Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 28, 1946

              Sivu 6
pwiiii«iiiiiimui iiimiRfiittiiiijitjuiitt«iti
LAUANTAINA, JOULXJKUUN 28 PÄIVÄNÄ „ 194
inunimiimimaiQmimiiniiniuniniminiuiuumniiiuiiui] iiiuouuuu<uuiiniiuiiwuuiuiiiiiiiiniiuiniiu>wiuiiiiiiiuiuimiuiiitiiiuinmimiinimmimiiwi^^^
Kirj, DELFIINI.
Mies kuulee meren mylvinän ym- sinne päin missä tuo tumma varjo oli
än, mutta ei kuolemakseen- häivähtänyt, mutta hänen jäsenensä
kaan muista kuinka oli joutunut me- eivät totelleet enää häntä, täytyi vain
reen, sillä meressä hän varmastikin kelhia avuttomana sillä aikaa kuin
-oli, sen hän maistoi veden suolaises- apu eteni häriestä. Kukaties tuo var­ta
mausta. Aalto on heittänyt hä- jo olikin vain harhanäky?
jien ympärilleeft kasan märkää kan- jyu^i kun hän oli ehtinyt tuntea
gasta ja siitä ylettyvät köydet hait- masentavaa pettymystä, singahti
•tasivat hänen uintiyrityksiään. Ai- ^^y^. ^änen eteensä mainingin har-noa
ajatus mikä jyskyttää hänen j ^ ^ ^ ^ duosta kövdesta riippuu elä-yäsyneissä
aaiivvooiissssaaaann oonn pelastua ^^^ni, minun täytyy tavoittaa sen!
kuivalle maalle; mutta ensin täytyi
.päästä eroon tuosta resu- ja köysi-kasasta
. . .
Siinä hän rimpuilee irti köysistä,
aaltojen huuhdellessa hänen ympä-jyskytti
ajatus hänen väsyneissä ai­voissaan,
kun hän hapuili kohmettu­neilla
käsillään köyteen kiinni, tar­raten
siihen viimeisillä voimillaan.
Sen jälkeen tapahtui kaikki liian no-rillään
ja ylitseenkin, vain pelastus- peasti hänen voidakseen seurata ta-vyön
pitäessä häntä pinnalla. Mutta pahtumia. Vasta kun hän viimein
vapautuminen tuosta satimesta tu-n- avasi silmänsä, tajusi hän vain hä-
•tuu aivan mahdottomalta, ennen- märyyden ympärillään ja hopeapar-knin
hänen kätensä osuu vaist^mai- täisen miehen veneen vieressä, kaut-'
sesti nauhaan, jossa taskuveitsi on olaaltaan puettuna öljykankaista teh-iMinnitettynä.
Köysi toisensa jäi- tyihin vaatteisiin. Hänen vierellään
keen katkeaa, mutta löytyykö niille seisoi hintelävartaloinen nuorukai-ollenkaan
loppua? Viimein aalto nen puettuna samalla tavalla kuin
siq)paa resukasan ja hän huomaa vanhuskin. Nuo kaksi auttoivat hä-ilokseen,
ettei se enää v«dä häntä net yjös veneen pohjalle, missä hän
mukanaan. -Hän koettaa uida, mut- lojui limaisten kalojen ja sotkuisten
ta se näyttää aivan mahdottomalta verkkojen, seassa. Sillä aikaa kun
tuossa aallokossa, joka häntä viske- vanhus huolehti lialat ja verkot ran-lee
kuin lastua. — Mahtoifao hän nalla olevaan kotaan, toimitti nuoru-edes
yrittää kohti maatakaan'— kaik- kainen häntä kiireesti matkaan, rin-kialla
näkyi vain aallokoa. - Ja nettä ylös. Nuorukainen näyttf hä-kuinka
kauan hän oli ollut vedessä, täiseltä, koettaen kiirehtiä hänen
PaloMntaJainen Morris Drijjler pitää kädessMn kanarialintua,
jonka löysi elävänä erään juuri palaneen newy^rkilaisen tenementti-talon
raunioista, — talon jonka palossa 37 ihmistä menetti henkensä.
^ ^—I——^ —ii
sitä hän ei tiennyt, ^ ä n e n jäsenen­sä
tuntuivat niin kankeilta kuin ne
eivät olisi kuuluneet hänelle ollen­kaan.
Pelastuminen näytti mahdot­tomalta,
mutta henki-oÄ kallis ja-^i-meiseen
-asti on ponnisteltava. Hän
ci koeta enää uida, vaan pysytellä
pinnalla. Kuinka kauan voi tämä
vyö minua kannatella? välähtää aja­tus
hänen aivoissaan.
Mutta juuri kun viimeinen toivon­kipinä
on sanmiumassa, näkee hän
jonkun tumman varjon aallon har-,
jalla. Mutta kun taas aalto heittää
hänet aallon pohjaan, häipyy se hä­nen
näköpiiristään. Vaistomaisesti
tietää hän, että hänen pitäisi uida
tamaan pyssy valmiina laukaistavak­si.
Sieltähän se Jaska taas'tuli mi­nua
kohti samaa polkua kuin enrfen-kin.
Pysähtyen hyvän ampumamat-kan
päähän se näytti vainuavan mi­nut.
Pää korkealla se kuunteli.
Siinä se seisoi, niinkuin itse 'luo­makunnan
kruunu, kuusihaaraiset
komeat sarvet päässä ja joka Irhas
valmiiksi jännitetty ponnahtaakseen
pakoon jos vaara uhkaa. Katselin
ja ajatteliif. Sääli ampua noin kau­nista
eläintä, kun se on oma ikasvatti.
Mutta ampuu sen ehkä joku toinen
kuitenkin. Otin tarkan tähtäimen,
ettei se joutuisi tarpeettoman kauan
kitumaan.
Kim laukaus oli pamahtanut, kuu­lui
tiheää jalkojen kapsetta, pari pit­kää
kuorskausta ja joku valkoinen
tupsu jonkun kerran vilahti puiden
lopnista. Sitten oli kaikki hiljaista.
Ennenkuin laukaisin, päätinkin sen
antaa saada vielä seitsemännenkin
haaran sarviinsa ja ammuin vain taas
ohi varoiltakseni sitä,
Olin ottanut sen ''hom^teetin'^ vain
siinä mielessä, että saisin sen metsän
tuotteilla itselleni jonkun dollarin.
OKoska olii^ parhaat paikat metsästä
jo ehtinjt rääpiä, niin hylkäsin sen
sinne, enkä niin ollen ollut tilaisuu­dessa
näkemään, saiko Jaska seitse-mamien
haaran sariinsa.
kömpelöä vaellustaan.- Hän ei ^0-
sin ymmärtänyt kieltä, jota nuoru­kainen
puhui niin nopeasti, vään sei!^- teellistl, mutta kihenkin hän ym-otaksui
kuuluvan jotenkin vaattei­den
kuivaukseen. Häntä ihmetytti, '
miksi ei vanhus levittänyt niitä ta^an
eteen, jossa hän lämmitteli värisevää
ruumistaan.
^Kun vanha näiiien taas palasi huo-
. neeseen, koetti hän puhua tälle ja ih­meekseen
huomasi tämän ymmärtä- ^
väli itseään, mutta kun tämä vastasi
hänen puheeseensaj oli se kovin mur-hän'*
käsitti, että heidän piti kiiruhtaa
ja että heitä uhkasi vaara.
Mies ei tiennyt, missä hän oli, eikä
muistanut mihin oli matkalla, eipä
edes sitäkään, mistä oli tullut. Ai­noa
minkä hän muisti, oli kuohuva
meri, josta vanhus oli hänet ylös nos­tanut.
Tupa, johon hänet johdatettiin, oli
vanha ja savustunut. Hänestä tun­tui
niin oudolta tämä kaikki. Mut­ta
kaikki mikä kuului hänen men­neisyyteensä
oli samanlaista — hä­nen
elämänsä tuntui alkaneen me­ressä,
joka vieläkin tuntui kohisevan
hänen korvissaan. %
Pirtin nurkassa istui vanha, ryp-pykasvoinen
muori, joka puhui nuo­rukaiselle
samalla oudolla kielellä.
Muori viittoili hänelle käsil­lään,
viimein tarttuen hänen märän
takkinsa^ hil^£^ vetäen sitä pois.
Nyt v^sta mjes jromärsi, -että häntä
kehoitettiin riisumaan märkiä vaat­teitaan
pois, jenka hän tekikin tois­ten
poistuttua huoneesta.
Mies tarkasteli pientä metalUlaat-taa,
jokabli riij^unut hänen kaulal­laan.
Simä oli sanat Veikko Hyrske,
joka ikai oli hänen nimensä, j?~sen
lisäksi oli siinä vielä mmieroita ja
kirjaimia. Ne olivat vain kirjaimia
ja numeroita, jotka eivät merikinneet
hänelle mitään, vaikka hänestä
tuntuikin että hänen pitäisi tietää
niiden merkityskin. Ainoa mikä tun­tui
tutulta, oli sana Canada, hänen
takkinsa hihassa. Sen hän heti ym-märti
olevan hänen kansallisuutensa
\'aikka ei tiennytkään oliko hän tuos­sa
maassa nyt; ja miksi nuo toiset
puhuivat tuota outoa kieUä,^jota.hän i,äksi ja pukeut
ei ymmärtänyt.
Samassa avautui ovi ja hän veti
vaistomaisesti tuolilljT olevan huovan
ympärilleen. Hänen \-aatteensa oli­vat
märässä kasassa lattialla, josta
vanhus ne heti kokosi sanoen tuolla
oudolla kielellä jotakin, jonka hän
märsi siitä paljon sanoja ja 'lopun hän
pani arvaamalla. Myöhemmin hän
pääsi sen verran selville .että nainen
oli palvellut jossa;in Cannes nimises­sä
paikassa englantilaisessa perhees­sä
joskus varhaisessa nuoruudessaan,
josta johtui tuo kummallinen murre.
Nainen sai viimeinJiänelle selite-tuksi
tuosta vaarastakin, joka uhkasi
heitä saksalainen miehitysjoukkojen
muodossa ja että tämä perhe oli ys­täviä
vihollisen keskuudessa.
Hän koetti miettiä mitä oli tapah­tunut
hänen menneisyydessään, mut­ta
hänen ajatuksensa luisuivat aina
takaisin nykyisyyteen, tuosta päiväs­tä
taaksepäin, aivan kuin hän olisi
koettanut käydä kiinni johonkin
liukkaaseen, josta hän ei saanut py­syväistä
otetta.
Hänestä tuntui kuin hän olisi jon­kinlainen
kaksoissielu, jonka toinfen
osa oli läpinäkemättömän verhon
peitossa. Mitä enempi hän koetti
saada tuota verhoa-raotetuksi, sitä
kauemmaksi se tuntui luisuvan hä­nestä
ja sitä hämärämmäksi se tun­tui
muuttuvan. Viimein hän ei enää
yrittänytkään aprikoida menneisyyt­tään,
vaan antoi päivän mennä ja toi-sen
tulla. Hän ei tiennyt edes mihin
hänen vaatteensa olivat joutuneet,
kun hän oli sitä tiedustellut vanhal­ta
naiselta, sanoi tämä olevan vaa­rallista
sellaisia säily teliä. Siksipä
hän ei edes tiennyt kuinka niiden oli
käynyt. Vanhus oli kätkenyt tuon
metalliympyränkin, niin ettei hä^el-lä
ollut mitään jälellä todistamassa
menneisyydestä. Hänen oli pitänyt
vielä antaa partansakin kasvaa pit-ua
vanhuksen vaatteisiin. Vanhus oli
sanonut sen olevan hyvän asian, että
hänen tukkansa oli tumma, vaikka
hän itse ei tiennyt minkä eroituksen
tukan väri voisi tehdä hänen persoo­naansa-
Nainen, aistikkaasti sisustetussa
"huoneistosaan tuijottaa sähkösano­maa,
jonka juoksupoika on hänelle
antanut. "Kadoksissa — pelätään
hukkuneen." Sanat tanssivat hänea
edessään, joka paikassa hän näki vain
nuo sanat.
Hän muistaa kevään ja \'eikon
rauhattomuuden. Veikko oli tahto­nut
muuttaa maalle, missä hän oli
nuoruutensa viettänyt, missä maa­emo
ja kevät kutsuivat häntä hel-maansa.
Veikko vihasi kaupunkielä­mää
yhtä paljoii kuin hän,"Xaina ra­kasti
sitä.
Oli käyty monta kiihkeää sanaso­taa
tuosta asiasta, mutta hän, Laina,
ei ollut antanut periksi. Viimein
Veikko oli kyllästynyt tuohon ainai-
'seen erimielisyyteen ja^^^yynyt enti­sen
kotinsa. Silloin Lmna oli huo-annut
helpotuksesta. Mtitta liian
aikaisin, sillä Veikon rauhattomuus
ei ollut päättynyt siihen, vaan jatlcui
edelleen. Ja eräänä varhaiskesän il­tana
ilmoitti hän yhtyneensä ilma­voimiin.
Nyt Laina heräsi. Miksei
hän ollut sittenkin suostunut lähte­mään
kaupungista?. Mutta näntä
pelotti niin hirveästi nuo tuntematto­mat
olosuhteet maalla. Kaikki tun­tematon
pelotfThäntä . . .
Nyt hän^oli taas samassa, mistä oli
alkanutkin. Hän oli yksin, aivan
kuin Jos Veikko olisi hyljännyt hä­net.
— Mutta eikö hän ollut olhit
jo yksin nämä viimeiset vuodet .A'e''-
kolla ja hänellä ,ei näyttänyt olevan
mitään yhteistä — lukuunottamatta
sitä rakkautta joka oli sitonut heidät
'kein olemattomiin tositover uuden
yhteen, mutta sitten kalvennut mel-
,.puutteessa. Vai oliko tuon vieraan­tumisen
saanut aikaan kaupunkielä­mä
Veikossa, joka ei siitä oUu: kos­kaan
oppinut pitämään, vaan johon
oli koettanut mukautua Lainan täh­den.
He olivat tutustuneet kesällä maal­la
ja hän. Laina, oli antanet \'eikon
päästä siihen/uskoon että hän piti
sellaisesta elämästä, joka oli Veikol-sopimattomiin
le kaikki kaikessa, mutta jota hän
itse todellisuudessa pelkäsi. Vain sik­si,
että hän oli mielettömästi rakas­tunut
tuohon reiluun poikaan, oli
hän näytellyt pi^yänsä vaikka aar-niometsässii
asumisesta, kun vain sai
tehdä sen Vjeikon seurassa.
Mutta kun harmaa syksy oli vä-