Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 14, 1942

              ika herättää
(Jatkoa toiseltÄ sivulta)
pitkän ajan ja oppinut kielen.
Selitimme olevamme Suomen ''pu­naisia"
ja lähteneemme vankileiriltä
omintakeiseen vapauteen. Nyt olem­me
uusissa oloissa ja se tuntuu vähän
oudolta, ja kun kuulimme herra L:s-tä,
päätimme ottaa hänestä selvyy-den,.„
sjllä oletamme häneJlä olevan
paljon töitä ja siis ehkä meillekin.
—- Ymmärrän, sanoi palvelija, me­kin
olemme vasta tulleet maahan ja
haluamme vapautta, sillä ne ajanvir-taukset,
mitä Suomessa näimme, oli­vat
kauheita; ottaa jonkun aikaa
tuuleennuttaa mieli ja alkaa uusi elä­mä.
Herra on ostanut tämän hovin,
mutta se on ^yieläw,vuoden vuokralai­sen
hallussa, joten meillä ei ole tarvis
muuta työvoimaa kuin mitä herran
palvelus tarvitsee, joka kyllä muuten
On aika suuri. Alahnösta hän on os-tanut
kaupungintalon, »mutta siellä­kään
ei tarvita miehiä. Mitä hän-vie­lä
tulee ostamaan ,:sitä_ emme tiedä.
Hän on pannut maansa, tehtaansa ja
kaikki omaisuutensa Suomessa myy­täväksi
ja aikoo ainaisesti olla pois
Suomesta. Mutta — jos olette puut­teessa
ja ilman työtä, niin voimme jo­takin
järjestää.
Sanoimme olevamme kaupungin-töissä
juuri nyt/ mutta pidämme sil­mällä
tulevaisuutta, joka kuvastaa
meille epävarmana.
— Odottakaa vähän, käyn puhut­telemassa
herraa, hän sanoi.
Hänen poissaollessaan puhelimme
rahan suuresta voimasta ja sen päät­teeksi
palvelija palasikin ja toi meille
kummallekin sata kruunua, huomau­tuksella,
että jos joudumme puuttee­seen,
voimme kääntyä herran puo­leen;
mutta meidän ei tulisi johdat­taa
toisia tänne, sillä siitä voisi tulla
oikea kansainvaellus. Herra oli lu­vannut
järjestää yleisempää avustus­ta
Ruotsin työväenjärjestöjen kautta.
Palvelija ilmoitti meille, että ellei
man aluksen sotkeutunut köysistö.
Howard katseli ympärilleen ja pu­disti
päätään.'
"Näyttää olevan pitempi matka a-vövesille
kuin luulinkaan'V sanoi hän.
'*Mutta se ei tee mitään. Aikaisin
huomisaamuna olemme kuitenkin
siellä . . . Jo)rce! Jos Jackson ja te
voisitte puhdistaa potkurin meriruo­hosta,
niin minä kyllä, huolehdin
muusta. Pastori \VilIonghby voi an­taa
veitsensä teille . . . Mutta^muista-kaa,
ettette päästä niitä kädestänne
vedessä, muuten ne voivat olla jopa-rin
peninkulman syvyydessä, silloin
kun tarvitsette niitä,"
Joyce kääntyi pastorin puoleen, jo­ka
yski hieman Hämillään.
"Pelkään pahoin, että — että minä
lein juuri niin", tunnusti hän punas­tuen..
"Joka tapauksessa on minulla
vain toinen niistä enää jälellä."
"Ei se mitään! Minulla on puukko
tässä", sanoi Joyce. Sitten hän lähti
Jacksonin kanssa veneen periille teh­täväänsä
suorittamaan.
Howard ryhtyi kaikkiin tarpeelli­siin
toimenpiteisiin täyttääkseen ak-kumulaattorit
ja saattaakseen koneet
taas kuntoon. Kun kaikki oli valmis­ta,
hän palasi toisten luo.
Kestää monta tuntia, ennenkuin
voimme ajatella lähtöä", sanoi - hän,
"ja minun mielestäni olisi viisainta
odottaa aamuun. Jos te, tyttöset, voi­sitte
hankkia meille jotakin suuhun­pantavaa,
niin ehdottaisin päivällistä
nyt,"
ole kiirettä, saamme syödä päivälli­sen
heidän, palvelusväen kanssa ja
samalla puhella asioista. Kiitimme ja
.jäimme päivälliselle, koska ei ollut
kiirettä junalle.
Pyysimme palvelijan kertomaan jo­takin
isännästään ja — ketä tämä
palvelee. Niin hän kertoili. Sanoi
herralla olevan m.m. arvonimen "ka­mariherra",
joka johtuu siitä, että hä­nen
isänsä on ollut tsaarin hovissa
mainitussa virassa. Tämä "kamari­junkkarin"
poika on kerännyt itsel­leen
suuren omaisuuden Suomessa ja
oli rikkain mies koko maassa. Suuri
oli hänen työläistensä joukko.
— Miksikä hän sitten lähti Suo­mesta?
kysyimme.
— Poliittisista syistä, vastasi pal­velija.
Herra oli suopea "punakapi-.
.nal|e" ja lahjoitti huomatun summan
m.m. puiiaiVten i^urjaiselle Ristille
Suomen sisällissotaahan jatkoi, ei ol-l
a l - ^ f t poirvarien ja työväen väli­nen
asia,- vaan samalla kansainväli­nen.
Suurin osa Suomen porvareita
kannatti Saksaa, mutta löytyi myös
Ranskan ja Engjlannin kannattajia.
Tämä. iherra oli Ranskan ihailija.—
Hänen lahjoituksensa punaisille ei ol­lut
syy hänen maanpakoonsa. Hänen
työläisiään oli satoja vankileirillä ja
hän vaati niitä vapaaksi, luvaten hai-,
litukselle takuun. Siinä M n ei onnis­tunut..
Silloin hän kirjoitti Suomen
suurimpaan lehteen, Hufvudstadsbla-dettiin,
kirjoituksen, jossa syytti Suo­men
porvareita, sanoi niiden myöskin
olleen syyllisiä kapinaan. - Kun tämä
ruotsalainen. lehti julkaisi sen ensin,
ottivat sen suomalaisetkin lehdet.ja
niin asia kulkeutui tänne Ruotsiin
asti.
— Miten hän sai tuon ruotsalai­sen
vanhoillisen lehden julkaisemaan
tuon kirjoituksen? kysyimme.
' — Rahalla on voimaa, ja herra o-misti
myöskin määräämisvallan tuos­sa
lehdessä, koska oli sijoittanut sii­hen
rahaa. Tästä johtui, että suoje­luskuntalaiset
alkoivat hätyytellä
häntä. Valmistimme paon. Kuten
tietänette, herralla on ollut ensim­mäinen
auto Suomessa. Komealla
autolla jätimme Suomen. Siihen ei
missään kiinnitetty kiinniottohuomio-ta,
sillä, huomatkaa, Suomessa on
köyhien työläisten metsästyskausi,
loistoon ei kajota. Saavuimme Ruot­siin.
Tukholmassa oli meille järjes­tetty
juhlia. Ruotsin työläisten ta-holta.^
Ystävällisestä vastaanotosta
kiitollisena herra lahjoitti sievoisen
summan Ruotsin köyhille.
Ajatusmaailmani ei tahtonut jaksaa
kaikkea sulattaa. Ky*)dn välillä, on­ko
herraila^ vakaa aikomus pysyä pois
Suomesta.
— pn, aivan varmasti. Hän on
muistanut alustalaisiaan lahjoituksil­laan
ja myöskin Suomen museoita,
joilla hän osoittanut maailmalle, et­tä
suuri humanisti osoittaa suosio­taan
Suomen kansalle, mutta epäluot­tamustaan
hallitukselle. Kun asioi-mistoimistot
saavat selvitetyksi her­ran
asiat, on hän \'apaa Suomesta.
Edelleen hän l^ertoi herran olleen
hyvin humanistisen rauhallisinakin
aikoina ja luonne on \'aikuttanut te­koihin.
Kehoitti muuten ottamaan
huomioon herran säAyneen elämän,
koska hän on naimisissa^ Suomen vi-hatuimman
miehen siskon kanssa.
Suurat t^jahtumat toisinaan tuovat
esiin jotakin odottamatonta.- .
Sanoin, etten oikein ynunärrä poli­tiikkaa
ja siksi en käsitä, miksi he
kaksi, jotka joskus ovat ottaneet elin­voimansa
tsaarilta, ovat nyt vastak-
Kirj. "KERJÄLÄINEN"
SIITÄ on jo kulunut .yli viisikym­mentä
vuotta, kun olin pikkutyt-tösenä
tätini kanssa siemenohria ker­jäämässä
rikkailU ihmisiltä. Van­hemmillani
oli pieni mökki hyvin hal­laisen
suon reunassa. Siitä piti tehdä
taloon "taksvärkkiä", en muista mon­tako
päivää tai viikkoa, mutta aina:
isän täytyi olla sitä maksamassa kii-reimmän
heinätyön aikana, joten äi­tini
sai yksin kerätä lehmän heinät
sirpin kanssa metsistä ja pajupensai-koista.
Ja kun keväällä mitä kylvet­tiin,
niin heinäkuussa sen jo vei hal­la.
Juuri milloinkaan ei saatu viljaa;
puida, vaikka joka kevät; koetettim
kylvää. Se oli aivan tuin Saarijär­ven
Paavon kohtalo, ja niikä yhteen­sattuma,
että isäni nimi oli myöskin
Paavo.
Niin, siitä kei^juureisustahan minun
piti puhua. Muistan, että pienet ta­lolliset
olivat anteliaampia kuin isot.
Mutta kovin runsasta ei se kaiken
kaikkiaankaan ollut, se siemenohrien
saanti, koskapa kaksi meidän laista
ihmistä jaksoi ne pussissa kantaa. Sa­malla
reisuUa kerjättiin myöskin ruo­kamme.
Joistakin taloista saimme
vain kuivia ja la3ten nilvimiä leipäpä-loja,
mutta kaikki kelpasi, kun oli
kerran kerjuulle lähdetty. Joistakin
taloista saatiin keitontäfateitä ja piir
mää palojemme painimiksi ja penkillä
saimme nukkua, mutta näitä hyvyyk-siä
vastaan täytjd yönseutuna ahke­rasta
kartata villoja.
Kim näin oli viikko kierretty pitä­jää,
niin jopas kävi pussini niin ras­kaaksi,
että en jaksanut sitä kotia
kantaa,-vaan jätin sen setäni pors­tuaan,
että äiti sai hakea. Mutta tä­mä
johtui siitä, että setäni lisäsi mi­nun
pussiani aikalailla.
Kyllä minä olin mielissäni koti­mökille
saavuttua, kun olin saanut
niin j>aljon öhransiemeniä — vaikka
olisi ollut parempi että olisi syqty ne
ohrat maahan panematta, sillä ei ne
mitään satoa tuottaneet.
Mutta kyllä minä sain kerjtiuirei-suistanil^
uulla toisenkin kerran; vie­lä
aikaihmisenäkin minua sanottiin
kerjäläis-Vapuksi.
Kerran olin menossa enoni asialle. .
Siinä oli välillä iso talo, jossa oli hyvin
vihainen koira. Mutta kun me mu-kain.
— Siinä on kaksi sydäntä ja kaksi
maailmankatsomusta vastakkain,
vastasi palvelija.^ ,
Söimme päivällisen, kiirimme kai­kesta
ja sanoimme hyvästit. Herraa
emme saaneet nähdä, vaikka ,olisimme
hartaasd halunneet.
Matkalla junassa keskustelimme
Suomen asioista ja ihmettelimme.
Muutamassa tunnissa meille selveni
asioiu, joista emme olleet ennen tien­neet
mitään.
Myöhemmin kuulimme- tästä her­rasta,
että hän oli Englannissa osta­nut
sellaisen huvipurren, jota ei ollut
kellään yksityisellä, ja täHä hän ajeli
hyvin lähdle Suomen aluevesiä Ruot­sin
purjehdusseuran Kpulla. Asia he­rätti
^uomessa kiusallista häomiota.
Vielä myöhemmin luimme lehdistä,
että tämii herra löydettiin eräästä Pa­riisin
hienon hotellin huoneesta val­timot
katkaistuna.
kulat aina'leikimme sen kanssa, niin
ei se nieille :usu^^
nyt. Nyt_J.uit<mk talon pojapilki-^
mys usiittL koiran minun päälleni ja
huusi: "Ptä; ota kiinni kerjäläis-Vap-pul";
j a ; l w i ^ ja repi mi-nun
pumpuiimek^ ja käteni, kiin
koetin silniiiäm^s^ En ti^
kuinkajmh^^ käynytkään ellei
talon ifrenkip^ kuullut itkuani ja-huuToani^
a juQ Hän ajoi
koiran tieheasä: ja:s^
tia pMn. < J^a^ kun sanom, että "Matti
se usutti koiiran miniiin päglkni"y sa-
• noi^bänr^i^yilä n ^ sen tiedän,se
poika jdn .niinUlkeä aikaihmi^^kin,
että t^i^aforMy.'^^^^^^^^^^^ ^
Niin ineni se kesä ja tuli taas syksy
ja taivi.^^; Äitini-pii ep
ei oUitt ruokaa ja isäni sairasti,
josta hän el enää noussutkaan. Syo^
tiin petut> jäkälät ja kaikenlaiset vil­jan
kuoret,- että vieläkin tuntuu suo?
liani repivän, kun muistelen niitä,
"möykkyjä?'. (Nythän äellä Suo-messa
kuuluu keksityn, että työläiset
voi asettaa elukkain kanssa samoile
ruuille, kun jauhaa nhlle leipävärkifei.
heiniä, jos ei niitäkin Hitler viene
Saksaan.) - Meillä oli nälkä ja suru,
jonka minä hjlj^sessa lapsen mieles­säni
hyvin ttinsin. Sanoin kerran äi­dille
päättävästi:
"Äiti, minä lähden pyytelemään
ruuan apua.".
*'Smäkö, tyttöparka", sanoi- äitini
ja pyyMci .. salaa kyyneleitä silinisr.;
tään."
"Niin, minä koetan lähteä'', sanoin
ja niin minua alettiin pukea matkalle.
"Jalkoihini käärittiin vaateresuja ja
sitten äitini vanhat kenkärajat. Ja
ohkaisten vaateriepu jeni päälle köy­tettiin
isän suun takkireuhka, joten
olin enemmän linnunpelätin kuin ihr
minen. Ja niin minä läksin. Kävin
monella ovella ja antoivatban ne ku­ka
mitäkm, sillä kaikki säälivät mi­nua,
kun desivät että isäni oli kuollut
Mutta kun menin kylän rikkainipaan
taloon ja ajattelin, että siellä ehkä
annetaan jotakin, tai ainakin sulatan
jäätyneitä leip^)alojani ja syön, saa-nephan
palanpainetta, niin minua
kohtasi kaiAistus. Kun aukaisin hy­vin
varovasti oven ja astuin sisään,
niin vanha emäntä, joka oli pöydän
päässä raamattua lukemassa, hyökkää
si kimppuuni ja minua löyhien huusi:
"Kun tulet tuollaisilla kengilläsi
meidän vastamaalattua lattiaa likaa­maan?"
Niin minut työnnettiin ulos pakka­seen
ja ovi suljettiin. Mutta siinä
minulle tuli mieleen jotakin, minkä
olin joskus kuuUut, että kun laulaa
jonkun virren - värssyn, niin paatu*
neimmankin sydän pehmenee. Sa­massa
muistin erään värssyn, ¥^
tuntui nyt ole^^ sopiva, ja aloin kyl­mästä
värisevänä äänellä oven taka­na
laulaa:
yumalatohtten rukous
on suUesuufi kauhistus ;
sunom^pyhyyskadessäs,
ei pysy poka edessäs."
Mutta tastäkos tuo tunnoton emä^
tä kauhistui, että kun tulen vieö
pilkkaamaan jumalaa hänen kauiten-sa.
Juoksin pois hänen ulottuviltaan.
Olin aivan paleltumaisHlani. Ei pr