Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 14, 1942

              rt
•e.
1942 LAUAXTALXA, MAALISKUUN M PÄIVXNÄ Sivu 5
PASTORI ESIINTYY
PELASTAVANA ENKELINÄ
Tunii . . . kaksi . . . kolme kului,
ia Hcnvard, jonka katse oli herkeä­mällä
kiintyneenä akkumulaattori-uiiuariin,
havaitsi^ että sähkövoima
alicoi loppua. Hän tähyili levotto­masi'
toriiiin, näfiSäkseen: veden läpi^
valonvälähdyksjR>,.miTiä'0£©2tte^ ^t-.
"lä levämatto oli poissa. Turhaan!
— Kaikkialla vallitsi yhä sama vih­reä
pimeys. Kerta toisensa jälkeen
hän hiljensi vauhtia ja sulki valon­heittäjän
toivoen siten paremmin e-ru:
lavansa päivänvalon. Jokaisen
iftL-iiäen.yrityMenLJälkeea.Mn paL
paikalleen ja pani .Häille nopeimman
mrnllölTrsen väuhdin",^ kahdeksan mai­lia
tunnissa. . .
Mutta tilannetta ea v(Bnut kestää
kauan. Jo^a miauurtli hänen levotto­muutensa
kasvoi. Hai.oli nyt allut
v-eden alla neljä tuatia,. ja akkumii-laaitorit
olivat piian t\-hj,ät. Oli kyl­lä
vaarallisia koettaa tunkeutua le­vän
läpi, joautta vedeiö aUe: jääaifcinen
niin pit kaksi. äikjaa, että sähkövoima,
koicxnaan loppuisi, merkitsi varmaa
knalemaa. '
Hovvard antoi v-eneen kulbeatäy-;
deiiä vauhdilla vielä kynanienen rai-nuuttia
aivan levän alapmolidla.. Sit-ien
hän pysähdytti koneet tod\XDen ve­neen
nousevan, pinnalle^malla kahtör-voimallaaOj,:
• , ,. :• •;;
Se nousi todellakin/vaifckäkin'M- '
laasti, ja pian se oli ai^-an .meriruohon
s i s ä l l ä . ' Howard näki levän pitkät,
limaiset lonkerot näkötornin paksun
lasin läpi. Hitaasti, hitaasti se tun­tui
painuvan veneerialle, nrifcä kohosi
hetki hetkeltä hitaammin. Vihdoin
kohoaminen kokonaan, lakkasi, eikä.
alus enää hievahtanutkaan^ oÖen vielä.
paljon vedenpinnan aiapuoiella.
Howard kohautti olkapäitään. ja
painoi vipua. Silmänräpäyksessä ai­koivat
pumput työskennellä ajaen
pois pohja\^ttä ja siten keventäen ve­neitä.
Se nousi hiljaa, rmiutaman sekunnin
ajan, mutta pysähtyi taas pian. Oli.
kuitenkin päästy niin ylös, että Ho-
"ivard näki päivänvalon heikosti ka-iasiavan
leväpeitteen läpi. Vene oli
luultavasti'noin pari jalkaa vedenpin­nan
alapuolella.
"Vain pari jalkaa"', mutisi Howard.
"Vain pari jalkaal — Sama kuin olisi
luhail"
^'arovasti hän pani jälleen koneen
kiavniiin. Hän tiesi kyllä, ettei pot­kuri
voinut tehdä montakaan» pyö­rähdystä
takertumatta levään aivan
toivottomasti, m,utta se merkitsi vä­hän,
kunhan he vain pää-sisivät pin-naile.
Hän antoi potkurin pyöriä
R^-iiloin takaperin, mjtlidin tavalliseen
suuntaan. Mutta k^uan.hän ei voi­nut
käyttää sitäkään keinoa. Akse­lin
liikkeet kävivät joka hetki ras-ii£-^
mmiksi: se oH varoitus. Koneis-io
voi.si turmeltua kokonaaji, ja sil-
1'- i he olisivat aivan avuttomia, vaik­ea
onnistuisivat pääsemäänkin pin-
'•^ le. Hän pysähdytti siis nopeasti
'^'^'neen ja päätti odottaa, ilmaantuisi-aikaa
myöten jotakin pelastuksen
mahdollisuutta, •• • -
-^uoli tuntia' kuhii, ja; paksu levä^
^rros pysyi IjHtiannattoioaaay eonal^
|aaii. Ja liikkuaurtntnaoapjpayirHai-kin.
Yksi ainoa epätoivoinen keino oli
vielä jäljellä, ja nyt hän valmistautui
ryhtymään siihen. Hän heilautti it­sensä
nopeasti kajuttaan, jossa toiset
istuivat hiljaisina ja synkkinä; odo­tellen
mitä tuleman piti. Kaikki oli­vat
jo kauan sitten huomanneet, että
tilanne jo5takjn.sjystä.oli käynyt aiei-
•^Mal^yot^maksi.-'; Mutfa kliii he
" eivät olleet,: liUdiunQttan^^
pastoria kaikkein pelkurimaisinipia
ihmisiä, ei kukaan oUut tahtonut häi­ritä
Howardia kyselyillä, hänen is­tuessaan
hiljaa ja liikkumatta pai­kallaan.
Ho-vvard katsoi vakavasti jokaiseen..
h«sta. Kauimmin vnipyi hänen kat­seensa,
täynnä rajatonta hellyyttä.
Dörothjii ruusuisissa kasvoissa.
"Niin, ystäväni", aloitti hän tyy­nesti,
"meidän asemamme on nyt to­della
arveluttava. Painuessamme a-las
tiesin kyllä, että meidän täytyi
päästä ylös neljän tunnin kuluttua ja
panemalla moottori käyntiin uudel­leen
täyttää sähköpatterimme. Toi­n
i n ja u^oin sen ajan kuluessa pää­sevämme
sellaiseen paikkaan, jossa
meriruoho ei enää estäisi meitä nou­semasta
pinnalle, vaikkakaan emme
vielä olisi ehtineet aivan leväalueen
uikopuolelle. Nyt huomaan kuiten­kin-
erehtyneeni. Levä on vieläkin
kylliksi tiheää ja vahvaa pitämään
• ineitä. vedenpinnan alla. Olen pum­pannut'pois
pohjaveden, ja vene on
nyt niin kevyt kui se konsanaan voi
olla, mutta se ei kuitenkaan jaksa
nousta' i>innalle. Laskelmieni mu­kaan
piemme noin pari jalkaa; pinnan
alapuolella, mutta emme näy pääse­vän
enää ylemmäksi.
"Selitys siihen on aivan selvä. Hai
on noin kuudenkynimenen jalan pi­tuinen.
Noustessaan se on luultavas­ti
vetänyt mukaansa tusinan verran
yhteenpuontuneita levä verkko ja. Me­riruoho
muodostaa nyt luultavasti
todelhsen kummun yläpuolellemme
pinnalla. Sen paino on melkoinen,
aivan liian suuri aluksen nostettavak­si.
Siksi olisi meidän saatava leika­tuksi
poikki levänvarret. Se on ainoa
mahdollisuus päästä pinnalle — toi­sin
sanoen:.pelastaa henkemme."
Hän vaikeni, mutta kukaan ei lii­kahtanut
eikä vastamiut. Sähkövalo
oli huoroottavästi heikentynyt. Vai­voin
voi erottaa toistensa kasvot hä­märässä,
ja ilmeisesti olisi pian aivan
pimeätä.
''Onhan päivänselvää", jatkoi Ho­ward,
"ettemme voi leikata niitä ve­neestä
käsin. Se on mahdollista vain
ulkoapäin. Ja jonkun, joka on halu­kas
lähtemään veneestä, on se tehtä­vä.
'•Onneksi se ei olekaan mahdoton­ta.
Tavalhsella merellä se on help­poakin.
Hai on torpedoase. Se on
tarkoitettu ampumaan torpedoja ve­den
alla. Useammin kuin kerran on
vahingoittuneen vedenalaisen miehis­tön
onnistunut pelastautua yhtä lu­kuunottamatta,
jonka on täytynyt
uhrautua toisten puolesta. He ovat
ryömineet torpedoputkeen ja antaneet
ilmanpaineen avulla ampua itsensä
siitä ulos. Täällä levätiheikössä se
on ehkä vähän vaikeampaa, mutta
mahdotonta se ei varmastikaan ole.
Siis . . Howard katseli ympäril­leen,
"'jos joku teistä haluaisi olla
ystävällinen ja tulla auttamaan mi-nut"
ulos, niin koetan katsoa, eikö sii­tä
kirotusta levästä pääse eroon."
Juuri hänen lopetettuaan puheens^i
sammui valo yht-äkkiä läydelleen,
ja kaikilla läsnäolevilta pääsi vaisto­maisesti
kauhunhuudahdus. Sitten
seurasi hetkiseksi kuolonhiljaisuus*
, Dorothy hapuili'pimeässä Ho^vardin
; Tuo." '"'^ • "•• ; ' ; •
' .: "Kr^uit^ i^Et:^sinä,' raka|n Vii-'
koili hän tuskissaan. "Et sinä! .^nna
minun tehdä se!"
Howard ei voinut olla hymähtä­mättä
ja hyväili helliisti kasvoja, joita
ei voinut pimeässä nähdä.
_ ."_Sinä -.—-.todellakin' -Sinähäö
olisitkin sopiva!" nauroi hän lempäes-
" ti. • • '
Samassa kuului pastorin karhea
ääni. ,
" ''"Jajos te tuhoatcrrsrtte yr ityk^äsa,
nuori mies, niin miten meidän muiden
sitten kävisi?" kysyi hän juhlallisesti.
"Jos epäonnistun, saa joku toinen
yrittää. Mutta minä en epäonnistu!"
"Entä mitä hyödyttäisi, jos se toi­nen
sitten onnistuisi?" jatkoi pastori,
"Ainoastaan te, nuori ystäväni, tun­nette
tämän aluksen äärimmäisen o-mituisen
rakenteen, .\inoastaan te
osaatte sitä hoitaa. Ilman teitä tu­houtuisimme
aivan yhtä varmasti
meren pinnalla kuin täällä, sen syvyy­dessäkin.
Ei, nuori ystävä, ei! Te et­te
saa tehdä sitä uhkayritystä. Sen
teen minä."
"Te!"
"Minä eikä kukaan muu." Hy-rayilikö
pastori niin sanoessaan hiu­kan
surulhsesti — sitä ei kukaan näh­nyt.
"Tiedän kyllä, että te kaikki*
pidätte minua pelkurimaisena rauk­kana.
Ehkäpä olenkin sellainen . . .
Häpeän tunnustaa, etten uskaltanut
sitä hirveää Forbesia vastaan esiintyä
sellaisella päättäväisyydellä kuin
Herran palvelijan olisi pitänyt ja että
minä , . . mutta jättäkäämme se aihe
. . . Tässä tilanteessa on tärkeintä kai
se, että minä osaan uida kuin kala.
Se on ainoa urheilulaji, missä olen
saavuttanut jonkinlaisen kelpoisuu­den.
Jos se työ i^ain on ihmisvoimin
suoritettavissa, niin luulen niinä par­haiten
kykeneväni siihen. Ja ellen
onnistu, niin on tappio aivan mitä­tön
. . . Siis, nuori ystäväni, näyttä­kää
minulle, mitä nyt olisi tehtävä, ja
minä teen sen."
Howard haparoi pastorin luo, tart-tji
hänen käteensä ja puristi sitä.
"Pyydän anteeksi teiltä, pastori
\Villonghby", sanoi hän yksinkertai­sesti
ja sydämellisesti. "Olen mene­tellyt
väärin teitä kohtaan. Te se
olette rohkein meiätä ..kaikista,, (ptan
vastaan tarjouksenne. Tulkaa."
"Odottakaa hetkinen!" — Dorot­hyn
lempä ääni se puhui. — "Minä­kin
tahdon kiittää teitä, pastori Wil-longhby,
ja sanoa, etten milloinkaan
ole kovasti tuominnut käytöstänne
kapteeni Forbesia kohtaan. Hän oli
hirveä ihminen. Eikö ole — enkö mi­nä
voisi — onko jotakin, mitä voisin
tehdä j)ualestanne — viedä terveiset
t a i . . . jos ette enää palaisi .?" Hä­nen
äänensä sammui nyyhkytykseen.
"Ei ole mitään — ei mitään", va­kuutti
pastori melkein tyytyväisesti.
"Koko avarassa maailmassa ei ole
yhtään ihmistä, joka välittäisi ti(HJus>
telia, olenko. nunä elossa vai kuoUut.
Jumala siunatkoon teitä| XBka^janf^
I^lkköpiniieässä^^^^^^m miehet^
hapuilivat turpedoaukolle.
"Ön parasta^ että riisuudutte', neu­voi
Ho>*'ard. "Vaatteet vain estäisirät/^
teitä tunkeutuessänne meriruohon lä­pi
, . . Katsokaas näin, nyt sidon tä-miin
veitsen käsivarteenne -— varo­kaa,
ettette hukkaa sitä. Ottakaa tä­mä
pienempi hampaisiinne . . . Olkaa
nyt-vaiu lev^öttimni: Jos sotkeuduitte
leviin, niin älkää menettäkö malttian­ne,
vaan koettakaa raivata itsellenne
tie veitsen avulla. Pinnalle tultuanne
etsikää ieN^äkunipu. Se on kai verra­ten
isojaiiäyuää teille paikan^ missä
nie olemme. Leikatkaa lexiit keskel­tä
mm että pääsemme nouse­maan
oikeassa asennossa. Kas niin,
jos olette valmis, niin r.vömlkiiä put­keen,
pää edellä."
- Pastorin lähtöä seuraavat kymme­nen
minuuttia olivat pisimmät jokai­sen
veneessäolijan siihen-astisessa elä­mässä.
Syväp hiljaisuuden vallitessa
pimeydessä, mikä aivan tuntui puser-tavan'
sKtrcihroöiia-htr odöttrva t • raii*" -
kean yrityksen tulosta, yrityksen, jos­ta
ihmisjärjellä ajatellen heidän elä­mänsä
riippui. Sillä ellei pastori, joka
oli pieni, kevyt ja notkea ja lisäksi
hyvä uimari, pääsisi meriruohon läpi,
niin ei varmaan kukaan muukaan voi­si
sitä tehdä.
Kantaen pastorin vaatteita Howard-oli
jälleen haparoinut Dorothyn luo
ja löytänyt hänet polvistuneena.
"Ah, Frank! Frank!" nyyhkytti
nuori nainen. "Rukoilkaamme hänen
puolestaan, Frank!"
Hitaasti, hitaasti kuluivat minuutit,
ja sekunnit. Vihdoin, kun toivo jö oli -
sammumaisillaan, vene teki yht'äkkiä:
äkillisen liikkeen, jota kaikki tervehti­vät
helpotuksen huudahduksella. —-
Jotakin oli tapahtunut, ja sillä "joi*
lakin'\oIi vain yksi merkitys,
Howard ilmaisi kaikkien ajatuksen
sanoessaan:
"Pastori on katkaissut yhden niis­tä
levistä, jotka pitelivät meitä kiin­ni
. . . Nyt meni toinen . , , ja kol­mas
. .
Vähitellen alkoi heikko valo seu­loutua
sisälle levän himmentäraien.
tornin ruutujen läpi. Se puhui elä­mästä
ja vapautuksesta!
"Me kohoamme! — Vene irtau­tuu!"
^ aio kävi yhä voimakkaamnfiaksi,
ja äkkiä pilkahti laskevan auringon
säde aukosta sisälle ja karkeloi iloi­sesti
edestakaisin Hain pysähtyessä
keikahdellen pinnalle. Molemmat
naiset nyyhkyttivät ääneen sen näh­dessään.
Mitä miehet tunsivat, sea
voi vain aavistaa.
Howard aukaisi nopeasti kulkuau­kon
kannen ja pääsi sisään raitista i l ­maa.
:
Aukkoon ilmaantuivat heti pastorin
kasviot.
"Nuori ystäväni, antakaa toki^ vaat­teeni
tänne!" rukoili häh teatterikuis-kauksella,
jonka kaikki kuulivat.
Naurahtaen suuresta helpotuksesta
Hovvard vei pyydetyt esineet. Heti
pastorin saatua itsensä jällkn kainou-den
verhoihin kaikki menivät kannel­le
toivottamaan hänet sydämellisesU
tervetulleeksi takaisin. Sitten vasta
he alkoivat tarkastella ympäristöään.
Yhä ympäröi Haita heille liian­kin
j u t tu likaisen keltainen levämat­to.
Missään ei näkynyt avovettä.
Siellä täällä oli hylynosia; tuskin sa­dan
metrin päässä heistä oli puoleksi
vajonnut, pyutavaralla lasattu hylky,
minkä mastot olivat katkenneet^ ja
vähän etäämpänä näkyi jonkin isom*