Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 17, 1955

              inneito, enka
Piimäen taloa
sanottu Hil-ttävä,
komec-elä
aikaibrra-
1 viime vuon­on
minua en-oloni.
^ekin: - On.
iltana?
iein hauskaa
nkö asti. kun
empien hän
ä senjälkeen
ja kun me
^in välinpi-
•idät jälleen
, että nyt he
i^ki?
)n aikaa lep-äkin.
Olette-ia.
Mutia se
ä, että olette
että vieläkin
ninenkään ja
nua komni
li vilkastunut
ikkasi kiveltä
an olivat se>
eltiin ja koe-a
mitta ylet-ifäkkiä
hän
sanoi:
naan, ja al-lo,
mutta ei
)oika sai hä-aoi:
ukellot
MARJATTA
elkit : . .
iten,
en.
kantoi,
sa anto'..
Ilot,
•
det,
en,
i kerran,
vran. .
dlot,
'elin.
ansa ^
irin,
)
iisi.
Ilot,
tuo.
essä
sen lue.
kerran,
taivaan
Ilot,
•e/
uri,
istelcc.
yttää,
yttää.
lot . . .
n p peliin,
liitä,
tiaiset,
laiset.
lot . .
an
oisi,
• •
isi.
— .\lähän 3 ritä karkuun.. Pian sinä
^^nu silmieni tasalle eikä enmmastä
tieväliäkään . . . Ei jäänyt tytöltä huo­raamatta,
että n>'t oli tullut sinä-sana.
Hän olikin aikonut jo sanoa, ettei mi­nua
ole koskaan teititelty .
— Sievempi on sinipiika sipsukai-ne::
kun ei järin miehenmittaisfksi veny.
— Jaa, se oli sinipiika tällä kertaa.
—Kuulkaahan metsän Tapio — tyt­tö
alkoi myös keksiä nimiä,, ei tässä
hätäi>oikia olla eikä ujostella — pyh!
Qleppa niin suuri herra kuin tahan­sa,
hän ajatteli. — Mistä te siihen pus­kan
taakse ik^tyitte, kun ei teitä
aikaisemmin näkynyt ja tiedättekö,
mikä minut nurin riipaisi?
He seisoivat hyvin lähekkäin toisiaan
ia tytön tuuiimat silmät liekehtivät tul­ta.
Poika ei voinut irroittaa katsettaan
hänestä.
Metsässä samoili Tapio, jonka sini­piiat
olivat liidelleet tiehensä. Heitä ai­kansa
etsittyään, hän huomasi sini­piioista
sievimmän ja vikkelimmän vilis­tävän
liehuvin liepein, hiukset tuulessa
hulmuten pakoon jotain pahaa Jouka­haisia,
vai lieneekö itse Kullervo ollut
perään pyrkimässä. Tästä Tapiolle tuu­ma
tuli — aatos ankarasti aprikoi: An­nanko
'mokoman voittaa immen ihanim­man
.joka palkoon pötkii, henkensä hä­dässä
hehkuu . . . Niinpä Tapio, met­sän
kultainen kuningas, pisti ansan
. juoksijan eteen ja hupsis — saalis oli
saatu ja kiinni pysyi . . .
— Tarkoitatteko todella, että se kep-
Kauppiaan hunftausreisu
Kirj. .\L1ISA
pi. johon lankesin, oli teidän tahallaan
kohottama tielleni juuri sopivaan ai­kaan?
— Kyllä. Näin jo pidemmän aikaa,
kuinka parit juoksivat, syrjästä seura­sin
jokaisen liikkeitä.. Voi, oniten eri ta­valla
ikukin juoksee. Jotkut kaa'hotta-
\at pitkissä hameissaan kuin kalkku­nat
— hamuilevat hameensa liepeitä,
näyttäen joka hetki kompastuvan, mut­ta
tahdonvoimalla pysyvät pystyssä.
Toi.^et hypähtelevät kuin harakat tun­kiolla
peläten joka hetki poishäätäjiä.
Somaa on sivusta seurata •vapaata val­latonta
leikkiä. Kunpa vain olisi joku,
joka heitä neuvoisi sievempään tyylin
käyttämisessä, niin leikeissä kuin muus­sakin
elämässä, opettaisi imaalaisillekin
tapoja . . . Mutta kuulkaapa tnetsän-neito,
mistä johtuu, että koko esiinty­misenne
vaikutti heti nähtyä^ni teidät.,
niin aidolta, puhtaasta sydämen ilosta
pulpahtavalta ja siitä nauttivalta? '
\'eitikka iski minuun heti kun näin
sen palavan hehkun mikä silmistänne
säteili joka kerta, kun kevyesti kuin
V gaselli kauniisti kaarsitte toiseen suun­taan
ja takaa-ajaja meni vielä vauhtin­sa
painosta kappaleen matkaa eteen­päin
ennenkuin ymmärsi tai voi pyörtää
perään. Se oli kaunista juoksua. Siinä
eivät hameen helmat kiertäneet nilkko­ja
. . . Teillä on sievä kansallispuku.
Olisivatpa kaikki tytöt pukeutuneet
tuollaisiin pukuihin, niin miten ihana
näky se olisikaan ollut . . .
Tyttö ennätti taas ajatella: Jos kaik-i^
i tytöt olisivat samoin pukeutuneita,
etpä heidän joukostaan olisi minua
eroittanutkaan.
— Silloin kun toiset huusivat: Kier­rä
pajupensas, olin juuri sen takana
istumassa,-ja nähtyäni mille suunnalle
juoksija tuli, työnnyin polvilleni pen­saan
sisään ajatellen: Vangitsenpa tuon
'kenirästyneen kauriin ja samassa jo
työnsin imaasta ottamani kepin jalko­jenne
eteen. Karkki kävi niin harkitse­mattoman
nopeasti, että kun tupsahdit­te
nenällenne silmieni edessä, säikäh-f^
in ankarasti . . . 'Loukkasinko enke­liäni.
— Hih, hi, hiil Voi miten paljon
teillä on nimiä «varastossa antaaksenne
ne minulle . . . Hi, hi, hii. Minä nau­ran
kuollakseni. .Xyt olen jo enkelikin,
kuulkaahan nyt hyvä herra: :Minä en
ole elämässäni tottunut muihin lirkani-
— NIIN', Henr\- se oli kauppiaalla
oppaana ja matka suunnattiin niin
kauaksi, ettei 'kotitalon savupiipusta
tupruava savu näkynyt, tuonne suuren
suontakaiseen vaioristoon.
Eihän sitä ensimmäisenä päivänä kii­rettä
pidetty. Katseltiin vain sopivaa
suojaista paikkaa levähtämistä varten.
Kallion kupeella i)ehmeiden sammalten
päällä istuskellessaan ja tupakoidessaan
pääteltiin, että näin korkealla vuoristo­alueella
on sopiva tilaisuus kaataa hy­vät
saaliit.
A-eti siinä kauppias repustaan pullon
ja sanoi:
— Otetaanpas täältä pienet tuikan-terit,
ettei rupea vilustamaan . . . Sit­ten
sitä maisteltiin, sillä eihän sitä oltu
tultu vapaaseen luontoon suremaan,
päinvastoin.
Hetken kuluttua kauppias kiipesi
kalliolle ja huudahti:
— Voi, kuinka kaunista mäntymetsää
ja viidakkoa. Kyllä' sinne olisi h\-vä
ampua, kunhan vain muusi toisi pään­sä
näkyviin.
Pian sinne korkeuksiin kiipesi Hen­rykin
ja hän huomautti, että täällähän
on hyvä heittää vaikka köydensilmuk-ka
sarvipään kaulaan, jos nimittäin nii--
tä sattuisi tulemaan tuohon laaksoon.
Niin siinä sitten heittäydyttiin loikoi­lemaan,
koska ei vielä lumi ollut kiu­sana
ja.^ilmakin oli sievä. Pian siihen
loikomiseen kyllästyttiin, kun ei elu­koita
alkanut näkyä. Päätettiin kui­tenkin,
että eihän me olla niinkuin kis­sat,
että heti kun korsi heilahtaa niin
hyökätään. Eihän toki, ei tässä hätäi-leminen
auta.
Laitettiin sitten nuotio ja istuskeltiin
sen lämpimässä loisteessa. Siinä alkoi
kauppias muistella nuoruudenaikaisia
tapahtumia, kuinka hänellä oli sieviä
tyttöystäviä ja heidän kanssaan hupai­sia
retkeilyjä. Kaikkein elävämmin
muistui mieleen ''Valkolilja" . ; . Niin,
Lilja oli hänen nimensä. Poltimme ju-hannusko'k'koä
pienen lamnmen rannalla
ja istuimme mäenrinteessä kukkivan
pihlajan juurella . . . Tunsin itseni niin
onnelliseksi kietocssani käteni Liljan
vyötäisille . . .
— Entä sitten? kysyi Henry.
— Niin. arvaathan varmaan. Sen
jälkeen vietimme yhdessä monta hupai­saa
hetkeä. ]Mutta kun tuli svksv ia
kylmät tuulet, sammui Liljan rakkaus.
Hänet valloitti tuomarin poika, puheli
kauppias kyyneleet silmissään.
— Eihän tuo nyt vielä mitään, sanoi
siihen naureskellen Henry.Minulla oli
kaksi heiliä ja rakastin molempia. Ada
oli vaalea kaunotar ja Mary ruskeatuk-kainen.
Mar\m ruskeat silmät säteili­vät
kuin taivaan tähdet. Häntä minä
rakastinkin enemmän kuin ketään tois­ta
maailmassa ja — rakkautemme oli
•viatonta.
Sitten Adalle kävi huonosti . . . Niin,
ctinhan minä hänet omakseni, mutta
sen jälkeen en enää tuntenut itseäni
miin kuin mitä joskus kuulee, -'hur-tankorva-\
tai vielä mojovammin:
••saakelin likka"\ se tulee rengiltä, jos
olen kylmän vesikauhan tyhjentänyt
hänen niskaansa ja sitten nuorelta
emännältä pääsee joskus: tytön " hem­pukka,
tai jotain sinnepäin. :Minä kun
en koskaan jää loppua kuuntelemaan
mitä sieltä olisi tulossa. Se on minulle
niin yhdentekevää. Niin, että on näitä
nimiä jo ennenkin varattu, mutta nyt
te olette antanut niin ^monta uutta ni­meä,
etten muistakaan. Mitä varten te
keksitte minua nimitellä noin oudoilla
nimillä? -Saakelin likka" olisi tutum­pi
(Jatkuu)
onnelliseksi. Koskihan se Maryynkin,
koska pian sen jälkeen muutti etelään.
Pari vuotia myöhemmin tekeydyin sai­raaksi
päästäkseni Torontoon. Enhän
minä sairas ollut, enkä lääkäreitä tar­vinnut,
oli vain se rakkauden jano . . ,
\'iime tapaamisemme Maryn kans.-vt ta­pahtuikin
sitten etelässä elokuun kuu-lamoyönä.
— Senkin rakkaus! Se saa meidät ai­van
sekaisin, karjaisi nyt jo kauppias.
Tiedät kai, että olemme tulleet hunt-taaanaan
?
Kuivia puita oli kerätty suuri kasa,
sillä eihän sitä huvita pimeässä iltaa
viettää Ja metsiin pedotkin voisivat hyö­kätä
päälle. Jä vieressä oleva Uiimppä-kin
oli \-aarallisen näköiseksi lahonnut.
Kaikessa järjestyksessä syötiin illal­linen
ja laulettiin kaksinlaulu sen päälle.
Alkoi olla puoliyö. Henry oli jo kuor-saillul
pitkät ajat, mutta kauppias hy­räili
\'hä nuotion ääressä.. Hänellä oli
niin kummallisen outo tunne. Hän eli
menneisyydessä. \'ieno tuulen humina
'toi mieleen monta rauhatonna liikku­vaa
ajatusta.
Viimein kauppiaskin kömpi kämp­pään
ja kävi loikomaan, mutta yhä edel­leenkin
oli mieli levoton. Hän olisi ko­vasti
halunnut puhekaveria, mutta
Henry \iain nukkui. Onpa miehellä hy­vä
hermosto, kun voi noin huoletto­masti
nukkua, hän ajatteli . . .
Aikaisin aamulla heräsi 'Henry omi­tuiseen
kahinaan. Hän Tvuunteli ja
kuimteli. Hän 'kiij^esi kontusilleen,
miftta yhä vain rapisi. Alkoi siinä pelko
ja vilu puistattaa . . . liikahan vietävä
se mahtaa olla? Ei uskalla liikkuakaan,
sillä saattavat olla joitakin villiä eläi­miä.
Kahina lisääntyi ja Henry tuumi,
että jokohan pitäisi ampua..
\'arovasti alkoi hän herätellä kave­riaan
korvasta nipistellen. Samalla hän
kuiäkasi hiljaa, että nyt on jotakin
tekeillä. Tuolta nurkasta se kuuluu
lakkaamatta. Hetkisen sitten 'molemmat
kuuntelivat silmät pyöreinä ja sitten
sytyttivät pienen lyhdyn. Kun miehet
liikkuivat hiukan, lakkasi kahina kuu­lumasta.
Henry otti jn-ssyn lähelleen
tuumien, että jos vähänkin vielä xi\\i-sahtaa,
niin silloin paukahtaa.
Kun ei mitään kuulunut oikaisivat
miehet taas itsensä petille, 'mutia sitten
alkoi taas sama kahina . . . Multa se­hän
kuului repusta. .Mikähän riivattu
siellä on? Silloin .Henry ampui repun
yläosaan ja samantien heitti repun ulos
ovesta. Silloin myöskin livisti orava
repusta metsään. Ei ollut siiloin enää
ilolla mitään rajaa. Naurettiin ja nau­rettiin
ja välillä yskittiin. He olivat nyt
virkkuja ja iloisia, että oli vallan ])i-telemistä.
Jo aikaisin aamulla lähdettiin met­sään,
mutta tämän tästä naurettiin sil­le,
kun orava oli syödä heidän evään­sä.
Niin siinä sitten kierrelliin metsäs­sä
ristiin rastiin. Ilmakin oli niin lauh­kean
suloinen ja raikas, että aivan nau­tinnokseen
sitä veti keuhkoihinsa.
Niin kului monta päivää, eikä muu­seja
näkynyt. Joitakin pieniä lintuja
vain lenteli silloin tällöin. Mutta huo­lestuneita
he eivät olleet. Tuon tuosta
istahdettiin ja laulettiin molempien
osaamia tuttuja lauluja.
' Kauppias tuonlailrkin, ettei* hänellä
ole elämässään ollut niin humoristista
ja hauskaa kaveria ennen. Se on ollut
oikein suuri virkistys, juuri sellainen
mitä hän on kaivannut. Se on toista
kuin ainainen väittely asiakkaiden
•kanssa kaupassa. , •
Viikko alkoi olla loppuun kulunut ja
eväät vähissä. Niitä olikin kulunut ta­vallista
enemmän, mutta olihan sitä
kierreltykin risukot ja rämeiköt. Henry
jo harmittelikin, että onhan hän ennen­kin
tavannut otuksen löytää, joien oli­si
häpeällistä palata liotiin tyhjin käsin.
Eräänä iltana he sytyttivät nuotion
korkealle kalliolle tuumaillen, että sit­ten
on ihme jos eivät muusit tule valoa
kohti ja lämmittelemään . . . Vai olisi­kohan
ne kokonaan jättäneet koko
alueen. Siinä sitten istuttiin ja hyräil-liin,
sillä eihän sitä juttuakaan aina
piisiinnut . . . Mitään näkemättä oli
sitten meniävä levolle.
\arkka eväät olivat lopussa,,, päätti­vät
he vielä tehdä kierroksen. Kuljettiin
mitä pahimpien ja märiiupien maasto­jen
kautta. Oli jo iltapäivä. k*m he nä­kivät
Elgin viidan laidassji, joka hävisi
kuin s;ilama etupää "korkealla ja taka­jalat
suorina. Silloin tuimat katseet yh­tyivät
. . .
— E!thän sinä yrittänytkään ampual
— Ethän sinäkääni
Se oli ensimmäinen vastakkainen sa­na,
multa väittely oli myöhäistä.
Noloina siialiin menetyksen tähden
saavuttiin kämpälle. Oltiin ensin vähä­puheisia,
mutta pian pistettiin leikiksi,
sillä mahdotonhan kummankaan oli
yhtäkkiä ampua. Ei siis murjotettu tur­hasta.
Huntlausta ei voitu jatkaa, koska
kaikki eväät oli lopu.^sa. Savukkeita ei
ollut ollut enää pariin päivään. Kaup­piasta
harmitti eniten se. kun oli tullut,
luvatuksi parhaille kundeille numsi-paistit.
Mutta mitäpä noiJita..kyllä sitä
vielä joskus onnislaisikin.
Kauppias oli tyytyväinen siihen, et­tä
reissu oli ollut huumorinen ja hän
oli saanut purkaa sisimmästään poltta­vimmat
salaisuudet.
Ennen aikaan harrastettiin Suomes­sa
kulen moni.ssa nniissakin makssa run­saasti
noituutta ja ihmiset diivat taika­uskoisia.
Lai)peen pitäjän historiassa
kerrotaan tästä mm. seuraavaa:
'••Usko kaikenlaisten taikojen te­hoon
oli lappeelaisissakin vanhastaan
vahva. Ivri tehtäviä varten esim. oli va­littava
sopivat päivänsii. toisina taas
tuli niiden tekemkstä karttaa. Laskiai­sena
esim. ei saanut puhua saunassa,
etteivät •"tihol" eli kärpäset söisi kesäl-lii.
Silloin ei myöskään saanut vei.-tcllä,
sillä jos lehmät .sattuivat kävelemään
sellaisten lastujen päällä alkoivat ne
"liikata"" eli ontua. Keväällä karjaa na­vetasta
laitu-molle laskettaessa 'seisoi
emäntä ovella kahden korkean tukin ne­nässä
laskien karjan alitseen kulke­maan.
Kun aiottiin uutta taloa raken­taa,
luettiin en.-in loitsuja ja tehtiin tai­koja.
Viime mainittuihin mm. kuului,
että ennen nurkkakivx*n paikoilleen pa­noa
kaivettiin maahan kuoppa ja siihen
pantiin haltijalle uhriksi rahaa, että ta­lo
olisi onnellinen. Samassa tarkoituk-se.
ssa pantiin joskus tuvan seiniii ha­katessa
varaukseen käärme.
Vanhan tavan mukaan oli Lappeella­kin
taloissa kesyjä käärmeitä. Niitä pi­dettiin
navcta.ssa, saunassa, tuvassa jne.
Vielä ISÖO-luvun alkupuolella tiedettiin
nii.ii olleen mm. Luukkaan taloon sil­loin
kuulunec.ssa Sudensalmen torpas­sa
ja viimeksi rikkaassa Maajärven
Kaapron talossa. Käärmeet olivat leh-mieji
maito-onnen tuojia. Sellaisina oli
niitä hyvin kohdeltava. Niitä esim. ei
saanut sanoa käärmeiksi vaan madoik­si.
Kerran oli erääseen taloon tuotu nuo­rikko,
joka ei enää käärnieiden pal­vomista
tuntenut. Hän sattui läävässä
tapaamaan käärmeen, jonka heti löi
kuoliaaksi. Kun hän sitten tapauksesta,
'kertoi tuvassa toisille, niin ne onnetto­muutta
aavistellen säikähtivät pahasti.
— Käärmeet olivat vaarattomia tarha­käärmeitä.
Tuvassa ne usein kävivät
lasten kanssa samalle ruokakupille. Nii­den
kuppiin lypsyltä palaava emäntä
kaatoi ensimmäisen maitotilkan ja keit-
Lauanlaina, joulukuun 17 päivän^/, 1955 Sivu 5