Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 29, 1956

              mies niffiBetläi j^nänsa.^
«Mutta nyt QU varmasti livarflla ja lia-
«eb vaimoBaan midiliyvääy .kun tytär
n^menestyL
/ fSitten osui silmiin pitkä juhbselostus.
sitämumniö ei viitsinyt lukea, hänen
silmiinsä vain osui kttVa juhlapuhujasta
.joka seisoi mikrofonin ed^sä. — Miten­hän
se niin suutaan aukoo, hän mietis­keli.
•— On kuin yhden syönyt ja toista
nieUsi. Ja silmäkulmatkin ovat niin
kurtussa — se on häijy ihminen. Hän
katseli saman juhlaselostuksen toista
kuvaa, jossa esiteltiin juhlan lausujaa. ^
Ja tuon suu on niin merkillisessä vir-^
neessä — taitaa olla käärme povessa ko­ko
ihmisellä. Ylimpänä oli kuva ylei­söstä.
Kameran valonvälähdys oU ai­heuttanut
sen, että etupenkissä istujat
olivat sulkeneet silmänsä. — Sulkevat
sihnänsä il^nkuih eivät tahtoisi ieä^^
kuulla . . . puhuja kai esittää jotain, jo­ka
liiitä ärsyttää, mietiskeli mummo.
Silmälasien peittämät silmät osuivat
sen jälkeen uutisiin Arabimaitten mella-.
kosta. -^Jaa,a, sitten yhdeksäntoista-sataaviiden
jälkeen ei ole ollut muuta
kuin rähinää maailmassa, mummo mie­tiskeli.
Silloin ne alkoivat ja sen koom­min
ei ole rauhallista päivää ollut. Ne
on kai päättäneet, että maailmassa oh
liikaa ihmisiä ja siksi järjestävät silloin "
tällöin jossakin aina mellakoita, että
hyvin tapetaan toisiaan. Mummo huo­kasi
ja siirtyi seuraavaan uutiseen. Se
oli mielenkiintoinen. Jossakin — mis­sä,
se ei kiinnostanut mummoa — oli
kummitusurut, jotka soivat vaikka ur­kuri
ei ollut paikallaT* Mummo muisti
miten hänen veljensä oli nuorena käy­nyt
vanhan kirkon kappelissa polkemas-isa
ttirkuja kun kantoriköululaiset har­joittelivat.
Ja kun vuoroja ei ollut kyl­liksi,
harjoittelivat jotkut öisin. VeH oli
kertonut, että lattian alta kuului kau-
3lea jyUnä. Veli oli lisännyt selvityk­seksi,
^ttä rotat siellä tappelivat. Mutta
•voi se olla muutakin. Niinkuin tämä-
-kin urkujen salaperäinen soiminen.
; Sitten mummo Jiuomasi suuren uuti­sen
vanhuuseläkkeen suurentumisesta.
-Mieliala kohosi nopeasti. Nythän täs-
;'tä tullaan oikein rikkaaksi, mununo
-mietti. — Oikein 94,000:—- vuodessa.
Kyllä kelpaa elää. £i sellaisia ennen
•ymmärretty antaa, ei vanhuusavustuk-
•sia eikä lapsilisiä. Jaa,a, jos hänkin oli­si
saanut jotain silloin kun lapset olivat
-pieniä, niin ei olisi ollut hätäpäivää.
/Mutta; hyvä kun sai asunnon — lapsi-rperheitä
ei haluttu asumaankaan. On
se sentään hyvä, etä ne ovat nyt huo-
'manneet tiion asian järjestää.
Ja lopuksi — jo hieman väsyneinä
.— mummon silmät osuivat Pepsodent-
. hammastahnamainokseen. Nuori nai-
•nen hymyili siinä koko hammasrivillään.
— On aivan niinkuin Eeva-vainaa Sil­vioin,
kun hän oli vielä terve. Sitten kun
/hän tuli kotiin keuhkotautisena niin tie-
Jtysti tauti oli hänet kuluttanut. Mutta
^terveenä Eeva-vainaa oli kaunis tyttö.
.Mistähän ovatkin löytäneet aivan sa-
-manhäköisen?
Ifni alkoi painaa mummon silmäluo­mia.
Hän vilkaisi seinäkelloon. Tytär
aulisi päivällistunnille vasta kahden
tunnin kuluttua. Jos silloinkaan —^ sil­lä
oli niitä menoja, ei sen puuhista tie­dä.
Parasta panna hetkeksi pitkälleen.
'Ja sanomalehti kasvojen päällä — ettei
• valo häiritsisi — mummo alkoi äänek­käästi
kuorsata hiljaisessa huoneessa
auringonvalon kuvion hiipiessä lattialla.
Kirjoittanut L A U R A SOINNB
Marsin järvet
Baleaarien saarilla Espanjan itäran­nikolla
sijaitsevalta tutkimusasemalta
ilmoitettiin syyskuun puolivälissä, että
^Marsin keskellä sijaitsevan järven sy­vyys
on arvioitu 32 sentiksi.
Marsin matalan ilmakehäpaineen
vuoksi kiehuu siellä vesi 15 Celsius-as­teen
lämpötilassa. Öiseen aikaan ovat
jMarsin järvet jäässä, sulax^at aamulla
ja kiehuvat päivällä.
(Jatkoa) ,
AMTN kaatoi vellikupin päällen­sä
ja päästi aika porun. Mutta
ei se ollut minun syytäni, sillä enhän
voinut syöttää jä-vahtia kaikkia viittä
yhtäaikaa.
Filippus kiLiuli huudon ja tiili apuun
saapa^ kädessään.
Ei saa: huutaa! sanoi hän kärsi­mättömästi.
: .
Marita näjrtti vellistä rintapieltään
ja huusi kiellosta, huolimatta. Ja näh­dessään
Maritsm surup, yhtyivät toiset
häneen ja itkivät kuorossa.
Huokasin sydämessäni ja toivoin
kaikille runsaslapsisille vanhemmille ja
lapsenpiioille pyykkinUpraisia hermoi-i
ja kärsivällisyyttä kilometrittäini Sillä
sitä totisesti tarvitaan!
'Filippus tukki korvansa ja lähti,
mutta minä sain jäädä sotajoukkoa
tyynny ttelemään. Riisuin Maritalta
velliset vaatteet, muutin pikku Filip-pukselle
kuivat housut, niistin Antiin
nen^n, ja lopuista koetin ottaa selvää
parhaani mukaan.
Täytyy, kun on lapsenlikkana!
Juuri kun olin saanut kaikki kun­toon
ja asettanut heidät suoraan ruotu-rintamaan,
hyökkäsi Sören sisään. Sa­non
hyökkäsi, sillä hän liukui vielä puo­leen
lattiaan, vaikka oli aikonut pysäh­tyä
kynnyksellä, ja puhkui hetken.
Lapset hämmästyivät sellaista kiivas­ta
vauhtia ja töinen puoli heistä parah­ti
uudellee nitkuun.
— Sören, ajaako sinua joku takaa
il
'Sivui*
Sören vetäisi henkeään.
— E i ^ f ^ ei'S*^ . . tule pian . . .
siellä . y . ^ o n e t ä s , . .
Marita i^äasti^^ M parkaisun ja
takeHui^hähieeseeni. ;
--^ E i > . ; s ä a . . .'mennä . . . ei saa
— Siellä , , , on eräs hieno herra!
No, sano pian! ärähdin Sörenille.
' — Hän . . . kysyy öihua . . .
Soreh huokasi. Nyt hän oli saanut
sanotuksi kaikki.
H3^ähdin - seisomä^^ tarkastelin
likaista esiliinaani. se voisi ol­la?
^En tuntehut^ketäa^
En: ininä vctt-mennä, Sör^
likaisissa pukimissa. Oletkö varma, et­tä^
Mn tärkoittimih
kyllä, vahvisti Sören, hän kysyi
•pikkU; Stiittaar
- Jotakin merkillistä välähti aivoissa­ni.
Tiedän, kiika miniia kutsui sillä ni­mellä.
Ilostuin, riemastuin • ja päästin
sen Himoille rajuna hihkaisuna. Sitten
pihkaisin ulos^-
En^mtiistanut likaista pukuani, vielä
vähÄnän^ te tuk­kaani;'
^Juoksin vain ja ryntäsin sisään
omaän^köUini: - :
Muorin sängyn laidalla istui vieras.
Hänsieoli Martin >-jota me yhdes­sä
niin kaiian olimme ikävöineet!
Samalla juhdilla menin sängylle
asti, kiersin käteni vieraan kaulaan ja
huudahdin:
— Martin, Martin . . .
Martin hämmästyi, katsoi minua pit­kään
ja kysyi kuka olin.
Tulin noloksi,, sillä en ollenkaan
muistanut, että olimme outoja toisil­lemme.
Hän oli tullut minulle vain
muorin tähden niin läheiseksi ja tu­tuksi.
— Stiina . . .Sören kävi kutsumassa
Martin hämmästyi yhä enemmän.
Xauahiäinfiu syyskulin 29 päivänä* 1956
-—Smäkö Stiina! Noin iso, melkein
aikaihminen!
— Niin, vastasin ja minua nauratti
niin kovasti, niuistaessani Martinin
lahjat, käyn kolmeatoista . . . miiori
oli iihohtanut siitä kirjoittaa! .
^ Mutta sittenhän . . .sittenhän
Arvasin mitä hän tarkoitti.
— Annoin ne Filippuksen Maritalle,
sillä en sopinut niihin millään. Muori
antoi luvan.
•Martin nauroi. Nauroimme molem­mat
ja hän veti minut polvelleen. Ker­roin
hänelle siinä, kuinka kauan ja hai­keasti
me olimme häntä ikävöineet, ja
kuinka muori joka ilt^ oli odottanut.
Olin onnellinen. Muoridi ollut meil­le
molemmille äiti. Yhteinen suru ja
kaipaus: lähensi iheitä toisiimme lujilla
siteillä. Nyt en ollut enää yksin. M i ­nulla
oli Martin.
Päivä kului kuin siivillä. Olin unoh­taa
jokapäiväiset velvollisuuteni. Mi­nulla
oli Martinille niin paljon kerrot­tavaa,
ettei siitä tahtonut tulla loppua­kaan.
Juuri kun Martin aukaisi matka-laukkujaan,
astui Sören sisään. Hän
oli totinen ja katsoi kunnioittavasti
Martinia. Sitten hän kumarsi kömpe­lösti
j ^ , käänsi katseensa minuun.
— Stiina, Marita kaatui ja sai kuh­mun.
— Koska . . , kuinka . . . .
—• kun. se kaatui . . . j a nyt se par­kuu
ja huutaa simia.
Martin tuli luo.
— Kuka on Marita? ,
-—Se on Filippuksen ja Pesijä-Iitan
nuorin . . .
— Pesijä-Iitan! huudahti Martin.
Hänenkö, joka asuu pesutuvan takana!
Sören ja minä nyökkäsimme. Niin,
tietysti, tunsihan Martin Pesijä-Iitan ja
Filippus-suutarin, sillä olivathan he a-suneet
samassa pihassa yhtä kauan
kuin muorikin.
— Niin, ja tämä on Sören! huudah­din.
Sören painoi päänsä, sillä häntä niin
ujostutti. Kyllä Sörenkin jo tiesi, ku-'
ka tuo hieno herra oli, sillä Stiina oli
.usein kertonut, ketä he muorin kanssa
odottivat.
Martin tunsi Sörepinkin. Sören oli
syntynyt kaksi kuukautta ennen hänen
merille menoaan, vaikka nimen hän oli
saanut myöhemmin, yhdessä Stiinan
kanssa.
. «Martin taputti Söreniä päälaelle. Hä­nestä
oli ihan ihmeellistä^ että kahden
.kuukauden vanhasta oli hänen poissa
ollessaan putkahtanut noin pitkä mies!
Ja kuitenkin olivat ne vuodet tuntuneet
hänestä lyhyiltä kuin muutama päivä!
Olin niin innoissani, että unohdin
Maritan kuhmun ja Sörenin täytyi mi­nulle
siitä uudelleen huomauttaa. Juok­sin
ulos.
Jo pihalla kuulin kokonaisen kuoron
itkevän. Filippus-parka istui keittiös­sä
lapsi kummallakin polvella ja toiset
jTnpärillä.
•Marita oli itkenyt silmänsä punai­siksi
ja tahrasi kasvojaan märkiin
nyrkkeihinsä. Kiitollinen katse Filip­puksen
silmistä ilmoitti, että olin terve­tullut
ja tuiki tarpeellinen.
Kun vihdoin olin saanut kaikki kun­toon,
kuhmut painetuiksi ja puhalle­tuiksi
ja lapset itse syötetyiksi ja juote­tuiksi,
r\-hdyin heitä nukuttamaan.
Se olikin tällä kertaa vaikein tehtävä,
sillä lapset olivat virkkuja ja minulla
oli tnlimgi -IciMg talcalsMi iMartft^fn
.Toivoin litaa^ jo tutevaksi; «n^
"t^yi kuten tarallisestt m^^am pesu«
.tuvassa.-'. ;
Luin liäSle, lauloin heille jä kecroin
satuja.
— Ja hiiret piUvät markkinoita « . .
ja Mret pitivät markkinoita. .> •
— Mikä on markkina? kysyi Marita.
—- Se' on tori, vastasin. ^
— Onko meillä tori, Stiina?
— Ei/Marita! Miitta nuku nyt jo.
. . . Kas noin . . ,
Näytti siltä kuin Nukkumatti olisi
vihdoinkin voittanut heidät ja minä a*
loin astiia varovasti ovea.köhti.;Silloin
avasi pikku Filippus silmänsä- ja hau-
•'kotteU..':..
-^Miksei nieilla ole toria,5iU^
Hermostuin niin että olin menettää
malttmi. Tavallisesti jaksoin vastata
kysymyksiin, mutta en nyt,;kuii; Martin
odotti. : ;
— Enkelit lentävät tiehensä sänky­jen
päästä, ellet niikii, Filippus!: sanoin
tavallista tiukemmalla äänensävyllä.
— Millä ne lentävät? ^ :S.',.
— Siivillä tietysU. -
— Ovatko ne samanlaiset. ^uin Höl-tän
tädin kukolla, Stiina? -
— Eivät, Höltän tädin kuköila on
keltaiset! ; ;.•.;.
— Minkätähden ne ovat keltaiset?.
— En tiedä.
Kuului hiljainen myhähdys ja ruskal-sin
jo toivoa poispääsyä. Hii\n[n jälleen
ovelle, tartuin ovenripaan ja aukaisin.
Ovi vinkui ja vikisi. ^
— Kukolla on jalat, Stiina, kuului
Jaskan sängystä.
— Niin on, vastasin, ja olin puoliksi,
ulkona. ,
— Enkelillä ei ole jalkoja...» jatkoi
hän yhä. : ,
— Ei> vastasin enempää ajattelemat­ta.
., .
Samassa Jaska nousi istumaan.
— Mutta, Stiina, eikö enkeleillä ole
sitten ikävä?
— Ei, kulta Jaska, nuku nyt jo.
Nukkumatti astui juuri ovesta sisään.
— Onko siUä jalat?
— On, ja jaloissa tohvelit. Kuuntele
hiljaa, kuinka se kävellä hissuttelee!
Pikku Jaska oli hetken hiljaa. Hän
varmaankin jäi kuuntelemaan Nukku­matin
hissutusta.
Kun kaikki lapset hengittivät tasai­sesti,
painoin oven hiljaa kiinni ja livis­tin
tieheni.
XI
— Onpa Perkin muorin kakara ttillut
hienoksi, vaikka on vain lapsenlikka.
Käännyin katsomaan. Se oli Höltän
Piia punaisine rusetteineen. Menin hä­nen
luokseen.
— Häh, sano se uudestaan! tiuskasin
niin, että porttikäytävä kajahti.
Piia pelästyi ja aikoi karata tiehen­sä,
mutta minä annoin hänelle samassa
sysäyksen molemmilla nyrkeilläni.
Piia parkaisi, lensi seinää vasten ja
pyllähti istualleen. Mutta tuskin olin
ennättänyt päästä nauttimaan voitos­tani,
kun joku tarttui niskaani ja ravisti
minua aimo tavalla.
— Vai sinä tyrkit oikeitten ihmisten
lapsia!
Uusi ravistus entistä voimakkaampi,
lounainen hattuni, joka oli ollut Piian
pilkan esineenä, putosi maahan ja kieri
katuojaan. Koetin vapautua kireästä
otteesta ja sanoin, ettei syy ollut yksin
minussa.
Piia huusi minkä kurkusta lähti ja
ihmisiä kerääntyi ympärillemme. Kaik­ki
säälittelivät ja silittelivät ''Lilla-
Piiaa", sillä he tiesivät hänet Höltän
Emilian lellilapseksi, jolla oli. rovasti
kummina ja ruustinna kaimana.
Sieppasin hattuni katuojasta ja läh­din
karkuun ,sillä Höltän Emilia lähes­tyi
kaikessa leveydessään paksuine kä-sivarsineen.
Niitä minä pelkäsin, sillä
olin saanut niiden suojeluksessa elää jo