Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 15, 1952

              Jatkoa ; : .
Bugo kirjoittÄa kolme suuiita pam^
(ikttiaaD ja sinkoaa ne maaukballe. En-
[sijnmainen on Xapoleon Pieni (1852),
fifiifaistyskirja, jossa joi^ukuunka^pa-leimataan
maailmanhistorian suu-
[iiinmaksi rikokseksi ja Louis Bonaparte
tfjosvoksi, joka sytjrttää salalyhtynsä
ftterlitzin auringosta"; alituinen ver-ä
u Napoleon Suureen ei ole vain lois-fSva
tyylillinen tehokeino, vaan kuvas­taa
myös kirjoittajan suuttumusta ^ n -
iärinsa puolesta, jonka maineen irviku-vamaineQ
seuraaja tekee naurettavaksi.
Hugo pyrkii myös valaisemaan kaap-apuksen
syitä, sen "neljää tekijää" —
pysyvä 'sotaväki, keskitetty I^into,
erottamaton virkiunieskunta, je^
mainen papfeto mutta täysin äiheel*
Unen on Marxin Samaa aihetta käsitte-
]e\'ässä.''Bnimäir0l%tc$oksessäan heittä-mävliuomautus,:
e t t ä kaappaus t^^
tulleen Hug6lle, kuin ^|ama Jkirkkäaita
taivaalta ja että tänoä ;syyttä)essä^ yhtä
, miestä- kaikesta4ya|n5U^^
Juun:nmden kahiden^^s^^
mestynciön tMks^n; v^fejH^I^^^^
loistava analyysi kaappaukseen* johta­neista
luokkasuhteista, jc^a ennakkoen-nustus
fasismistal — osoittaa Hugon
rajoitukset poliitikkona ja histonanku-vaajaia;
sosiologi Marxin rinnalla hän
oli vain retoorikko, vkin pamfletisti.
Omassa laadussaan saavuttamatto­miin
Hugo sensijaan kohoaa toisessa
taistelukirjassaan Kuritukset (Les Cha-timents,
1853), joka ei ainoastaan ole
ainutlaatuinen maailmankirjallisuudes­sa,
vaan myös (Hugon taiteellisesti ehein
runoteos. "Minä käännän häntä hals­tarilla",
lausui Hugo tätä teostaan "tar­koittaen
ja todellakin: kaikki aihepii­rit,
kaikki tyylimuodöt'asetettaan tässä
Bonaparten, "^Napoleon Viimeisen", hä­päisemisen
palvelukseen. "Kauheata on
pahantekijän joutua ikuisesti elävän ru-w)
iUjan käsiin", lausui'Swinburne täs­tä
teoksesta, joka osaltaan tehokkaasti
vaikutti toisen keisarikunnan kukistu­miseen.
Kolmannen (Bonaparten-vastäi-sen
teoksensa, 2-osaisen historiallisen
Erään rikoksen '^istorian, joka — huo­mautuksin:
''Minä vedän hänet korvas­ta
jälkimaailman eteen" — valmistui jo
Hugo saattoi julkisuuteen vasta
presidentti MacMahonin kaappauspuu-hien
yhteydessä 1877: tähän vaikutti
kai osaltaan se, että teos paljasti myös
opposition saamattomuuden eikä ollut
järin tarkka tosiasioihin nähden.
Taistelukirjojensa ohella Hugo jul-
^^^e myös joukon muita teoksia, niistä
^räät hänen hubmattavimpiaan. Runo­kokoelmassa
Mietiskelyltä (Les Con-templations
1856) soi koko asteikko
rakkauslyriikasta yhteiskunnalliseen ju­listukseen
ja panteistiseen mietiskelyyn,
rakkauden uskontoon; toisessa, aika­kaan
3-osaiseksi paisuneessa Vuosisa-tarinassa
(1859—83) hän kuvaa
valtavin muunnelmin ihmiskunnan nou­sua
pimeydestä A^aloon, orjuudesta va­pauteen.
Toisaalta ihnestyvä myös
Hugon kolme suurta romaania: Kurjat
<1S62), Meren ahertajat (1866), ylis­tyslaulu
merelle ja yksinäisen miehen
•aistelulle luonnonvoimia vastaan, sekä _
^"auruihmineii (1869), 1600-luvun Eng-
•antiin sijoitettu syytös ihmisen alenta-
KiL^sta, \-ertauskuvallisuudessaan ja ta­savaltalaisessa
julistuksessaanlBonapar-ten
vastaiseen taisteluun liittyvä. :Mer-kittävin
niistä — ja meilläkin tunnetuin
Hugon teoksista on "Kurjat'», josta
ilmestyessään yhtaikaa 10 Europan ja
Amerikan suurkaupungissa muodostui
maailmanmenestykseksi; ei oikeastaan
yksi, vaan useita romaaneja, jonka 2800
sivusta 900°on ei juoneen kuuluvaa;
mahtavan kuvauskyvyn, \'altavan paa­toksen
voimannäyte.
Mutta 'Hugo tekee maanpaossa muu­takin
kuin kirjoittaa teoksia. Hän pitää
kosto- ja yllytyspuheita maanpakolais­ten
juhlissa ja haudoilla. Hän sinkoaa
ympärilleen julistuksia ja lentolehtisiä.
Hän lähettää rohkaisevia tervehdyksiä
taisteleville kansoille, hän esittää vetoo­muksia
niiden puolesta: Puolan, Italian,
^Kreikan, Kreetan, Irlannin, Meksikon,
Kuuban j a Kiinan. Hän taistelee sotaa
ja kuolemanrangaistusta vastaan, hän
tuntee itsensä ">dcisniaailmällisen ri-
, koksein julkiseksi syyttäjäksi". AHdessä
kqssuthizi J a ^ Mazzzinin kanssa hän
- suunnittelee -kansain\^istä .kustann
Miiatta ja i^^Kansaintehteä";' myös « a -
/nbaidin-kanissaihän oii kosketuksessa.
' iläniiaavieile^ J h s ^ jakautuvis-
. ta Määamain:\%dysyallpi^^ pi­s
t ä ä selviönä, että Ranska on. Europan^
johdossa. iHän näkee yhtei^unnällisen
ongehnan ratkaisun k^den ^tavoitteen
toteutumisessa: tasavallan jä yleisen
. äänioikeuden. XJuemeseyssä Hugosta
tulee myös sosialisti, mutta ei tieteelli­nen,
vaan haaveellinen sosialisti, "sosia­listi
myötätunnosta ja suuttumukses­ta".
'Marxilaisuus on hänelle yhtä saa- kulisseihin" sensijaan, että tunkeutuisi
levaisuudennäkyyn päättj'vä teos Suu­relle
vallankumoukselle. Kohnannen
tasavallan vakiintuessa Mnesta tiilee
sen patriarkka. Jonka kodissa kaikki
ajan pditiikan ja kultturin suuret koh-t&
ivnkt Ja jonka 80-vw>ti^v^ 600»*
000-Iukuinen jättiläiskulkue kunnioit­taa.
Kun hän toukokuun 22 pnä 1885,
kieltäj^tyen Pariisin arkkipiispan tarjoa­masta
hengellisestä aMista, kuolee, muo­dostuu
hänen hautajaisistaan ennennä­kemättömän
suuret. A^altion johtoelimet
keskeyttivät työnsä, koko edistykselli­nen
Ranska kunnioittaa häntä, hautaan-saattueen
ohimarssi kestää 7 tuntia.
Pantheon muutetaan hänen mausoleu-mikseen.
Victor Hugon taiteellisen ja aatteelli­sen
elämäntyön arsiointi on ollut risti­riitainen
niin hänen eläessään kuin kuol­tuaankin.
Taantumukselliset ovat lei-maimeet
hänet vallankumoukselliseksi
fraasien viljelijäksi, joka uhrasi taiteen­sa
väärille aatteille, mutta myöskin va­semmalta
häntä kohtaan on kohdistettu
ankara arvostelu. Edellä jo viitattiin
TManun halveksivaan lausuntoon "Na­poleon
pienestä". Hugon kuoltua taas
Marxin \^vy Paul Lafargue julkaisi kir­jasensa
**Victor:<Hugon legenda", jossa
• tämä lamataan pomdllisel^i liberaa­liksi
j a epäjohdonmukaiseksi ^denuikraa-tiksi,
j o l ^ oli "porvari pienimpiä teko­jaan
myöten**, jonka säkeet tulkitsivat*
"finantropismin huntibuugia", jonka so­sialismi
oli pikkuporavarillista, epäto­dellista
ja epätieteellistä ja jonka innos­tus
oli "pilvistä, ei joukoista". Mainit­takoon,
että myöskin Emile Zola on
syyttänjrt Hugoa pysähtymisestä "histo­riallisen
melodraaman maalauksellisiin
Torontoiainah radtotcnori Jimime
Skiclds on valntistunut irlantiiais- j
ten juMaUisuuksUn t.k, 17 p:iui. \
Hän laulaa radiossa jo edellisettä f
päivänä kcUo 10 illalla, Häti laulaa \
vakituisesti sunnuntai-iltaisin kello ^
8 ohjelmassa "Musical Comcdy ]
Thne" ja keskivUkkoiUcisin klo 7. j
vuttaniaton kuin darwinismi, jonka hän
kiroaa vaipuessaan yhä syvemmälle pan-teistis-
spiritistiseen mystiikkaan.
Keisarikunnan luhistuminen saksa-lais-
ranskalaisessa sodassa 1870 avaa
Hugolle kotimaan portit: s:^skuun S p.
hän kansanjoukkojen ja pormestari Cle-menceäun
tervehtimänä saapuu trium-fikulussa
Parisiin. Hän esittää saksa­laisille
vetoomuksen sodan lopettamisek­si;
turhaan; viikkoa myöhemmin hänen
on esitettävä kehoitus taisteluun tasa­valtalaisen
Raiskan puolesta. Häntä
kosiskellaan sekä porvarillisen sodanjoh­don
että kommunardien puolelle, mutta
hän pysyttelee erillään ja syö rottapais-tia
piiritetyssä Parisissa. Vuoden 1871
alussa tulee nöyryj^tävä aselepo, ja Hu­go
valitaan toiseksi suurimmalla ääni­määrällä
Bordeaux'ssa kokoontuneen
kansalliskokouksen.jäseneksi. Hän pi­laa
siellä suuria puheitaan, vaatii siirty­mistä
Parisiin ja puolustaa Garibaldia;
jo maaliskuussa hän suuttuneena eroaa,
ja seuraa sitten Brysselistä käsin Kom-munin
syntyä ja uljasta tuhoutumistais-telua.
"Olen Konmiuunin puolesta peri­aatteessa,
mutta sen tekoja vastaan",
on Hugon kanta, mutta Kommuunin
kukistuttua vereen hän avaa kotinsa
pakolaisille ja vaatii väsymättä amnes-tiaa:
"Armahdettakoon Ranskaa. Verta
vuotaa Ranska!" Kesän 1871 vaaleissa
hän "punaisimmaksi sosialistiksi "lei­mattu,
jää valitsematta mutta 1876 hä­net
sensijaan valitaan senaattiin, jossa
hän jatkaa taistelua amnestian puoles­ta
ja hälyttää MacMahonin diktatuuri-pvrkimyksistä.
Hugon kirjallinen luomistyö jatkuu
kuolemaan saakka. Hänen kjanmen-kunnasta
vanhuudenteoksestaan mainit­takoon
tässä vain Pariisin piiritysaikaa
kuvastava runokokoelma "Kauhun vuo­s
i " (1872) ja romaani "Ykdeksänkym-mentäkohne"
(1874), sosialistiseen tu-
"Darwiniin saakka". Toiselta puolen
taas^ kun Hugon kuoleman SO-vuotispäi-vää
vietettiin v. 1935, muodostui siitä
Ranskan kansanrintaman suuri aatteel­linen
esiinmarssi, josta singonnut kipinä
sai Cay Sundströmin vankeusvuosinaan
kirjoittamaan innostuneen Hugo-puolus-tuskirjansa
"Romantikers revolt".
Ranskan vaalitaistelussa 1945 koristivat
Hugon iskulauseet kommunistisen puo­lueen
julistuksia ja plakaatteja ja tuskin
Ranskassakaan on Hugon ISO-vuotis­juhliin
valmistuttu nim suuripiirteisesti
kuin Neuvostoliitossa.
Kun Raymond Escholier heittää esiin
uhkaväitteensä, että Hugo. on "ainoa
mies, jonka Ranska voi asettaa Dantea,
Shakespearea ja Goethea vastaan", niin
sitä ei ole käsitettävä niin, että hän ru-notaiteilijana
ylittäisi vuosisatansa suu­ret
ranskalaiset lyyrikot, että hän näy­telmäkirjailijana
vertoja maansa klassi­koille,
että hän romaanikirjailijana, ih­mis-
ja yhteiskuntakuvaajana kohoaisi
Balzacin ja Zolan tasolle. Kysymys on
siitä, että hän toteutti Ranskan suuren
vallankumouksen myöskin kirjallisuu­dessa,
"pani punaisen jakobiinilakin
ranskan sanakirjan päähän". Kysymys
on siitä että hän "on yhdistänyt sielunsa
joukkojen sieluun ja ravinnut niitä tun­teita,
jotka herättävät Ranskan suuria
joukkoja" (Brunet), että hänellä oli
"nerokas kyky antaa loistelias muoto
kollektiivisille tunteille" (Curtius) —
olkoonpa, että kysymys on ollut pikku­porvarillisista
yleisimmistä ja erittele­mättömistä
tunnoista. Kysymys on sii­tä,
että hän 60 vuotta ja 70—80 vah­vaa
nidettä tä3^tävällä elämäntyöllään
kuvastaa kokonaista taistelujen vuosisa­taa
ja saavuttaa ainutlaatuisen aseman
"kansakuntien oraakkelina, vapauden
apostolina". Siinä mielessä Victor Hu­go,
Ranskan kansallisrunoilija, kuuluu
koko ihmiskunnalle ja myös tulevaisuu-
130 VUODEN
TAKAA
POIMINTOJA TURUN WIIK:KO-SANOMISTA
VUCXDELTA 1822
Sanomia idkomaiUa.
Norjassa kuoli nykyisin 101 wuotta
wanha waimo, jolla kuoUn-päiwäänsä
asti oli niin tarkka näkö, että hän ilman
wara-silmitä taisi lukea hienointa pränt»
tiä. Hänellä oli mj^ös sangen hywä
muisto ja hän oli niin ke\ryt ja kepeä
jaloilta, että hän wielä sadannella syn­tymä-
päivällänsä tansia leikutteli 75
wuotiaan poikansa kanssa.
Hispaniassa sanotaan keskeinen sota
jälleen olewan aikeilla.
•
Kirjain ostamisesta lumpuilla.
—•
Suomessa ei ole näihin aikoin asti
löytynyt enemmän kuin pari Paperi-ruukkia;
waan niiltäkin on useimmiten
puuttunut lumppuja taikka sellaisia pel-la\
vista ja hampuista tehtyin waatetten
riepuja, joista paperia walmistetaan,
Sentähden ei Suomi ole woinut omiksi
tarpeiksensakkaan valmistaa paperia,
waikka muissa maissa tehdään sitä toi-sillenkin
kaupattaa, ja runsaampi pape­rin
teko olisi woitoksi köyhällen Maal­lemme.
Nyt kuin uusia Paperiruukkia
on aiwottu «Maahamme rakentaa, tulee
uskottawasti wielä suurempi lumppujen
puutos. Syy ettei meillä saada enem­män
lumppuja, on ainoastansa siinä, et­tei
wanhoja rikkinäisiä waatteita koota
ja panna tallellen. Ja kuin maata kulek­sivat
lumpun ostajat eivät tavallisesti
tarjoo lumpuista muuta maksoa, kuin
vähän neuloja, naskalia ja tulikiweä eli
muuta sen kaltaista, \viihtii harwa lump-.
puja heilien koota ja tallella pitää.
(Jatkanto toiste.)
Otteita palkkaväcn Asetuksesta.
(§. 4.) Jos palkollinen luulee itseänsä
päästö-kirjassa sj^tömästi soimatuksi,
etsiköön oikeutta maalla ensi käräjissä,
mutta kaupungissa ennen kuin 14 päi-wää
on päästökirjan anto-päiwästä ku­lunut.
Jos isäntä löytään pahansuomas-ta
siinä halvventaneen palkollista eli sa­lanneen
hänen hyvi'ät omaisuutensa, sa­kotettakoon
niinkuin wäärän päästö-kir-delle,
jota hän nun innoittuneesti, joskin
hämärästi julisti.
Lauantaina, maaliskuun IS päiTäniL 1952
' I