Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 19, 1949

              PEXTTI HAANPÄÄ:
AUTO lähti kohti pohjoista, kuhmui­nen,
rämähtelevä linjavaunu,
juuri sitä laatua, joista on tapana sa­noa,
että se on n^yt tuulet jos tuis­kutkin.
Ja sellaisia oli monta auton
sisäpuolellakin, isäntiä ja mökinmiehiä,
jotka palasivat kaupunkiasioiltaan pul­lot
kalisten repuissa ja matkalaukunre-suissa,
ynnä naishenkilöltä, jotka koki­vat
näyttää mahdollisuuksien mukaan
arvokkailtta, sen näköisiltä, että heille
on käynyt hyvin, he ovat olleet katon
alia . . . Paikatkoon vain piru pälkeen-sa
ja antakoon tulla!
Mutta vaunun peräsosassa majaili
liuta nuoria jätkiä, melkein poikasia,
joille maailma oli vielä aivan uusi. Uusi
oli ruohonpiikki, joka nousi kuloisesta
kamarasta ja verestä virtojen vedet, jot­ka
juuri niihin aikoihin ravistelivat tal­ven
jäitä hartioitaan. Sitä paitsi he
rriatkasivat ensikertaa kohti pohjoista.
Outoja teitä, 'fcrtltöja kyliä, öiltojä jökiä.
Jossakin siellä sinertävien vaarojen taka­na
on sekin virta, jossa he tulevat näke­mään
suomalaisen puun matkustamisen
maailman markkinoille. Mikäli tulevat.
Sillä summamutikassa he kulkivat, ilman
varmaa päämäärää, pieninä onnenetsi-joma.
Uteliaina ja virkeinä katselivat nämä
uudet kasvot <maailmaa, joka laajeni laa­jenemistaan
heidän edessään.
Nuorten miesten seurassa, vaikka ei
seurueeseen kuuluvana, istuskeli myös­kin
muuan jo elähtänyt mies, jonka kas­voille
elämä oli piirtimellään muovail­lut
monenlaisia juonteita, jonka katse
oli tutkiva ja jollakin tavoin vieläkin
virkeämpi kuin niillä nuorilla miehillä,
joita istui ahdinkoon asti hänen ympä-rllään,
kohti pohjoista huristaen ja äh-kien
kulkevan vaunun peräkopissa.
Tuo virkeys. oli hänelle luontaista.
Hänen sieluntilansa oli aina samanta­painen
kuin sen sadun ketun, joka ta­pasi
korpin juustokÖjTä suussa . . .
Niin oli laita varsinkin silloin, jolloin
köyhy>'s oli hänet yllättänyt, ja se ta­vallisesti
yirätti hänet perin pohjin kau-
Tämän matkan ovat tietysti vain jotkut
tilabuudessa tekemään. Mutta makuun
pääsee kyllä Suomessakin matkusta­malla
Helsingistä Kemijärvelle, jolloin
matkaa kartuu 1,056 km.
Pieniäkin rautateitä on olemassa.
Maailman lyhimpähä rautatienä mai­nostetaan
EasingNvbld-linjaa Englannis­sa.
Se on \ain 4 kilometriä. Mutta
emme me Suomessa jää paljoa jälkeen.
Ainakin parin rautatien ilmoitetaan ole­van
S fcm. pituisia, nimittäin välit Kou­vola—
Kuusankoski ja Harju—^\'oikka.
Vuokatista Sotkamoon ei myöskään ole
kuin 6 fcm.
Ennätys on Tcui^enkin Vatikaanival­tiossa.
Paavin ikioma rautatie on vain
500 metrin pituinen. Siitä huoli­matta
se on maksanut hurjasti.
Pisin linjasuora rautatie kulkee Aus­tralian
eteläosassa olevan Xularborin
autiomaan läpi. Siellä kiitää juna 533
kilometriä suoraan eteenpäin ympäril­lään
puuton ja \*edetön autioma.i. Äl­kää
menkö sinne, jos haluaue katsoa
maisemia.
Kerrottakoon vielä. että~vilkkair ase­ma
on Clapham Junction Lontoossa mis­sä
2.500 junaa päfvittäin sa;ipiu ja
lähtee. Eniten matkustaj*a lienee New
Yorkin ja Philadelphian sähköist.^tyllä
rautatiellä ja vähiten JB^nghami närin
ja Kloten välillä Taalainmaassa 3luot­sissa.
Siellä on nimittäin vain yksi xnio-ro'
kumpaankin suuntaan joka lauantai.
Siinä lienee myöskin sxy» miksi ^ellä ei
koskaan ole vielä tapahtunut imtään on­nettomuutta.
punkipaikoissa^ Ja juuri sellaisesta oli
tämä vaunu lähtenyt liikkeelle.
Voimme mainita tämän ainaisen vael­tajan
nimenkin: Isolintu;: Ulkonäkö
hänellä oli kaiken kaikkiaan melkoinen,
että vaikka pomoksi olisi voinut luulla,
ja kieli sellainen, että parempi kuin
kymmenen kapan kylvö . . . -
Se kävi ilmi sitten kun hän, aikansa
vaiettuaan, avasi suunsa ja alkoi puhua.
— Uittoonko ne pojat? . Onhan siel­lä
solitta V . .
Ja hän antoi tulla reittien ja ihmisten
ipniä ja aikamä^telmiä. Häneltä juok-juttu
luontevasti kuin puronen, musi-kaalisirsti
soiden, virtana vilisten koukis--
telien ja pärskähdellen.- Hän antoi ym­märtää,
että hän sitä nykyä oli oikeas­taan
melkoinen tekijä uittoasioissa,po-mpnen,
joka voi järjestää sitä ja tätä.
Yhtiön ahoilla hän oli oikeastaan ollut
kaupungissa ja samalla käyttänyt tilai-suutta'siemaist|
rkseen .o
faumaian. Se tapalitui; j<^sak:in pohjatr
tomassa hovissa, jossa häh kuitenkin
näki pussinsa pohjan valeen. -Sen verr
ran siinä kuitenkin oli aikaakin mennyt,
että monestikin sillä välin olisi tämän
reissun tehn^. Mahtaa sellä ukko noi­tua!
Mutta mitäpä hän: ajattelee vain,
että tuulee ja kääntää mälliä . . .
Tuo puhelias mies, jonka puhepurosta
Tjuorukaisjöukko oli-lumoutunut kuun­telemaan,
oli sillä välin kaivellut perät
piipustaan ja Tieitti rie nyt yleni luonte­valla,
liikkeellä suuhunsa ja vaikeni to­viksi.
Paitsi, että kuulosti siltä/ niin­kuin
hän olisi liiyt hytissyt mielihyvästä
kuin kissa: mällinäutihhon jä ömän ver­rattoman
^^linpitämätt<hftyytehsä siiu^
ren pomon edessä synnyttämästä mieli­hyvästä.:..
t.-•
Nuorukaiset olivat hänestä hjmnkiin^
nostuneita. Seudut olivat heille äivan
outoja, ja siellä erämaissa voi jöutö^^
kävelemään paiväkaulisiatiirhiä mars­seja
ellei ole miestä, joka tietää . . .
Jä tuossa se nyt oli, asiantuntija, jopa
itse asiassa suorastaan se henkilö, jon­ka
puoleen voi kääntyä . . . Mikä on-nenpotkaus!
He alkoivat supista jä" sipistä keske­nään,
ja piari useampi kuin yksi heistä ~
rj'htyi raplailemaan Eppunsa nauhoja
ja kopeloimaan seh sisällystä, sitä osaa,
jossa kolahteli ja kilahteli. Sitten vil­kaistiin
vaunun etuosaan. Jossa nousi
ohuita ja paksuja niskoja tiheänä met­sänä,
jossa keskusteltiin vei^älleeh tai
vaiettiin arvokkaasti. Mutta vaunun
perässä otettiin nyt salavihkaa ryyppy-siä
ja ojennettiin piillö niyöskin puhe­liaalle
miehelle, joka kursailematta käyt­ti
antimia hyväkseen. Ja sitten tuli pu­hetta
yhtenä tappina vaunun keikuh-nassa
ja räminässä. Tämmöinen saki-nen
nyt mahtuu aina johonkin tai sitten
on jo käynyt niinkuin Torviselle Jyväs­kylässä.
. . Täällä on jokia ja niitä
inaaäman parhaita jokia: kovaa maata
törmät ja virta vain puita \iepi • • •
Välillä kostutettiin kurkkua. Vau­nun
peräosassa alkoi jo olla" melkoisen
äänekästä, ja notkeat ja kankeat niskat
etupuolella käännähtelivät tuon tuosta­kin
vilkaisemaan taaksepäin. Mutta
Isolinnulla oli »henki päällä ja hänen
puhepuronsa lirisi herkeämättä. Poi­kien
käsivarret olivat ojolla kuin oksat,
joiden nenässä heilui pitkulainen, kirkas
hedelmä. Vain' joku heistä oli epäus­koinen
tuomas, joka jupisi ja supisi, että
turhaan juotatte viinanne, pojat! Äijä
saattaa olla samanlainen työnjohtaja
kuin kuka hyvänsä meistä . - .
Ollapa nyt miten olla! Mukava oli
mies ja kieli parempi kuin kymmenen
kapan kylvö . .
Mutta lopulta auto pysähtyi ja purki
sisältään mat|:ustajat, peräkopin jätkät­kin
kiiin keväisesti äännähtelevän lintu­parven.
Tuliset vaunut öli hylättävä
siihen, tiesi Isolintu, ja jätettävä ihmiis-jalah
jälkiä maahan. Ensin jpistäydyt-tiin
pirttikahvrlassa, mutta kun siellä
ei ollut saatavana mitään kunnollista
nesteainetta, niin jatkettiin suoraa päätä
matkaa %inne, missä Hopealanka alkaisi
juosta loputtomana siimana . . . ^
Se oli iloinen marssi metsäpolulla.
Tulvavesi räiskähteli saappaittenaiia ja
lumehrippeet, iskivät alakuloisesti sil­mää
tienposkesta. Ja ntioriikaisteri kä­sivarret
Öli ojennettu kuin okSat, joiden
huipussa heilui pitkulainen, kirkias he-:
dehnä. Juttu luisti ja körpirastas tien­vierillä
säesti helein hupatuksin kevä­töistä
kulkuetta.
Jolloinkin yöllä he yhdyttivät talon,
johon pjn-kivät lepäämään. Asia vaati
pitkiä neuvotteluja, sillä matkue oli mel­koinen
ja ilmeisesti hyvänlaisesti. päis­sään.
Mutta kun nuorukaiset ojensivat
öksakäsivartensa-myöskin isäntää kohti,
hiin ovet ävaiituivat.
Aamulla sakki oli jo paljon vähäpuhei­sempi,
yksinpä Isolintukin. joka tosiaan­kin
näytti kuin eri laji»n kuuluvalta
kaikkien näiden nuorukaisten keskellä,
oli tammennut puhepurosensa. Käsi­varsia
ei enää ojenneltu ja ehkäpä rep-*
pujen sisälläkään ei pahoin hölskynyt.
Istuttiin ja sitten Isolintu ehdotti, että
toiset voisviat odottaa häntä tässä pai­kassa.
Hänen olisi tehtävä pieni retki
piiriiniehen puheille tutkimaan, missä,
maa olisi parhaiten avoinna...
Nuoret jätkät^itivät^eskenään pie­nen
neuvottelun. Epäuskoisten r^^hmä
oli yön aikana vahvistunut. He päät­telivät,
että onhan tätä kevättä ja ke­veitä
jalkoja . . .
— Seuraamme työnjohtajaa, julisti
eräs heistä.
Niin matka" sujuisi vaikkakaan suna
ei enää ollut eilistä xiemuista kevätmars-
^ sin sävyä. Isolintu kantoi kyllä puhe-puronsa
liristä, mutta hänellä alkoi olla
ikävä tässä seurassa. Käsivarret eivät
enää ojentuneet, ja sitä paitsi ihmis-timtija
Isolintu tiesi, etta sen ikäkauden
leikintajun kehä on ^das. Kovin usein
he kuulostivat muistutteleyan toisilleen,
että on toki hyväi, että työnjohtaja on
mukana mätkueessa. Se on vahva
turva myrskysi . . . .
Mutta Isiölintu jutteli uljaasti porsku-tellen
lätäköltä saapasnUijillään; Erään
syiikeän kuusikon kohdalla hän päästeli
vyöremminsä irti ja ripusti sen kaulaan­sa,
sanoi käyvänsä keventämässä itse­ään,
ja pujahti metsään.
Jätkät istoivati^ Vierähti
hetki ja. tupakat sammuivati mutta kuu­sikon
tumma rintama: pysyi hiljaisenä7
Pian oli ilmeistä, ettei sieltä koskaan
sukeltaisi heidän näkyviinsai, Isoliiinun
uljasta hahmoa. • .
— MetsänV peittoon meni! huokasi
joku. — Ja sinne, taitaa jääd^ . . .
. He istuivat vaieten^ o<«ton^rsynkeän
kuiiisikön laidassa, jöiöca kätköissä kör­pirastas
Rupatteli. -CHr-sinkin kieltä,
jos oli ollut Isdinnullzdtin . . .
Kuulosti sHtä kilin se piisi ilakoinut:
— Ei palaal.Ei p^daa mSlginkaah!
Tarina itsekkäästä
ponnestfiiista
Oregonin Portlandissa ei pidetä kuo­reltaan
komeilevastaj liiaksi itsetietoi­sesta
ja sikaria imevästä^ miehestä. Sen
on saanut tuonnottaift kbkeay sellainen
joutavia keikaroiva\JJH^^^^ Early
Rfley; joka o8i kahdeksaa yuot^^
Portlandiii pormestatiöa. Kui oli jäl^
leen suoritettava pOKnestärin vaaliy oli­vat
kaupunkilaiset pe^^ pohjin kylläs­tyneet
Rileyn katseleflftfseen^-^
ansiot näkyivät supistuvän^ikkääii ul-kökiiöreeh,
siksi? ;hepaättivsU' vaihtaa
pormestaria. Ja hah imaisten miesten
joukossa ei Ollut mukavaa^ paikalle pyr-kijääj
he arvelematta Valitsivat vii;kaan
naisen, mrs. Dorothy McQulJouj^ I>een.
Mrs. 1 ^ on 47-vuötias, Vaatima
ja hyvin ymmärtävä*sOT^3miisen
tuksen tekevä juristi, joka e» itsekeskei­syydessään
aivan Kiaacsr-ajattele omia
hepeneitään. Sikaria itii^k^llessä oli
RUeyltä jäähjt jpalj<m^^
asioita r^^mpälleeri; Röiiva £een ön nyt
korjattä\'a edeltäjäri^s laimfnlyöiitejä.
NEUVOSTOtntT(H.AINI^
kaan keskisarjan päirtorihöstäja Gregory
Novak on suorittähut uiiden - ennätyk­sen
nostaen kahden käden punnerruk­sella
31314 paunaau -
Pimeässä vaeltajaii on varr^t'^^^
leitaan. ^ ^
Al€s katsoo Mestarimmey alas maahan ihmisten.
SieUä paljon tehdään hyvää,:Ilän UoUa huomaa sen.
SieHä sahijita hoivaa mom, mani jorvoiUe lahjoin
siellä täyttyy tthriarkut ja Jtitoltajaii vanhat saa.
*Minä tahtoisin palkita kaikki epäitesekkäät ihmiset,
vaan ensin ttttkia täytyy ajatukset ja sydämet':' '
Näin vticttii Mestarimme alas taivaasta astuessaan
ja köyhänä ihmisenä hän saajfutt^ päälle maan.
\ ' • : . V •• V -
Luo rikkaan lahjoittajan vie askeleet Mestarin.
Hän näkee: aniajan ila tältä puuttuu kumminkin.
Mies onkin lahjoittanut vain mainetta saadakseen.
Hänet Mestari p^lkaba jättää jiLMulkec edelleen.
Onfähellä Herran huone ja Mestari si«»€ käy,
mutta ^yyiettontS' kättä ei sielläkään nyt näy,
vaan ji^ainen antaja tmettii: '^N^ ntimtlle btvataan,
täfnän /4i^<mm JEiimaikrito saiakeftaisesti mä saan.*'
Hän eiffojen hnaitap^^^
'Miksi ammekeft$i^i^^
'Iankaikkinen elämä meilh on luvattu*, vastaa nää^
'se on sielumme autmtdeh tähdat\JoMesiariii painuu^^
Tuolla suuri nuorisojoukko pitää juh'aa vanhusten.
'Miksi juhlitte heitä, nuoret, näin aikaanne uhraten?'
* Sinä etkö lukenut ole, i^ten Sanassa sanotaan:
että menestyisit täällä, kauan eläisit päällä maan.'
Xäin Jdestar-i-tMtMiJiaikki hyvää tekeväin sydämcf.
Hänen vuotavat siliuistänsä surun katkctat kyynelet.
Vain omänvoitonpyyntö on pohjassa sydänten,
rahan, maiueen, palkkion toivo on aiheena tekojen.
Ken tiellä nyt vastaan astuu ^Maankulkija ryysyinen.
Mies köyhä, vaan kasvoillansa on ilme niin lämpöinen.
Hän tervehtii sekä lausuu: 'Sulia vilu on varmaankin.
Tään vaatteen voin minä antaa, tidcn toimeen ilmankin.'
'Sen miksikä annat midlc? Mitä tmvonet palkaksi?'
'Mitäpalkasta, annan siksi,\onhttn.ptmfteesis^
^^y^ hymyilee Mestarimme: 'Tämä lahjasi -
Simin laillasi antäjäPa on siiinmis laj^pumai^^^^
sivtr 8 IJltrANTAINÄ. MAAIJSKUUN 19 PÄIVJÖCÄ. 1949