ei papan uni piisannut, tuskin
puolta tuntia. H\ppäsi ylös kuin piis­kan
sivalluksesta. Sieppasi lakkinsa
pöydän kulmalta ja löi päähänsä. Niin
lähti navettaan, hiehoja lypsämään.
Mennessään jo muisti, että hampaat jäi
pöydälle lautasen syrjän alle. Noh,
kyllähän mamma ne laittaa vesilasiin
kitsin sinkin viereen, onhan se ennenkin
ne korjannut.
Kun pappa sai hiehot lypsetyksi ja
vasikat'juotetuksi, ei hän aivan heti
mennytkään tupaan takaisin, teki. mitä
teki, harjaili lehmiä, siivoili paikkoja,
kun kerran on pyhäpäivä niin ei viitsi
mennä ulkotöihinkään. Meni tupaan
vasta, kun arveli olevan iltapäiväkahvin
ajan. Ja pöydässähän siellä oli jo kah­vi
ja mamma oli leiponut uutta pul­laa.
Mutta sinkin vieressä vesilasissa ei
ollu kuin vain alimmat hampaat.
Mihinkäs nyt oli joutunut ylimmäinen
hammasrivi. Pappa tiedusteli, mutta el
mammakaan tiennyt. Ehkä ne ovat jää­neet
papan suuhun . . . mutta siellä niitä
ei ollut. Sitten pappakin muisti, että hän
vasta pehmeällä tuolilla istuessaan oli
ottanut yhlähampaat pois.
Silloin alkoi Lundstetin farmi-talossa
hampaiden hakeminen. En-mitalos^
a hampaiden hakeminen,'^ En­sin
haki pappa yksinään. Sitten hittyi
mammakin mukaan ja lopulta koko vä­ki.
Myllättiin, haettiin, ensin tuoli,
tuolin ympärystä, pöytä, pöytälaatikko,
kaikki paperit ajettiin pöydälle, latti-
Jocn tulviessa niin että vesi kohosi kaupungin kaduille Mit-chamissa.
Englannissa, tulivat joutsenet uteliana katselemaan
liikennettä.
L - \ U A N T A 1 X . \ , T O U K O K U U N 15 PÄIVAN.Ä 1948 SIVU 7