Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 4, 1951

              M:'
^1-
K-I
'Ä'ei'ä7 keikkuen iulevi,
laululinnut livertävä
minun tyttösen iloksi,
oman kultani rietmiksi.
Hohoi jaa! Elämä on samettia, silkkiä,
sinipilviä, päivänruskoa ja hunajaa!" _
Leppäkerttu läpsytteli märän vaate-käärön
päällä tytön laulun tahdissa.
Tyttö heilutteli vaatetta järven haaleas­sa
vedessä niin kauan, että uskoi var­masti
viimeisenkin lian paenneen. Toi­nen
vaate sai osakseen saman tempim.
Miten ihanaa, että on jälleen kevät,
jo melkein kesä, koska vesikin tässä jär­ven
rannalla tuntuu niin lämpimältä.
Toista se on nyt lapsenvaatteitakin pes­tä,
k uii saa veden rantapadässa kuu-
* mehtaa. Talvella kylanässäkodassa ja
avannolla oli sama työ suoritettava.
Hilja SinilUca Koivuia>kak^
tias tytön hiiiskäle se liäin rieimlaan
esille pursusi. Mikäpä oli ollessa iloi­nen
ja vallatoiijjfciin hänellä oli kookas
ruumis ja ruusuiset kasvot, joista kaksi
suurta sysimustaa silmää liiih viehkeäs­ti
katseli iämän niaäilniäh ihmeitäj tuli
vatpa he missä muodossa talmnsa.^:
Yliiriäeh talon pikkupiika, oli kaikkien.
'käskettävä. - Vaikka hänet oli pari vuot­ta
sitten haettu kotoaan^^ih lapseirlul-laajaksi,
niin ei hän siinä kätkyen ku-
Jjeella saanut kaiian ollaykun jo alkoi
kuulua: "Menepäs Hilja sinne, hae jou­tuin
sitä tai "tätä i . ja niin tuli hänes­tä
tuota pikaa juoksiutyttö, jota jokai -
'nen juoksutti. Nopsajalkainen häh oli-
"Ivin,. kaksi keikkuvaa ruskeaa palmikkoa
'osoitti menon vauhdin ja suunnan. E i
kukaan koko isossa talossa ollut vielä.
kuullut kieltävää tai edes nurisevaa vas­tausta,
käskettiinpä häntä minne tahan-
• ^sa. , •'•-•^ • ,
Nuori emäntä oli paljon vaativa ja
' pian hän antoi nuorelle tytölle kolmen
" lapsensa pyykinpesun. Nytkin niitä oli
koko iso kasa, kun oli anohta päivää pi­detty
suursiivousta, eikä ollut jouduttu
pyykkiä pesemään, sillä pikkupiian oli
ehdittävä myöskin auttamaan isoja pii­koja
aittojen ja ylisten siivoamisessa.
Kaksivuotias Markettakin oli ollut niin
äreänä monta päivää, että häntäkin piti
tuudittaa pitkästä aikaa kätkyessä.
Oli sitä elämää ja touhua tässä talos­sa,
oli totisesti. Mutta sittenkin oli elä­mä
hanskaa. Ikävä oli vain joskus, kun
"kaikki nuoret piiat ja rengit menivät
jonnekin ilonpitoon ja hänenkin hehku- .
"va mielensä kaipasi niin kovasti jotam
'mutita kuin tätä ainaista työtä. Mutta
vanha emäntä, joka hänet oli kotoa ha-kenutj
oli nimenomaan äidille luvänmit
'pitää tytöstä huolen ja siihen kuului,
että Hiljan oli 'nukuttava vanhusten ka­marissa
ja myöskin aikoinaan iltaisin
sinQ@ tultava. Näin ollen ei nuori emän­täkään,
niin hyvä halu kuin hänellä oli-oi
ollutkin, voinut teettää tytöllä töitä
'kovin «myöhälle. Vanha emäntä haki
iisein iltaisin suojattinsa ja sanoi tiu-
~kassa äänilajissa:
«Kyllä Hiljan päivätyö saa päättj^
juuri justiinsa t Käyt heti nukkumaan,
työsi tavoitat vielä huomannekin.** Sit*
ten hän käänt3a minfäähsä, jatkaen:
~*^Kasvava lapsi tarvitsee lepoa, muista
•se!"' • , :\ ^
Tämän jälkeen ei nuorempi emäntä
uskaltanut järjestää tytölle töitä illalla
"liello kjnnmenen jälkeen, tai vanha
emäntä oli kuin käjpä kone tyttöä etsi­mässä.
Nyt olivat viimeiset pyykit puserretut
ja Hilja oikaisi solakan vartalonsa hu-
"huillen:
"He heijaa! Työ on tehty, milloin
lie palkka maksettu! Tuletko sieltä,
turjake, joka kehtaat loikoilla auringon
helteessä kuin mikäkin maan matonen
sillä aikaa kuin minä raukka saan raa­staa
orjan tavalla isäsi onaalla.**
Pensaan takana.laattakivellä maannut
heiveröinen poika, Hiljaa puoli A-xiötta
nuorempi, kohosi ensin istualleen ja sit­ten
hetken venyteltyään hypähti ylÖs jä
oli siinä paikassa laiturilla.
*^nsiinäkm minulla raielhentekele,
joka jaksaa joutilaistTuttaan palvoa! Et­kö
sinä niilloinkaan ajattele, että me
olemme jokseenkin saman ikäiset ja mi­ten
suuri ero oh meidän työllämme."
Kun tällainen ajatus oli ehtinyt käy­dä
hänen aivojensa läpi, tarttui hän lu­jalla
otteella pyykkikorin korvaan kiin­ni,
ja sanoi: • ; ''
"Nyt saat nähdä, ettei tämä poika
työtä enää kierrä enempää kuin hänen
siskohsakaan, jota sanotaan Hilja^Sinik-ka
Ylimäeksi." '-•'•'"l
"Erehdyt, veliseni, sukunimestä", sa­noi
siihen Hilja, nuori tyttÖ,m^
*'Mitä se ajattelemisesta paranee, kun osasi katsoa poikaa niin syvälle silmiin,
äiti aina hokee, etten minä muka jaksa, että oHpavMtä, ettei p^^
kun olen heikko ja sairaaloinen.
"Usko minua, Väipö, voimasi kasvai­sivat
sitä imukaa kuin niitä käyttäisit,
eihän sinussa mitään tautia ole,"
Väinö oli Ylimäen talon esikoinen, jo­ta
äitinsä oli erikoisella hellyydellä vaa­linut
aina synt>'mästään saakka, vedoten
aina siihen, että ei seitsemän kuun van­hana
syntyneestä tule koskaan riskiä
työmiestä ja hän haluaakin saada poi-
; känsä opintielle.^ lsäntä> pojan isä, joka
ei <3llut erikoisemminlkiinhosturiut päl-
: jon * muusta kilin juömatovereista jä
kaupunkimatkoista^ oli tämänkin poikaa
koskevan asian jättänyt vaimonsa huo-
•leksi.. • - '
Mutta poikapä ei lähtenytkään muu­alle
kouluun kuin kirkonkylän kansa­kouluun.
Mieluummin hän oli kotona
. ja seurasi kuin varjo ilakoivaa tyttöä
. kaikkialle, mihin Suinkin oli mahdollis­ta.
Kun hänen täytyi viikkokurinissa
kirkolla koulussa viipyä, oli hänellä ali­tuinen
kaipuu tytön luo.
Nytkin häh oli hiipinyt kiertotietä
rahnalle pensaan Varjoon ja siellä kuun­nellut
suurella nautinnolla tytön heleä-äänistä
läuluaV Miten mielellään hän
olisi yhtynyt lauluun, mutta ei uskal­tanut,
kun pelkäsi tytön lakkaavan.
Tyttö osasi olla niin yllätyksiä täynnä,
hänellekin milloin niin hoivaavan hvvä
ja jälleen tyly, jopa äreäkin, pojan ym­märtämättä
mistä se johtui.
"Kas niin, siinähän sinä Väinö-kulta
jo oletkin. Miksi olet usein niin alaku­loinen
ja totinen, ikäänkuin maailma
olisi pelkkä mustien murheitten laaikso?
Etkö huomaa, että nyt paistaa aurinko
niin Jieleästi, jäät Ovat lasketelleet myö­tävirran
mäkeä alas, linnut laulavat
niin, että ihan sitä kuunnellessa ihmis-sydän
sulaa. Siha vain istua jörötät tai
makaat kallion kielekkeellä. Etkö huo­maa,
että elämä ympärilläsi herää koko
voimallaan? Minä ainakin tunnen sen
varpaistani nenäni päähän asti, että se
on hunajaa, (mettä—' ei, kun isiäkin
parempaa. Olen kerran maistanut met­tä,
kyllä se oli hyvää, mutta vaivan
kautta sitä • saa. Tiedätkö, kun Kalle
ja Ansu olivat löytäneet mehiläisen pe­sän
ja rupesivat ajamaan varputupoilla
-mehiläisiä pois ja huusivat tnihuä apuun.
Minä menin, eikä mihUUa ollut mitään
huiskaa ja juuri kun pojat saivat pesän
käsiinsä, pörräsi koko meliiläisparvi mi­nun
käsvoUIeni ja ampui niin, että olin
monta p a i ^ paiseita täynnä. Hyvää
oli hunaja, niutta kalliisti siitä piti mak-
Poika, joka oli luullut saavansa ölla
salakuuntelijana, oli melko tavalla häm­mästynyt,
kun tyttö alkoi huudella hän­tä
avukseen ja piti samalla tämän saar­nan.
Milloinkaan ennen ei Hilja ollut
puhunut hänelle laiskuudesta, miitta nyt
Väinö ymmärsikin, että ehkäpä tytön
ajoittainen äreys johtui juuri tuosta hä­nen
saamattomuudestaan. Että hän oli­kin
viitsinyt antaa tytön raahata monta
painavaa taakkaa yksinään ja itse her­rana
päältä kabellut. i J y i toUsesti, nun-
Mlainen hän oli ollutkaan!
doiihutjriiin häntä herpaisi.
Noustiin vastamäkeä vkartanolle. Hil­jalle
se oli kuin leikkiä, mutta Väinö
hengitti kiivaasti. Hilja ei ollut sitä
• huomaavinaankaan, rupatteli vain iloi­sesti
kesän kauneudesta ja mansikka-ajasta.
... .
Juuri kun he lähestyivät aitan rappu­sia,
johon aikoivat laskea kantamuksen­sa,
kuului kimeä naisen ääni:
"Hilja! Miksi et käskenyt Idaa tai
Hildaa hakemaan Teoria, kun annoit.
Väiriön sitä kantaa. Vziinöhän on niin -
heikko. Kyllä se on . . ." * *
Enempää ei nuori eniäntä ennättänyt
sanoa, kun kuului Väinön miehekäs
ääni:
"Totta kai minun pitäisi miehenpuo-lisena
jaksaa kantaa niin paljon kuin
samanikäinen tyttökin, mutta kun te äi­ti,
olette aina kieltänyt minulta kaiken
ponnistelun, niin voimani eivät ollen­kaan
vahvene. Saan kohta hävetä joka
paikassa huonouttani. Koulussakin po­jat
pilkkaavat, että 'puhaltamalla se Y l i ­mäen
poika kaatuu'. En anna tästäpuo-lin
itseäni puhallella- sen saatte uskoa.
Eikä tämä kantaminen ole Hiljan syytä,
minä itse siihen pyrin, kun tyttö olisi al­kanut
koria yksin, raahata", . valehteli
poika silmää räpäyttämättä.
Miten mielellään Hilja olisi nyt pääs­tänyt
oikein helapäänaurun, mutta ei
uskaltanut, sillä eihän tiedä, niitä ylpeä
emäntä silloin olisikaan tehnyt. Täytyi
vain kiireesti alkaa asetella vaatteita
nuoralle kuivamaan ja katsoa omaa työ­tään
niin kiinteästi kuin elämä olisi siitä
riippunut — niinkuin se todellisuudessa
ehkä olikin. Emäntä painui sisälle
kuuntelematta mitä pojalla olisi ehkä
vielä sanottavaa, -mutisten mennessään:
"Kohta kun alkaa olla korva korvan
tasalla, niin nuo penskat alkavat ilmais­ta
omia mielipiteitään ja vielä Väinö­kin
. . . Etteivät vain olisi tuon tytön
sormet pelissä, ovatkin aina yksissä.
Kunhan saisi tuon pojan lähtemään kou­luun
. . . "
Hilja kiirehti tupaan, jossa monet teh­tävät
olivat jälleen odottamassa. Van­ha
emäntä tuli joskus ajatelleeksi, että
Englantilaimn sitrtoMnen Eric Chris-tmas
esittää viikottaisen ohjelmansa Ca­nadan
Yleisradiossa elo- ja syyskuun ai­kana.
Aiheena on äsketimn Canadaan
saapuneen englantilaisen kirje kotimaa-
. hansa. Ohjelman, joka kimUaan kello
930 perjantai-iliaisin^ nimi on "Kirje
Englantisn"
hoiteli silloin kun toiset söivät ja ät^
oU kuruusti jouduttava astiain p^^.^
Alkuaikoina oli vanha emäntä aina
vonut^ että HUja sai ruokaa, mutta s^^
ten hän otaksui sen puolen mene\Ji
luonnollista rataansa, eikä tästä asiasta
tullut välittäneeksi. Mutta eräänä DI;.
vänä hänen ollessaan leipomapuuhas,"
hän totesi,-että juuri kun piti ruveta
syömään, laittoi emäntä tytön naapunb
asialle ja ihnan muuta käski Idan tyi.
jentää pöydän j a kerätä ruoantahteet
siallye. Silloin vanha emäntä kysyi:"
Joko Hilja söi ja millä ajalla?"
"Tottapa tuo lienee ruoastaan huoka
- pitänyt, ^liäkyyhan se päältäkin^ että
syönyt on". Vastasi nuori emanö.
"Vaikka lieneekin syöneen näköinen,
niin tarvitsee hän ruoka-ateriat niinkuin
toisetkin. Jos sillä asialla nyt oli nila
kure sinne,Mattilaan, niin pane Ida uu­hin
suuhiinkeittpkiippi, maistaa se läm­min
ruoka niin hyvm nuorille kuin van­hoillekin",
sanpi vanha emäntä päättä-västi,
''
Väinö, joka oli tämän kohtauksen to­distajana,
ajatteli, että jospa tosiaan­kaan
Hilja ei saanut kunnollisesti syödä.
Hän oli joskus nähnyt, miten tyttö lasta
' tuiiditellessaian oli purrut kurvaa leipää
' ja lavitsan nokalla olleesta piimäkupista
ryystänyt paksua piimää. Valkeat kuin
piimän kokkareet, olivat tytön hampaat,
joita poika nautinnolla katseli jo kym­menvuotiaana.
Kova reikäleipä, puh­taasta
rukiista tehty, oli terveellistä
hampame. Mutta sitä ei saanut syödä
talon kalpea, heiveröinen poika, vaan
emäntä tahtoi leipoa aina lapsilleen ja
samalla itselleen, valkoista leipää ja sii-
- täkin leikattiin kuoret pois, ennenkuin
sitä lapsille annettiin.
Mutta vanha emäntä, joka tiesi tuon
pehmeän leivän pureksimisen vahingoit-
. tavan lasten hampaita, antoi heille useia
heidän pieninä lattialla istuessaan kovaa
leipäpalän jyrsittäväksi. Kun siihen si­paisi,
vähän voita nokkaan, oli se mielui-
. nen kalvettava varsinkin hampaiden tu-loaikäna.
Nuori emäntä, joka alun al­kaen
oli syönyt kamarissa, syötti myös
lapsensa siellä, joten Väinölle oli jäänyt
epätietoiseksi se, mitä väki söi ja söikö
H i l j a mitään. Ei hän myöskään tien­nyt
sitä, että Hiljalle oli varattuna
mummun kamarissa joka ilta paksu hii-vavoileipä
ja mukillinen lämmintä mai­toa.
Jos tyttö oli joskus sattunut syö­mään
vahvemman illallisen, esteli hän
syömästä koko voileipää. Silloin hyvä
mummu sanoi: "
"Isäsikin söi saman annoksen aina
viisitoistavuotiaaksi asti, joten kyliäsi-näkin
sen jaksat syödä."
^^yt, kun Väinössä oh äkkia herännyt
jonkinlainen (miehuuden tunne, alkoihan
vaatia, että Mnen täytyy antaa syödä
yäen kanssa sähiassa pöydässä ja tehdä
töitä kesällä muun väen mukana siö,
mitä voi ja jaksoi.
Äidin vastusteluista huolimatta meni
poika aina mummun varaamalle paikal­le
syömään Ja tämän pyykkipäivän jäl­keen
oli Hiljalla paikkansa Väinöä vas­tapäätä
pöydän latvapuolella. VaJiha
isäntä istui aina pöydän päässä, eniän­tä
lavitsalla ensimmäisenä ja sitten pal­velustytöt
ikäjärjestyksessä. ?oy^
takana oli nuoren isännän paikka, sit­ten
torpparit, ketä heistä milloinkin oli
vuokraansa suorittamassa ja sen jälkeä
rengit. Nuori isäntä oh tosin harvoin ^
yhteisellä aterialla naimisiin menonsa
jälkeen. Väinön kupin oli Ida asetta­nut
ensimmäisenä iltana, kun poika of
ilmoittanut syö\^nSä tuvassa, isän kupio
viereen, mutta poika siirsi sen poya^
latvapäähän viimeiseksi. Mummu ^•
noi, että siinä se saa olla ja siinä se oJ-kin
niin kauan kuin poika kotona oh.
Siinä painuivat alas ruisleipä, kt^n-perunat,
silakat, roppavoi, pumäveffiJ^
M
i l 1
Sivu 4 I^äuantaina, elokuun 4 päivänä, 1951
m. i 5 \
mm i Mm