Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 7, 1935

              ^ivu 4 LAUANTAINA ]0\5l.vJ^VUKJ^_I^^JJ^
Kirj. AHTI SAAREtAINEN
TÄINIÄ tapahtui siihen aikaan kun
minkäänlaista konevoimaa ei vielä
ollut ainakaan saarelaisten veneitä ja
laivoja kuljettamassa ja jolloinka
Mattilan setä, niinkuin kaikki häntä
kutsuivat, oli saaren rikkain mies ja
jo niin vanha, ettei niin myöhään
syksyllä, joulukuussa, lähtenyt enää
kotoa mihinkään, vaaw antoi poikan­sa
Tuomaan hoitaa yksin ne asiat.
^ K a i k k i oli jo päivällä isän ja pojan
välillä puhuttu selväksi ja kun Tuo­mas
puolen yön tienoissa oli käynyt
tutkimassa säätä ja päättänyt lähteä
hefi, aamua odottamatta, ei hän tah­tonut
herättää isäänsä, vielä vähem­män
äitiään, joka ei koskaan ottanut-,
kaan osaa isän ja ix>ian neuvottelui-.:
hin.
Kynttilänr valossa Tuomas hom­maili
ja luuli vanhusten-nukkuvan,
kun ukko itse alkoikin haastaa ja sa­noi:
— - •
— Joko sinä Tuomas nyt lähdet-kin,
ennen aamua.
— Jo;. Tuuli on ruvennut puhalta--
maan kaakosta ja meri pakenee. Se
ennustaa kovaa itätuulta. Täytyy
joutua sitä pakoon, tai on aamulla
vedettävä jaala maalle, johon se jäisi
koko talveksi.
— Meri näytti olevan jo silloin
paennut koko paljon, kun minäkin
kävin illansuussa rannassa. Parasta
on että lähdet. Olet aamulla jo mat­kojen
päässä ja joiidat tämän tuulen
mukana hyvissä ajoin huomenna Tal­linnaan
j etenkin jos tuuli käänt^
täyteen itään, tai ehkä koilliseenkin.
" —Sitine se kääntyy, ja sitten tulee
lounas- ja länsituulet hyvää paluuta
varten ensi viikolla.
— Mene nyt, ja hyvällä onnella ja
pidä Jumala silmiesi edessä ja katso
aluksen- ja.nuorien ja purjeiden pe­rään,
ettet seilaa mitään rikki ja ettet
menetä omaasi ja toisten henkeä, v
— Ole huoleti isä!
— ^Minäkin nousen tästä ylös ja
tulen rantaan katsomaan.
— Nuku sinä vain! Kyllä me
.päästään muutenkin!
— Noo. Ennätänhän minä tässä
nukkua sittenkin. Onhan minulla nyt
kotimiehenä uniin aikaa.
Tuomas oli ennättänyt kantaa ran-,
taan jo kaikki eväät.
Vaatesäkit ja Tuomaan meriäaap-paat
oli vielä tuvassa.
Tuomas otti molemmat mustat,
vettä pitävät merimiessäkit, joissa oli
turkit ynnä muita vaatteita ja Hilma
otti toiseen käteensä Tuomaan meri-saappaat
ja toiseen lyhdyn ja alkoi
— lyhdyllä valaisten tietä läpi mus­tan
joulukuisen yön — kävellä ran­taa
kohti Tuomaan edellä.
Tuomaan kumpikaan matruusi ei
ollut-ennättänyt vielä rahtaan.
Hilman näyttäessä tulta käänsi
Tuomas jollan teloilla keula mereen
päin ja veti sitten sen niin alas, että
isoimmat kertalaineet kuohuivat sen
keulaan asti/telojen alla.
Sitten alkoi hän Hilman kanssa
järjestää tavaroita jollaan.
Se oli pian tehty, mutta vieläkään
^ei kuulunut toisia.
— Missähän nuo viipyvät?, sanoi
Tuomas.
— Ei tiedä. Kuulehan Tuomas!
Li€kUle kirj.MAGXUS RAEUS.
1
>
Ä tunsitko hetkiä mUloinkmn,
kun yksin sd istuit ja mietit;
miten muistojen menneiden hiiUostaa,
ykä lämmitti kaipaavat liekit . . .
Sä katselit aatosten ulapan tai.
Sun katseesi kaii^ten etsi,
sitä sappea lapsuuden, rauhaisaa,
jonka suojassa onneUiseksi
tunsit elämänaamusi huolettoman
ja olosi turvalliseksi.^
Ja ne muistojen UeJzit,
ne hehkuivat niin;
ne vicJäkht lämmitti riiifian.
Jos joskus ne saivatkin kyyneliin,
kun loistivat syömvsi syvyyksiin,
toivat tuntehen onnellisimman.
Ne liekit, nc liekit kuin kullaten loi,
kotikuvaasi kauneimmat piirteet.
Vain hellyyttä äidinkin katsanto soi
jtr häipyivät huolien ilmeet.
Xäit näinkin sen kuvasi kultaisan:
Aamu varhainen on. Tyven lahti.
Tuolla soutavi isä kalaverkkojen luo,
OH soudussa ttittava tahti.
Hankavitsatkin kitkuvat tervehtäen,
airot koi k kuvat vcnehen laitaa.
Ja äiti hän pyykillä varhain jo tuo,
tuossa peMic jo nuttua, paitaa.
Helo auringon alkaa jo iämmittää,
taas kahlaat sä sannalla rannatt.
Sorsa ruohikon reunassa äännähtääj
kala molskasi, renkaille veden se saa.
Sat kaislojen varjotkin liikahtamaan.
Sinipinnalle järvellä saaren Jaa
aamuvireenä tuulonen raketttäa,
kohta hopeanhohtoisen sillan.
Tfil muistojenlicheissä uudistuuy
kuvat myöhemnän elämän ajan.
Kun astuit sä nuoruuden rientoihin,
yli lapstmden muistojen rajan.
Näit Jithamtjuskökkojen loisteessa
ehkä jotakifrkaunista siinä;
tai talvisten tiukujen soitanta,
yhä sulle soi muistoja vielä.
Ehkä kertoo se riemuista nuoruuden,
näin muistojen kannelta helkkää.
Eihän toki ole elämä ainiaan,
aina pilvistä päivää pelkkää.
Vaan onhan se päivytkin pUkistänyt,
stirun, huolien pilvien takaa;
se on murheista mieltäsi virkistänyt,
oli helpompi huolesi kantaa.
Sä muistelet hetkiä lapsuuden
ja nuoruuden riemujen aikaa;
niitä miettien monasti unhoittui,
miten elo on köyhälle saitaa.
Kuvat kodista, rakkaista
mielehen jäi;
ja nuoruuden tunteiden taika.
Niitä hetkiä kertoi,
ne uudistain,
yhä eespäin rientävä aika. •
Ja sä uottelit, että ne matkaajat,
joille elämänkasvot on tutut;
sinun ajatusmaailmaasi ymmärtävät,
sille kauneuskuvista kertovat,
ei pilkaten laskea jutut;
jotka ivaisi tunteiden tuskille,
ja pilkkaisi ajatuksilley
joiden vaalinta mielesi sopessa,
on kuin aarteensa saiturille. -
Sä etsinyt olet, ken kertoa vois',
sitä säveltä soitella stdte;
mikä viihtyä elohan, arkekefFtois' ;
oisi opiksi, rattoa lois'
niin monelle unhaitettdle.
Ja ehkäpä kertoisit itsekin,
joku ktmnneUa tahtoisi tuota,
näin yhteishyväksilöydettäis'
joka miettijä LIEKITIMME luota.
kään.
No? :
Älä lähde nyt merelle ensin-
Mil«r4n nyt saisi lähteä.
— Kun kaikki ennustivat jo illalla,
että siitä tulee aämuksi^ja huomiseksi
kova ilma ja lumipyry. Minä niin
pelkään, Tuomas.
— Pelkäätkö sinä?-Hahaha!
— Älä naura. Niin minä pelkään
sinun puolestasi. Minä en tahtoisi,
että sinä nyt hukkuisit. . ,
— Nyt?! ;.. ,v -..^
— Niin. : Nyt nyt! Jää maalle,
jää! ' Ermätäthän sinä perästäkin ja
jos et ennätä niin-jää talveksi kotiin.
Onhan sinulla ja isälläsi rahaa ja vii/
jaa ja vaatetta ja lämpöä ja muuta
hyvyyttä ilmankin niin paljon, etta
riittää jo se entinenkin, eikä tarvitse
panna henkeään alttiiksi hakeakseen
meren ja vaarojen takaa aina vain
lisää rikkautta. Tarvitseehan ihminen
muutakin kuin rikkautta.' E i ihmi­nen
e]|l vain leivästä.
Tuomas istui jollan portaalla ja
Hilma nojasi" keulaan.
Lyhdyn tuli valaisi heidän molem­pien
kasvojaan. ^
He katselivat toisiaan.
Tuomas sanoi:
— Pidätkö sinä niin pai jon minusta
huolta?
— Pidän.
— Etkö tahtoisi että minä «yt lah»
i
k\xu
tisin?
En. Mihä en 'tsiitöl^p^täPi-nulle
tapahttiisi iriitpn pahasi.
Sinä, Hilniä; olet ainoaa joka f)!-
dät minusta huolta. K«käaii mun fi
nuniista välitä — ei isä," mu^^ kuin
sen vuoksi, että minä koKocm hänelle
rahaa ja äiti ei ole sanbntiti mitään.'
— SiiiMnäet, etteivät muut sinusta
sintin itsesi viiöksi pidä lukua.
— On se niin?
— On.se! Isäsi ja äitisi'tahtovat
vain rikastua, eivätkä v-älitä. sinusta
itsestäsi.
— Kuulehan Hilma!
• - ^ N o ? - ' • •
— Minä tuon sinulle tällä matkalla
Tallinnasta kauniin silkin . . .
— Niin no. Jos tahdot minullepa'
haa mieltä, nim tuo vain, ja jos tuot,
niin julkisesti minä amian sen takai­sinkin
ja se on samaa kuin rukkaset,
ettäs tiedät sen jo nyt!
— Rukkaset!?
— Niin. Oikein, silkinxukkabtt'
— Mutta eihän minun kosia ^'^nvi
tarvitse. —
— Silkkihuivin antaminen on kosi­mista
ja jo siitä puhuminenkin on
kosimista — sinä olet jo nyt tassi ^
kosinut ja saanut rukkaset. Silkki­huiveilla,
kaikki o1^ kihlattu, maail­man
alusta niin tähän päivään asti f
tästä eteenpäin aina rnaäilman W
puun.
iii "
— Sinä olet ollutmeillä niin kauan
— kaksi v u o t t a e i k ä itie olla nai4^
keskenämine puhuttu koskaan eniieD' ^ «^
Tuomas nousi, meni Hilman ete ,
ja otti häntä käsistä kiinni. m
Hilma sanoi: F' ^ M ; *t
— Sitä niihäkin ihmettelen: jf^ ^ ^ ^ ^
nyt maäUe. Älä lähde tällä kertaa'
Nyt en totisesti halxia^^^ -V-SÄi "
mutta niinun täytyy, ;^Iinä olen #1 J-.^^^^S
tellut sinua tänään koko päivän,
., —- Koko ••päivän? ' r'^^/^ ' 'i'^^
ii
Niin.