Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 20, 1948

              ^1 ^#t'»"
4 i^-
JOij. DELLA
Hytissä kävi keskustelu vaik|»mr
maksi^^uin katmella, K o o ^ ääni tun­tui
täyttävän leoko niäaihnan. Mutta
kun lujaa hujJBi^
**Jp^ jost^tfs ineitiäkin olisi 'tuol-lainai
paaiÖ! »iiiidt^^
sivu?. : "V .
säi^pnpif}. . . Liian sj^^pi^*ainftn4uo
( N i d ^ f usi ^k^in^^
; kas IMJDC^ . . luulen 1 ^ l^«Öain^^pii?#
vaan, liän liHj^taa jtuljtuaaQ^ )ti^ee-
. ko iiiui pt^ röe fsmine ppse kuimialla
. nielen yi)qpän^ ; . \
Da^r^pn ei vastonut, ^ikä Mejva
. odotUnutkaan sitä. ^^^^J^^ vaikka hän
. huuteli i s ä i ^ korvaan hieman nenak-
. käitä ajatuksia Nickistä, tunsi hän Jäm-
. miUä>^ mieltymystä tuosta hiljaises­ta
kulusta jonka Nick aiukseUeen aset-
. ti. Ei tjuon niemen kiertäjpinen tällä
. kertaa saa niidikuvituksi^ villiint^miään,
. kun pn toinen ja i^mpi alus npin läbel-
Aiirinkp lähestyi läntistä taivaan ran-
. taa kun he j^ttiyät niemekki?en jälkeen-
, sä. " Toista tuntia oli vielä «matkaa en-
. nenkuin he saapuisivat satainaan jp?sa \lalla vedellä/meren voimakkaasti k^^^^
II
Erotessaan he lupasivat tavata toisiaai)
toistekin.
Niin oli käynytkin kerta toisensa Jälr :^|,änenjdn väsyndjje- kasvoilleen ilmes
k ^ i Nuori inies ei koett^
nil^ymystaan - va^^^ li^ti^ljBen/
tarfoäsiut seufsuap^ jj^ J s g^
iyviuiäsuo^
yksl^kuM^^ ; " • "
r^;^iaf^a?^]T0 Ä p n alustaan
Vuonoon,i»asty^oli-ha|aista. ^Kaukai^ '«äateravJMy tutkiva
sena kohinan»-ks«gui«n««» tasaan sHIttn omalla katsei
Pehmeänä Ijuminana kantautui JMulen^ v^^Ile että häp rakasti M
* 'Sasti *«ten rakastetaan
l^^ssa i l ^ elää kokc
des^.' Rakastiy ja tahtoi s
- 'S^r^yt Wi kaikki va]
Maya iupdahtanut tällä he
daii^^j?!^^^ kohtasivat ta
^;^^iiatfclbisesti, luotta
^oösi^feensä äärettoB
_4dia^yomut%oM^^^ häntä
Ja hä». tiesi, että toistaisek
ääni vuorilta
Nickin äjus hävisi. ,
Melva katsahti isäänsä hymyillen.
«Aina 5)6 ^raan myttaä yhtä ihmed-.
Jiseltä, niinkö?^^ kysyi JohaDawsOT
O^ick ^tnkkurftt^
teiefi noin
i^mistes^alas
:.v
tä sitä ei mkyiayifXL^^
na väiin ie s a t t u^
yhtäaikaa, tfj sitte^ n^n pi^
noustessa pii Nickin adus :juuri painu­massa
alas, tai heidän Jiähtiessä j^unu-maan,
nousi se ylös, 5e Wasi aaltojen
seiniä-kuin uiva k^ajokkj^
Aurinko oli laskenut kun he saapui­vat
vuonoyirran ryöppyyn, l^eri .oli
tummaa ja uhkaavaa: Taaskin ,oli nä­kyvissä
kareja .ulapajla päin ja ne kuo-husivat
kamnipUavasti.
Mutta ne oliyat kaukana.
Melva ei putä k^tseHui leiM a^
Oli olemassa kan lähemp^näkin: Saja-kari,
jonka ylit^ vesi ^rkyi vain matä-sen
ylitse.
"Terve taas, sinä rakas
Terve! terve!"
•Nick liypähti alas, heiti
keensa mereen. Hetken hi
katsoi lähestyvää alusta, j(
yönsä viettäisivät. Tuuli pii yhä.kiih­tynyt
ja meri «lousi valtavana. Ei pl-
.lut^saaria Suojaamassa heidän kulk.Utie-tään.
Valtameren mainingit ppusjlvat
Iruorimaisina yaahtppäinä. Aluksen pai­nuessa
aallon pohjaan (M. kuin vesi^i-nät
olisivat nousseet molemmin puolin.
•Maata ei nähnyt. Toista alusta ,ej näh­nyt.
Vain sininen taivas näkyi. Ja tuo
tumma, sinertävä vesi yalkoislne. k,uo-huineen.
Kohotessa ylös aallon harjalle avar­tui
näköala -hetkeksi. Silmä tervehti
kalliorantoja. Ja etäisiä, lumihuippui­sia.
vMoria,, Ne oliyat k\un usikollisia
ystäviä, varmoja asemastaan.
"Kas vaan kun ei Nick jätä meitä ol­lenkaan''!
huusi Melvai
'••Joudumme ^ pahaan ryöppyyn sata­man
suulla", vastasi Dawson.
Melva ymmärsi. Vuonosta ajautuisi
laskuvesi ulos ja aayalta puhaltaisi
vankka tuuli sitä vastaan. Se nostattaisi
p^'Jin myllerryksen. Ja Nick tahtoi py­sytellä
lähellä, ollakseen heille turvana.
"Ei hänen tarvitsisi, eihän isä?"
"Koskaan ei tiedä. Kunnon poika
hän on."
Melva ei sanonut sen enempää. Hä- hänen mielikuvituksensa luoden yhä uu­men
täytyi myöntää isänsä olevan oike- sia ia uusia kaiAuja siitä. Hän oli nä-assa-
Kone voisi mennä epäkuntoon, kevinään aluksen kohoavan ylös — ylös
dessä. Se öli puojisen mailia ulos vuo­non
suulta. Hän oli nähriyt sen v<iin
kahdesti vaahtoavan. Mutta ihan tiesi
kohdan missä se on. Hän muisti tar­kasti
paikan.
"Pahimpia kareja mitä yoi .olla", oli
isä sanonut. "Monesti yoi mjTskylläkin
ajaa sen ylitse tietämättä siitä mitään.
Toisella kertaa — siinä se on —"
Isän äänessä ja hänen katsessaan oli
jotain outpa. Se vaikutti MelVaan sy­västi.
Ja hänen piieleensä painui unoh­tumaton
vaikutelma tuota erikoista ka­ria
kohtaan. Se oli kammottavin kari
kaikista^ Se^li kiiin vaaniva peto joka
odotti pHlossa tilaisuutta vetääkseen
ihmisen luokseen tuonne tuntemattomiin
syvyyksiin.
"Onkohan kukaan koskaan ajanut sii­hen?"
kuiskasi hän.
Epäröiden hetkisen, John Dawson
vastasi lyhyesti: "Tiedän yhden tapauk­sen."
"Kerro!"
Mutta isä ei koskaan kertonut.
Joka vuosi he ajoivat samaan vuonoon
levähtämään yli yön. Joka vuosi Mel­van
silmät hakivat salakarin kuohuja,
Useinhan niin kävi. Koskaan ei tie­tänyt
missä -vahinko sattui.
Ja todellakin^ kunnon poika oli Nick
nyt, kuten usein ennenkin. Hän oli hy-vänlupnteinen
ja auttavainen. Vaikka
— fi hän enää niin potka ollut, koska
keväällä täytti kaksikymmentä kaksi
hirvittävän kpckealle aallon harjalle.
Viivähtävän hetken huipu^a ja sitten
syöksyen syvyyksiin, ruhjputuen -kariin,
häviävän . . . Kuinka monta ihmistä
oli siinä? .Oliko lapsia?
Miksi fii isä kertonut?
Miksi todellakin^oli isä niin haluton
-vuotta. Isän mielestä ehkä, mutt;^ ei puhumaan j ä i s e s t ä jännittävästä ta-
:Mdyan. paukse^ta? Sitä ajatteli Melva nytkin,
Melvan •mielestä hän oli liian "vanha, heidän kulkiessa kiusalUsessa, hidastut-
'Hänelle piti puhua asiallisesti ja valp- lavassa ryöppj^lpkossa läheltä karia
vasti. Eikä hän sittenkään viihtynyt, kohti sienimaista kalliorantaa. Nickin
Kääntyi isän kirjojen puoleen ja alkoi alus oli yhä lyhyen matkaa edellä,
niitä katsella. Tai istahti hytin katolle Ryöppy en«npää kuin karikaan ei tun-isän
kanssa ja puheli hiljaisella äänellä tunut mitenkään pcloittavilta tällä ker-listaMtut
ja 4»tsdl/yn^ii^aic^
fijpsena^^
laavassapinieydesrä. .Ä^kdseikmyrs- yoittahut. John Bawsonin
Jci^n vm kon«n n ^ Tiesi että he olivat ysi
tuÄtia^fii^^ koneen: ääni lähestyi,
vielä Mnen kocyissain. Sataä ei; taJit^ kaä&uvana kuului Melvan
nut ottaa udco^Keöi ett^ iiain ojr
kinäisesti maaHma muuttunut.
Hän siirtyi keulalta peräkannelle.
Hiljaisuus sai^liänet henköääft: pidz^^^
•'maan. Vain merellä matkailija, taistel­len
useita tunteja meren voimia.vastaan.
tietää mitä meikiteee tyyneen satamaan tiii "vaaleana pilkkuna tumi
-pääseminen. Nick oli kokenut- sen Ju- vasten,
kemattomia kertoja ennei&in. Mutta . .terve! terve!"kuisk
nyt, kuten aina, hetki oli rikas. / ren pinteiltä.
•'Riimitin turme, tj^tyväisyyden ttihpe,- Hän painautui nopein liili
omaa;-itseäan kohtaan, että oMvoitt^^ ja.keitti kahvin! Hän tul
taistelun, se oH.vrftavirapan^, pph^un- kuri'toinen alus oli jo hänei
maisena tunteena, vaikka sitä ei tullut Xänetönnä hän auttoi Me]
niin ajatdtuk^. Rai&allisuus uinutti
jäseniä.- .Raukeus hiipi yli ruumiin ja
hermojen. Nälkä vaati toimintaa . . .
Noille antoi iupmipnsa. luuli rie-muitsevansa.
yksin siitä että tyyni sata­ma
antoK-ms^dollisuuden niifle antaa
huomionsa. '
Jossain rääkäsi rämö karkeasti. Heti-ken
kuluttua Nick näki tuon suuren,*pit-käkaulaisen
liimuu nousevan ylös ta^
vasta vasten ja laskeutuvan taas jonkun
lahdelman matalikolta ruokaansa h a ­kemaan.
Tummina varjoina nousivat vuoren
teet molemmin puolin kapeata vuonoa.
Ylhäällä oli vielä kirkasta, vaikka au­rinko
oli jo aikoja sitten -laskenut.
Nick astui hyttiin. Hän sytytti prii-muskeittiön
ja asetti vesipannun kuume-
\nemaan. Palasi takaisin ulos ja istahti
hytin katolle. Kiertäessään savuketta
hän kuunteli . . .
Heikosti kantautui hänen korviinsa
toisen aluksen koneen ääni:
"Tulevat jumi niemen ympäri", ajat- yltymään päin."
teli hän, ja tyytyväisenä sytytti tupak- "Niin. Eiköhän ole pan
kansa.-» . huoletta", vastasi Nick.
Hänen siinä Istuessaa ja^ odotellessa "Mitä?" huudahti Melva
kiersi hänen ajatuksensa i ^ s ^ ja tyt- "ja pllä täällä koko päivä,
täressä. Mielonkiintoinen mies, tuo "Nim", myönsi Dawson,
Jdm Dawson. Toisinaan niin hiljainen "Voi . . . vihdoinkin!"
ja itseensäsulkeutuvainen että arvelutti hänen itsensäkin, hämmäst;
häntä Fähestj^. Toisella kertaa taas van silmät täyttyivät suu
niin halukas puhelemaan kaikehlaisis-
U asioista. Hänen elämäkatsomi&sen-sa
ei ollut lainkaan supistunutta vaikka
hän oli vuosikausia elänyt melkein täy­dellistä
erakkoelämää.
Hän oli ystävällinen mies. Mutta hä­nestä
sai sen vaikutelman että4 hän
oli ystävällinen vain harvoille — vain
mään nuorat kiinni.
/Sitten,-kaikin kolmen, he
kuuntelivat hiljaisuutta.
"ihanaa"! kuiskasi Melv
rauhaa"
«Tulkaa tänne minun li
Hoi Nick. "Keitin kahvin,
mistäkin:"
5'Sehän sopii!" sanoi Dav
"Haen meidän kupit!" !
ja pujahti hyttiin.
Nickin hytissä oli tilav
mintä ja'valoisaa. Melva
vään, onnellisen henkäykse
saan pöytään. Hänen kat
kirkkaana pöydälle levitett;
yli. Aivan toisenlaisij
kuin mitä heillä isän kanss
hauskaa! Ja kahvikin oli
kirkasta^ eikä niin sakeata
kuin hänen oma keittämäns
väliä ollut,.
"Tailaa -jäädä lähtemätti
letessa", sanoi Dawson. "I
leiliä. «Hähen oli vaikea m
sa.
"Melva on väsyksissä", i
kien kätensä hänen päänsä
koi sitten Nickille: ^'Emrae
viipyneet täällä, ja Melvan
nyt mieli päästä vuonon
onään. Ehkä huomenna hy
sellaisille jotka herättivät hänessä mie- me tehdä matkan ylös."
^„jwajln isälle.
Edellisenä, kesänä he olivat tutustu­neet
Nick Cliftoniin. OH tttulinen, sa­teinen
päivä. Verkko tarttui aluksen
potkuriin. Tuuli painoi heitä vaaralli­sen
lähelle erään saaren vaahtoavaa, ki-vikkonientä.
Nick oli saljjtfnut ajanoaan kohdalle
. ja nähdessään heidän vaikeudet oli hän
taa, Nickin läheisyyden vuoksi. Pian
Nick häviäisi näkyvistä . . . häviäisi ih­meelliseltä
näyttäväljji tavalla tuohon
kallio seinämään . . .
Vuonolla oli oma ^virallinen nimensä
rannikkokartassa. Mutta Melva oli sen
nimittänyt L6polahdeksi erkä toista ni­meä
uscimnuistettukaan isän ja hänen
kesken. Lepolahti se oli, koska joka
"Se mielly täisi minuaki
Nick. "Tahtoisin nähdä n
sa mökkisi o:».'*
"Mökkisi?" Daw5on k
terävästi.
Nick naurahti. '^I^iihel
erään puron varrella pien
ajanut heidän luo, hinannut heidät pois vuosi sinne pistäydyttiin lepäämään I
f.
rannan lähettyviltä ja auttanut i.sää ir-roittamaan
verkon. I|e olivat sen päälle
ajaneet pieiien lahdeUmui sppjaan ja
keUtäncet kahvit. JÄ isä ja Kipk <ÄiVat
puhelket mpnista erilaisista a&iolsta.
Merelle päin ei nähnyt vuonon suuta.
Kallioniemcke työntäytyi viistoon oike-alu
pMioIen sen eleen. Oli kierrettävä
niemeke ennenkuin näki ^kapean, poh jät­tönään
väylän, joka vei vuonon vesille.
lenkiintoa ja luottamusta. '
Nick tiesi olevansa yksi noista har­voista.
! ^ i ^ i ^ i f lM
• Hän muisti päivän jolloin hän tuli.
^sen tietämään. Se oli edellisenä kesä­nä.
He olivat heittäneet verkkonsa
päitläin ja köyttäneet aluksensa yhteen.
' Melva valmisteli ateriaa, asettaen sen Olen -käyttänyt sitä näinä
isomman aluksen kannelkj, jossa heidän meisenä talvena kun olen o
olisi tilavampaa kaikin istua. Dawson pyydystämässä täällii". se'
ja hän istuivat puhellen hytin katoili.
Melva kulki edestakaisin hytistä kan­nelle,
laulaen hiljaa, ajatellen omia aja-tuksiaarn
unohtaen toisten läsnäolon.
Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja kau­niit.
Puhtaan kauniit, ajatteli Nick, tyydyttävän paljon ollut-katsoen
häntä, kuunnellen hänen ma- "Niin. Kyllä tämä h
talaa, rikasta ääntään, unohtaen kaiken pitäisi olla", sanoi Dawso
muun. Kun hän havahtui, kohtasi hän ^Melva katsoi kadehtien !
"T^mä on siis sinun ai
"Niin, Sain sen kaksi
Olin onnenpoika. Voin
riiyös sisämaasta pyydyst:
eivät hätyytä. Elukoita!
SIVU 4 L.\U.WrAINA, MARRASKUUN 20 PÄIV.HNÄ, 1948