Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 20, 1954

              Tuo hopeinen tukka, ja muutenkin hän
on kuin teinen mies. Minua aivan vaiva­si
teidän'tänne tulonne ja minä tulin oi­kein
sitä varten, että' utelemaan.
— 'Minä tiesin sen, että uteliaisuu­desta
tänjne tulk ja siksi en tullut ovelle,
kun näin sinun tulevan, vaan avasin
olohuoneen oven auki ja asetin kuvan
vastapäätä ovea, että saisit yllätyksen.
— Mutta kuinka, kuinka sinä satuit
ostamaan tämän paikan? utelee Mari­lyn.
— Se ei ollut mikään sattuma, sillä
tiesin sen, että sinä asut tuossa naapuri­talossa.
Minä olen ikaikki nämä vuodet
tietänyt sinun elämästäsi yhtä ja toista.
Silloin kun menit naimisiin, kirjoitti äi­tini
sen minulle. Olin silloin vasta fluo­ri
ja haaveileva poScanen, joka aina kan­toi
tuota kuvaa povitaskussaan. Kun
sain kuuHa, että o l i t mennyt naunisiin,
tuntui minusta siltä, kuin jokin Qlisi
ntennyt sydämessäni 'rikki. Silloin pää­tin
itsekseni, että. tahdon tulla joksikin,
joksikin etev^i ja tahdon näyttää si­nulle
ja muiHe, että kyllähän köyhiin k i -
vihiilenkaivajan poikaikin voi joskus o^la
ihmisen arvossa teidän rikkaiden rin­nalla
. . .
— Mitä, mitä sinä oikein puhut?
— Mitäkö puhun? Sitä vain, että
kun tiesin sinun olevan tuossa toisessa
talossa ja kuulin tämän paikan olevan
my>'tävänä. niin heti sen ostin, sillä koh­talo
on oHut minulle armollinen viime
Viiosina. vaikkapa tukkani onkin ennen-aikaansa
harmaantunut. Se on tullut
suurista huolista ja kovasta työstä. Tein
työtä aina koulun loma-ajoilla, vieläpä
iltaan myöhään ja yöllä luin vasta läk­syni
. . ,
— -Mutta niiksi minulle luota kaikkea
nyt sanot?
Siksi e t t ä . ettii . . . olin rakaslunut
sinuun.
- ."^iniiko? Xo niiksi sinä et koskaan
s i i ä sanonut?
- Kuinka olisin sen voinut sanoa si­nulle,
rikkaalle tytiilK-, kun nninilla ei
<illut miiiiiin j . i nienithän iiu-lkt-in heti
naimisiin, kun minä kihdin itärannikolle
jatkamaan kouluani . . .
- •!utta jospa olisin tietänyt sinus­ta
jotakin . . , niin . . . niin . . .
— .Mitä niin?
Olisin sinua odottanut, sanoo Ma-r
i l } n tuskin kuuluvasti.
— Olisitko todellakin:*
— — \ ' o i . olisin, sillä sinä olet ollut aina
mielessäni nämä menneet vuodet. Mo­nasti
odotin, että olisit minulle edes kir-joiitaniit.
sillä sinä olit jo lapsesta asti
jäänyt sydämeeni.
Tuon sanottuaan Marilyn rientää
juosujalassii ovea kohden, mutta Sidney
juoksee perässä ja huutaa:
— Marilyn: Marilyn! Tulehan ta-
'kaisin, sillä minulla on vieläkin jotakin
sanottavaa sinulle.
— Mitä sitten?
— En tiedä kuinka sanoisin . . . ei kai
liene vieläkään liian myöhäistä, että mi­nä,
sinä ja minä . . . Minä rakastan si­nua
Marilyn. Olen rakastanut sinua
nämä pitkät vuodet. Sano. haluatko täl­laisen
vanhanpojan mieheksesi?
— Sinut minä olisin jo halunnut vuo­sia
sitten ! . .
— Rakas, rakas Marilyn I Samalla
Sidney puristaa hellästi tytön rintaan­sa
vasten ja suutelee, suutelee . . . —
(Minun kauan kaivattu tyttöni . . . Kat­sohan
äiti! Mutta minne äiti on hävin­nyt?
.^iti, äiti:
Siina-äiti oli hiipin>"t hiljalleen pois
aivan heidän huomaamattaan Hän oli
Lstahtanut toiseen huoneeseen ja muis­telee
kaikkea mennvttä. Kuinka mo-
OÄSli iiän oli koettanut neuvoa Sidneytä,
että unhoittaisi Marilynin ja katselisi
toisia t.vttöjä, mutta kaikki oli turhaa,
s i l l ä Sidney eli vain omissa haaveissaan.
Hän muistelee sitä, l^uinka mie4iensä
kuoli ai\*an ä k k i ä ja Sidney tuli siiloin
kotiin, hautajaisiin, mutta ei koskaan
loma-aikana tullut, sillä matkat mak-
Lailualaasen ensim-määnen
kiriootus
Mun pitää vishin täs aluus ensin ila-mottaa,
että mistä moikeen oon. Moon
tullu tänne Kanaathan siältä Suamesta,
niinkun kaikki toisetkin Kanaatan sua-malaaset
on teheny ja moon tullu tänne
kolomatta kymmentä vuatta sitie. Syn-tyny
moon Eteläpohojanmaalla, Laihian
pitäjäs, jokon nuan kakskymmentäkuus
kilometriä Vaasasta etelhän päin. Ja
vaikka moon ollu niin kauan jo täs maas
ja saman verran aikaa Suames, niin tä­mä
on ensimmäänen kerta, kun moon
yrittäny mihinkään sanomhan kirioot-taa.
Enkä varmhankaa viäläkää olosi
ruvennu yrithön, jonsen olosi Liäkistä
lukenu sen savolaasen kiriootusta, jo-hona
se sanoo, jotta Liäkhin on niin
helappo kirioottaa, präiskii vain plak­kia
ympäri valakoosta paperia.
Xiin majattelin, jotta jos kerran on
nuan hdeppua^ niin minäpäs alaan kans
kirioothon ja kysääsen toisilta laihialaa-silta,
jotta onkos teille käyny koskaa
nim kim tAullen. Jos sä meet johonkin
viarhalTe paikallie, taikka vaikkapa tyä-maaile;
jä oli Siälä sitte savolaasia, rau-maläasiä
tarkka muita laasia, niin aina
kysythän, notta mistä päin Suamesta
sinä oot. Kuri saavat kuulla, jotta moon
Laihialta, niin heti ruvethan haukkum-hän
laihialaasten nuukuuresta, niinkun
ne nyt muka sen nuukempia olosivat
kun riiuukkaa suamalaaset. Sen naköö
siitäki, kun kerran llimajoelta lähetet-hin
miäs varta vaste Laihialle nuukuu-ren
ophin. Heti ensimmääsenä iltana,
kun .se nuukuuren oppilas siälä oli, sa­noo
laihialaanen isiintä, jotta "nyt kun
on illallinen .syäty ja kaikki tyät tehty,
niin nyt sammutethan lampusta Vala­kia,
sillä näkööhän täs istua iliman va-lakiaakin".
Silliujn se ilimajokinen pu-rotti
housut nilikköohinsa ja istuu tak-kakivelle
ihan paliahalla takapualellan-sa.'
se nähkääs oli niin nuuka, e t t ä säästi
housun takamuksians;^. Siiloon se lai­hialaanen
isäntä sanoo, jotta "saat läh-tiii
takaasin lliniajoelle. soot p i l i o nuu-kee
yksin kim kaikki laihialaaset yhie-heiisä".
\ ' a i k k a kyllä se sellaasta-on. joita kun
ne laihialaaset nienöö \"aashan. niin ne
toppaavat jilakkarikellonsa käymästä jo
\ anhas \'aasas. Ihan turhaahan se k y l ­lä
on kellojensa rattahia kuluttaa, kun
kerran näk«i-> kirkontornista kellon ai­jan.
Sitä ne kans pitää kauhiana, jotta
siälä kävelöötethän rumihit hautaus­maalle.
Mutta sen minä sanon, jotta si­tä
ei tee muut kun sellaaset, joirenka
on pakko ja sellaasten on pakko se tehe-rä,
joilla ei oo ittellä hevoosta. Eikä
sitä kenenkää kannata yhtä ihimistä
varte hevoosta vuokrata. Eikä siinä
kengät kulu. kun ei se niitä tarvitte
enempää kun muitakaa verhoja.
Mun miälestäni soon ihan väärin, et­tä
tällaaset asiat "panhan nuukuuren
syyksi, ei soo muuta kun säästävääsyyt-tä.
Jotta koittakaa vain toisekkin laihi­alaaset
niin Yhyrysvalloos kun täälä
soivat rahaa, ja hän koetti niitä säästää,
että pääsisi jatkamaan koulunsa lop­puun
asti. Sitten kun Sidney sai opet­tajan
toimen, ei hän enää päästänyt äi­tiä
töihin, vaan on pitänyt huolen van­hasta
äidistään. Toiset lapset ovat mi­kä
missäkin ja kaikki naimisissa, niin et­tä
vanha äiti on jäänyt heiltä 8cuin un-
'holaan, mutta kuiterikin joskus kirjoit­tavat.
Siina oli niin vaipunut mietteisiinsä,
ettei kuullut edes nimeänsä huudetta­van,
kunnes oveHa seisovat MarUyn ja
Sidney käsikädessä ja hän kuulee:
— Äiti, ärti! "Minä olen vihdoinkin
voitUaut kaikki unelmani, sillä Mariljm
rakastaa minua, tätä vanhapoika-profes-soria.
Siina, kyyneleet sanoo silmissään:
— Suokoon luoja teille parhainta on­nea,
lapset . , .
Vai metsäkylä!
^vlinä en saa aikaan muuta kuin pie­niä
pakinoita, mutta jos ne joitain hu­vittavat,
niin olla hyvä ja lukea pois
vain.
:Meillä on sellainen pieni emäntäkän-ki,
joka on ottanut ukoilta lupaa ky-s>'
mättä torstai-iltapäivän omiin ni­miinsä
noin vain niinkuin piikapäiväksi
ja kokoonnumme aina yhden luokse
kalliin kahvikullan juontiin. Xyt kun
kahvTtrustit saavat niin vähän voittoa
kahvin kasvaessa niin hitaasti, ettei sii­tä
tule liikemiehille muuta kuin häviö­tä,
niin me autamme, että sitä tulisi edes
vähän kulutetuksi — etteivät kahvitrus-tit
jäisi kovin suureen "hooliin". Emme
siis ainakaan joudu sellaiseen mainee­seen,
että emme kannata herrojen etuja
olemalla juomatta kahvia.
Simä kahvia juotaessa hienokseltaan
juoruammekin ja johan ne pahat kidet
päättivätkin, että juorukerho se tämä
meidän piikapäiväkerho muka olisi,
mutta mepä nitistimme juorulta kielen
oven väliin ja pistimme kortiksi, joten
skonkki sai ravata toisen luota toisen
luo, sillä kukaan ei pidä sen hajusta.
Kerrankin, kun oli jo aika lähteä kotiin
ja hakija töryytti auton torvea, Ida huu­si,
että "en minä voi vielä tulla, meillä
on 35 hyviä". Sohvilta käy povaus
kuin itsestään ja 'Aino hoitaa tyttärensä
poikaa hiki hatussa. Joku pistelee kä­s
i t y ö t ä ja kaikilla on hauskaa. Allekir­joittanut
kuuntelee korvat lurpallaan,
e t t ä tuleeko pakinan aiheita.
Sattuipa kerran, että kuulin jonkun
arvostelleen tätä meidän kaunista Sar-niaamme.
e t t ä tämä on vain pieni met­säkylä.
Ohhoh 1 Metsäinen tämä tosin
vielä on molemmista päistä, joskin viime
kevään nixTsk}- kaatoi keskikaupungilta
satoja puita. 'Xe puut olivat katujen
varsilla, e t t ä aina kulki kuin puistoku­jaa.
Ei t ä m ä silti mikään metsäkyä ole.
sillä täällä on millä mällätään, on öljyä,
kumia, suolaa, kemikaaleja ja vaikka
vanhoja akkoja. Otetaan nyt vaikka
C S J : n osasto. Pieni se kyllä on ja vä­hän
toimintaa, mutta missä miestä tar­vitaan,
siinä olemme paikalla. Oletteko
hyvät ystävät huomanneet, millaisiin
tuloksiin on päässyt tämä ns. metsäky­lä,
kun on esimerkiksi puhujan matka­rahoista
tai muista rahoista kysymys?
Siihen joukkoon verrattuna, mikä meil­lä
täällä on. voimme olla ylpeitä tulok­sista.
Huoneistosta puhuen olemme
kyllä tiukalla, mutta ellemme olisi ol­leet
alkujaan niin avokätisiä ja olisim­me
alunperin huomioineet, että niinkin
moni jää pysyvästi tänne asumaan, niin
meillä ehkä olisi nyt toimintapaikka.
Hyvä silti näinkin, olemmehan koetta­neet
auttaa toisia toiminnallamme, mut­ta
älköön kukaan sanoko Sarniaa pie­neksi
metsäkyläksi, sillä silloin saa mi­nusta
vastuksen. 'Kun tulette tänne,
viipykää päivä muutama.ja katselkaa
ympäri. Eivät metsäkylän valot loista
tuhansina ja kesällä kaupunkimme on
kukkia tulvillaan.
'Entäs, oletteko nähneet meidän hie­noa
uimarantaamme? Ihanampaan
paikkaan ei voi mennä auringonkylpyjä
ottamaan. Vai metsäkylä! Toivon, et-tä
jokainen saisi olla edes viikon kesäi­seen
aikaan täällä ja nauttia kylämme
kauneudesta. Sen hyvän soisin hänel­lekin,
joka niin ajatelemattomasti on
kylästänune puhunut. Samian terveisin:
HARAiae\-
Kanaataski funteerata tätä asiaa ja sa-nua
miälipiteenne.
Jos tämä mun ensimnnäanen yritys
painethan sanomhan eli Liäkhin, niin
moon valamis toisella kertaa yritbön pa­rempaa.
- PXTSÄRL
Vuoroin vierai^l^
^ Terveiset taas Liekin toimittajai^
muurahaisille! Olen ollutkin kauaj
tä vaivaamatta ja nyt sitten pääiä
tää jonkin rivin. Kevätkö lienee
sellaisen tunnelman, että täytyy
kaikkia tervehtiä — aivan kuin
tä. Pistän kahvipannunkin tulelle'
odottamaan, että eikö kukaan teisti
tuisi pistäytymään juttusille,
vaiva taitaa olla, koskapa
näkyy menevän ahvenia
(Eipäs ollutkaan, koska toimittajj
täytyi kahvilla ikäänkuin olisi,
nut, että kahvipannu on odot
Kiitokset vain! — Toim.) !Xo /
yksin ja vomiian kuvitella, että
ehkäpä- ensi kesänä,- saan .'kuteua;
rahaiset kahville ,ja,kotiani ka
— Tule vain sinäkin, Helena,
matta sieltä järven takaa, vannaan
tervetidlut. tule vaikka noutamaaa
patasi, jolla pari vuotta sitten lähetit
venen purjehtimaan. Kyllä se pata
täällä — katsos, uskollinen kodin
ilustaja, Bernhard, oli ottanut sen
ka-astiakseen. Ainakin se samaan "
kaan ilmestyi sinne. Olen monasti ajt
tellut sitä nähdessäni sen astian sieili
Niin, että tule vain, Helena, va
saat ystävällisen vastaanoton, ellet
oikein vaativainen, iKatsokaas, \m
meikäläisen kotielämä on sellaista,]
täytyy joskus katsoa sormien läpi.
ole aina kaikki niin huoliteltua k~
kaupungissa. Työtä on paljon ja ai
lyhenee väkisinkin, vanhuus tulee aiv
kuin varkain. Joka paikka tarvita
v ä h ä n uusimista, mutta hyvä näinkä
J ä t ä m m e vähän vähemmälle huolel:is.;'i-den
ja otamme vapaata. Xe c.vat luri
'kirjoitusajatkin kuin ilscliään var.iMi-tuja.
Olisi paljon sinäkin likana ors-mistä,
mutta annamme oiia. Oikuc-lenkin
tässä, että jos sattuisi joku ysLi-väni
ja kylänmieheni [^isiäytymaan ii
leikkaisi vaikka matonkuieiia liisjä ka
n i i t ä kankaani odottaa. Tai tulkaapj
kaikki .muurahaiset oikein tai koolla mi­nulle
niitä leikkaamaan, kyllä rnina taai
puolestani piirtelen näitä sepustukiiam
teidän luettavaksenne. Eiväthän ni
mä nyt niin ensiluokkaisia ole. mum
työn ja touhun 'keskellä ei synny pa­rempia.
u\jatukset eivät pysy kovis-kaan
kauan yhdessä asiassa.
Voi, miten mieleistä työtä minulle oli­si
kirjoittaminen! , Se on oikein kuii
elämäni ehto. Siihen saan sisällyttii
omia ajatuksia j^a toiveita. Niiden seu­rassa
kuluu aika kuin huomaamaia
Kuluu j a on kulunut jo vuosikvmmenet
Vuosi vuodelta näkyvät \anhentumL^
merkit. Hiukset alkavat harmaantua}»
vanhuus hiipii aivan jo nurkan takant
Taas ensi kuussa vaihtuu vuosi. Tulkaa­han
muurahaiset -Marjatan s> ntymäpi-ville,
koskapa sekin on aivan tuossa pai­kassa.
Lieneekö sitten vielä kmni»
monta jäljellä. Mistäpä tuonkaan ti^
tää. Mutta otamme vain ilolla vastaa»
mitä tuleman-pitää.
Kuinka onnellinen osaakaan olla il­loin,
kun päivä kaikkine kommellut*
neen on menny-t iltaan ja kaikki
perheen jäsenet nukkuvat tur\allisi*
Silloin valvon ja kiitän kohtaloani kai­kesta,
mitä olen elämältä saanut. J*
siinä on ollut joskus vastoin käymisiä^*
niin ne ovat vain näyttämässä, että ta*"
nomminkin voisi oHa, joten hil)»**
tyytyväisyys kruunaa kaiken.
Onpa tässä tultii taas tunteellis«*^
Mutta kaipa sekm on vanhuuden sy?»
Terveisin taasi Teidän
-MARJATTA.
Sirxt S
— Victoria vuori Australiassa ko^»**
13,200 jalan korkeuteen merenpinni^
l^mntiila». m«lH«k^mn 20 päivinä. 19S4