Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 5, 1940

              Sivu 4 LAUANTAINA, LOKAKUUN 5 PÄIVÄNÄ 1940
1 X 1
' l.
t i
—t> ' iii
^ 1 h
T1> 4 (
mi '
' w i
1: iiii
lii 'iii
Iin.
Sir»
PlIENI kaivoskylä lahden pouka­massa
heräsi yöunestaan verkal­leen.
Aikaista kevättä ennustava
talviaamu oli häikäisevän kirkas. Lu­mi
nietoksilla kimalteli silmiä häikäi­sevänä.
^Edellisen .päivän: lämmöstä
sulanut vesi pienten, vaatarakennettu-jen
tyiääisasnntojen räystäissä oli
yiiUä ijäätyn3ft hopeanhohtoisiksi; jää­puikoiksi.
Nouseva aamu oli ^kau­nis
kerta kaikkiaan. Siellä, tääl­lä
avattiin akkuna ja joku pörrömen
pää j a inelä uniset kasvot •flmaailtui-vat
aavistelevina silnloilemääh hiljai­sen
penikan älkavaa^päivää.
Xaarina kohottautui varovasti vuo­teeltaan,
ettei herättäisi miestään,- jo­ka
aamuyöstä bli palannut' työvuo­rokaan
ja nukkui raskaasti heöglt-täen.
Suuri säälin ja hellyyden tunne
tulvahti 'Kaarinan rintaan todetes­saan
äkkiä miehensä cnnenaikaa
vanhentuneet piirteet ja vähamaisen
ihon kelmeyden. Siellä syvällä,
maanuumehissa oli raatanut vastapari
vootta ja nyt jo jioin kuluneen nä­köinen,
— miten sitten kymmenen
vuoden kuluttua? . . .
Iloinen pojan ääni havahdutti nuo­ren
vaimon aatelmistäan toisaalle.
'Ulkona on niin — niin turkasen
kaunis ilma, lumikin sulaa aivan sil-missa
"L^^rho, rakkaani, niinkö. Äitikin
tulee katsomaan."
Heidän pieni ,edellisenä kesänä ra­kennettu
kotinsa sijaitsi aivan valta­tien
laidassa, missä ajoittain oli hyvin­kin
vilkasta. Yksityis- ja linja-autoja,
pyöräilijöitä, jalankulkijoita, karkeis­sa
vaatteissa kä3rpiä, eväslaatikoita
kantavia kaivosmiehiä^ farmareita kär­ryineen,
välistä eläimiäkin, mitä sat­tui
— ja asukkaat olivat siihen tottu­neet,
oikeastaan kaikki tuo toikin
vaihtelua hiljaiseen, yksitoikkoiseen
elämään. Talvi oli ollut kylmän ki­reä,
r;hartaasti odottivat pienen kul-taperukan;
asukkaat vuodenajan vaih­dosta
lämpimämpään päin.
hensä vaatteita valmiiksi, kunnes hän
palaa työvuoroltaan kolmen tienois-
- sa, lopulta keksien jotakin sanottavaa.
"Onhan minulla Urho-poikani ja
mieheni, en ole osannut kaivata hei­dän
rinnallaan kaupungin humua."
"Tulisit nyt tämän kerran, linja-auto
on tunnin kuluttua näillä tie­noin.
Ethän ole mikään kotiorja
etkä miehesi ja poikasi määrättävissä.
Minulla on kaunis asunto, alakerras­sa
asun yksin ja yläkerran olen vuök-
Tannut mainar^ille. -Minulla on ra­dio,
saat kuälla ihanaa musiikkia —
— täällä sinulla ei ole mitään Salais­ta.
Jätä kurjelappu pöydälle. Urho
iso poika, hän ei kaipaa äitiä kun pa­laa
koulusta. Ja näkeehän he sinut
lehtiv^aa olemusta ja poikaansa, —
niin. Urhoa, josta ei ikinä saa tulla
mainaria, ei ikinä! Pentin käsi puris­tuu
huomaamatta nyrkkiin ja kuin
tietämättään hän heristää jollekin nä-
. kymättömälle, itseään voimakkaam-
. malle sitä — ei ikinä! Samassa hän
riuhtaisee kotinsa oven auki. Jokin
outo tyhjyys uhoo talossa. Missähän
-Kaarina rlieaee?—- Piiloon - varmaan
lymynnyt — se kultainen veitikka. —
Mutta kas, mikäs tuo paperi? *4*entti
ja Urho! Olen mennyt ^Helgan luo.
Tiilen'kotiin pian. Löydätte aina
jotain- syömistä. ÄitiMKaarina:"
!^\Kaarina, hänen vaimonsa; ja-Helga
Puurto yhdessä! Pentti^pudisti pää­tään.
Kuinka huonosti - nuo ^ kaksi
ESTER KAUSTINEN:
Elettiin jo huhtikuun loppupuolel­la,
kun eräänä päivänä hiljainen oveen
naputus havahdutti Kaarinan koti-hommistaan.
Kukahan lienee? Har­voinpa
kyläilijäin jalka oli heidän
asunnolleen eksynyt.
"Mutta Helga, näkeehän sinuakin
vielä! Astuhan toki halpaan ma­jaani
sisälle!"
Vieras oli kookas, hyvin puettu,
komea nainen, jota äkkiä päättäen
saattoi pitää sivistjmeenä ihmisenä.
''Näen, että olette rakentanut oman
tuvankin, taidatte pärjätä pois tie­hensä",
sanoo Helga kotvan silmäil­tyään
arasti ympärilleen.
*"Niin, katsos, oma tup>a, oma lupa,
mutta eihän meillä muuten mitään
— velaksihan tää on rakennettu."
Viimeiset sanat tulee Kaarinalta kuin
häveten.
''Olettepa \*ain sittenkin paljon us­kaltanut
— tarkoitan näes, kun ei
ole mitään sivutuloja, mies kun yk­sin
x^ain tienaa tarkoitan "
**iMitäpä sivutuloja me Kaa
rina yrittää katkaista lausetta epäil­len.
/'Pyh, kylläpKi sinä olet kuin mikä­kin
viaton karitsa, et muka ymmärrä
asioita. Raha se on joka runnaa,
sanon minä." Ja Helga teki ylevän,
mahtipontisen liikkeen kädellään.
*'Mutta kesken kaiken, miksi et ole
pistäytynyt siellä meidän puolessa
nykyisin, voisithan lähteä vaikka tä­nään,
— minun mukanani linja-au­tolla,
vaihteen vuoksi: ar\'aan, että
aikasi työntjy toisinaan melko pit­käksi
täällä kaukana kaupungista.'*
Keksimättä.mitään puolustavaa sa­naa
ryhtyy Kaarina suorimaan raie-aina
— liiankin usein, kyllä ne toi­meen
tulee nyt."
Kiusaus tuntui hivelevän houkut­televalta.
Mitäpä suotta estellä. Eh­kä
Helga oli oikeassa. Ihminenhän
hänkin oli, Kaarina, ja äkkiä hän oli
huomaavinaan, kuinka vähään hän
oli tyytynyt päivästä toiseen — ei
mitään vaihtelua, huveista puhumat­takaan.
"Olkoon menneeksi, saatanhan läh­teä,
mutta —"
' ^ i mitään muttia, puolen tunnin
perästä olemme autossa ja minä mak­san
kyytisiki.:."
Punaiset täplät paloivat Kaarinan
poskilla ja hän tunsi kuin ennen tyt­tönä
tanssiaisiin hankk'utuessaan
huikaisevan innostuksen, joka pani
sydämen oudosti sykkimään. Pelkoa
muistuttava tunne hiipi aavistuksen
verran poveen, mutta jonkin, itseään
puolustavan lohdullisen ajatuksen tiel­tä
se väistyi.
• •* *
Likaisia, hikisiä, nääntyneitä työ­miehiä
.ilmaantuu pienen kopin suu­aukosta
raaanpinnalie. Moni haukkoi
suuntäydeltä.ilmaa, kuin pelkäisi sen
loppuvan kesken. Kuin kiiltomato
vilkkuu valo heidän kypäränmuotoi-sissa
hatuissaan, näyttäen oudon haa­lealta
.kirkkaassa .auringonvalossa.
Kelloin kolmen seutuvilla ja jokaisen
työstään vapautuvan mainarin rinnas­sa
asuu yksi.ajatus: päästä pian kui­viin
tamineisiin ja kotiin lämpimän
ruuan ja juoman ääreen; unohtaa het­keksi
olo raaanuumenissa, henkeä sal­paava
kaasu ja koneitten yksitoikkoi­nen
pärräävä kohu.
Pentillä on tänään ollut tukala päi­vä.
Hänen poskensa ovat entistä
enemmän kuopalla ja sy\'ällä silmien
pohjalla palaa kuumeinen kiilto, ääni
puhuessa tulee kuin haudan takaa,
salpaantuneena, — toisin ajoin hän
tuntee tukehtuvansa, kuin raitis ilma
loppuisi kesken... Kunpa pääsisi
pian kotiin Kaarinan ja Urhon luo.
Hänellähän on niin hyyä v^aimo; tok­kopa
kenelläkään toisella mainarilla
on Kaarinan veroista elämäntoveria.
Säästä\'äinen ja ymmärtäväinen aina
oikealla tavalla lohduttaa lähimmäis­tään,
ei milloinkaan lisää kuormaan
kiviä ja tee raskaaksi elämää turhil­la
\-alituksillaan. Kuinka keveällä
mielellä Pentti olikaan illoin, aamuin
painunut työn raadantaan maan alle,
salainen hivuttava kipu rinnassa,
muistaessaan rakkaan vaimonsa huo-naista
sopivat yhteen —- ja \'arsinkin
kun Helgasta puhuttiin nykyisin hy-vn
matalaa. Koiratorppaa sanoivat
pitävän ja uhkapelipaikkaa — ja luo­ja
ties mitä . . . jä Kaarina siellä! Ei­hän
hän ennenkään — miksi nyt?
Urhokin tulee pian ja äiti pois kotoa,
huonossa seurassa . . .
Pentti ei huomaa olevansa likai­nen
ja työn jäleltä pesemätön. Hän
sivelee ajatuksissaan parin päivän
vanhaa parran sänkeä ja mutisee:
"Kunpa ei Kaarina enää toiste —
ei vaan tottuisi usein Helgan luona
kyläilemään "
Ulkona on lievä pakkanen. Päivä
on jo muuttumassa tummaksi hä­myksi.
Pentti kävelee ulkona, kädet
Syvälle ^ousuntaskuihin työnnettynä,
yskähdellen kuivaa, lyhyttä köhinää.
Häntä puistattaa oudosti, mutta hän
tuskin huomaa sitä. Hän tähyilee
puoleen ja toiseen, odottaa Kaarinaa.
Kotvan kuluttua hän jälleen palaa si­sälle,
mennen Urhon vuoteen luo ja
työntää känsäisellä isän kädellään
pari kyynelistä liimaantunutta hius­suortuvaa
otsalta syrjään. Urho kopi­see
jotain epäselvää unissaan äidistä.
Levottomuus Kaarinasta lisääntyy
hetki hetkeltä miehen rinnassa.
Mutta, mitäpä suotta murehtia. Tot­tapa
iso ihminen samaa tietä takaisin
osaa mitä on mennytkin. Ja Pentti
laskeutuu levolle, kellon lähestyessä
puolta yötä. Uni ei kuitenkaan ota
tullakseen. Äkkiä hänen korvansa
eroittaa lähestyvät naisen askeleet.
Joku avaa oven. Se on Kaarina, hä­nen
vaimonsa.
"Miksi olit näin myöhään pois ko­toa
— ja Helgan luona. Tiedätkö,
ettei hän sovi sinun seuraksi.... Mut­ta
sinähän oletkin juonut, olet hu­malassa!"
"Pidä suusi kiinni mies, älä räh­jää,
tai pian olet jäänyt tästä akasta!"
Kaarinan silmät ovat elottoman har­maat.
Haparoiden hänen kohmettu­neet
sormensa aukovat vaatteita.
Hiussykkyrä niskassa on auennut ja
valahtanut pitkin selkää. "Kirottu
tuo tukkakin, poikki saisi leikata niin­kuin
muillakin on", ärähtelee humal­tunut
vaimo itsekseen.
"Kaarina, olen surullinen puolestasi
ja toivon ettei tällaisia kyläreisuja
jatkuisi — ethän koskaan ennenkään
ole mennyt ." Pentin ääni pet­tää.
Kuluu joku äänetön hetkinen. Vä-
^ijuomain lamaannuttava vaikutus
alkaa. Kaarina lysähtää rentona vuo­teelle,
puhjeten hillittömään itkuun.
Seuraavina, päivinä perhe oli kuin
unohtanut, koko ikävää mieltä tuovan
kylämatkan. Mutta Kaarina ei ollut
unQhtanunt.i Häntä-vaivasi miehensä
hiljaisen tyj^y^räinen alistm'aisuus ja
poikansa ainaiset lapselliset kysymyk­set
joutavan Jnitättömistä asioista.
Kaarinasta tuntui kuin isä ja poika
olisi\at.ji)llakin..tavoin salaliitossa
häntä • vaataan ^-rikäänktiin - -vainoaisi-vat.
häneUr äidin^^^^ j jokaista
askelta jar. viUaittaisivat takana sil­mää
toisäleen. • fiän vertasi omaa
{»entä, puutteellista kotiaan Helgan
upeaan, mukavuuksilla -varustettuun -
asuntoon. -Sillä oli kuin yön ja päi­vän
ero länen pieneen torppaansa ver-rattima.
Ja sitten ne pidot! Mistä
riittää muutamilla ihmisillä kaikkeen
rahaa? Kuinka Kaarina olikaan naut­tinut
niistä pidoista. Musiikkia,
hauskaa seuraa ja — viiniä, olutta, ve­reen
ja jäseniin vaipuvaa ilon nestettä
— —-muutamia rivoja sanansutkauk-sia
JOTikun suusta, mutta kukapa niistä
osasiedes punastella. Ilta oli mainio,
mutta koti, mökki tien laidassa ja
puoliso ja lapsi, ne olivat kuin paina­jaisuni
muistuttaneet palaamaan ta­kaisin,
kutsuen, vaatien, varoittaen
omaansa. Ja hän oli palannut, hän oli
sidottu velvollisuuden kahleilla jon­nekin
. . .
Kevät rjmtäsi päivä päivältä itsek­käästi
esiin. Kiiltaperukan kinokset
olivat sulaneet. Pieni poika lakaisee
hikipäissään jäistä vapautunutta tie­tä,
hyräillen jotakin koululasten ral­latusta.
Kelmeäkasvoinen mies pis­tää
päänsä ulos oviaukosta ja huutaa
pojua sisälle.
"Urho, tulehan jo. Isän täyt\7
taas pian lähteä ja äitiä ei taaskaan
näy eikä kuulu."
"Isä, miksi-ei äiti enää viihdy ko­tona
ja miksi hän on aina meille pa­ha?"
-Pieni miehen alku utelee ar­kaa
asiaa isältään.
Miehen luisevan kumarat hartiat
nytkähtää levottomasti. Henkeä sal­paa
taaskin, silmissä palaa sairas tuli,
syvät uurteet.suupielissä kertovat ää­netöntä.,
julmaa kieltään. Pentin rin­nassa
asustaa itsepäinen, salainen, hi­vuttava
kuolema.
'/Isä,, miksi olet niin vaiti, miksi
et vastaa?" - -
'.'Poikani, lapseni, smä olet vielä
kovitf iUUori,: vasta kymmenvuotias,
mutta ehkäpä ymmärrät kun sanon.
En voi nyt puhua kovaa. Katsos, isä
on sairas ja voi pian kuolla. Aiti on
meidät hyijännyt,-faän on mutta
en voi puhuakaan, sinä olet vielä niin
nuori — — H ä n e n äänensä sam­muu.
Hän haluaisi neuvoa poikaan­sa,
puhua paljon, mutta ei voi. Hän
haluaisi kirjoittaa lapsen puhtaalle
elämänlehdelle suuria ajatuksia: äla
juo, älä pelaa! Älä astu maanuume-niin
terve3rtesi ja 'elämäsi hinnalla
kaivamaan tuota petollista keltaisU
metallia. Elä esimerkkinä tovereillesi.
Nosta, neuvo, ojenna auttava käsi
heikommallesi. Täytä paikkasi kun­niallisena
työläisenä elononnestaan
taistelevien työläisten riveissä. Lue,
ajattele. Tieto on valtaa. Mui-^a
isääsi, yhtä yhteiskunnan uhria, ja
äitiäsi, tiedon puutteessa sortunuttJ
naista . . .
Äkkiä hänet valtaa suuri heikkous.
Jäseniin valuu outo hervottomuus.
Hän ei kykenekään lähtemään työhön
tänään. Näinkö heikot hänen miehi­set,
vahvat voimansa olivatkin? Nam-