Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 12, 1948

              - s
ii J
f !
Unto Seppäsen "Myllykylän juMastc^'
JUON ES TUO miRIHERRAN '
MYLLYLLE
Ei aikaakaan, kun mylläri itse saa­pui
jauhopajalleen, olallaaqi pieni pä-reinen
hinkalo. Siitä hän pian niioksah-dutti
Hiiriherran myllytuvan lattialle.
Kissa katseli hetkisen tyrmistyneenä
ympärilleen, virutti sitten selkänsä not­koksi,
köykisti, tunsi olevansa tutussa
paikassa ja kimmahti uunille.
Juones sanoi:
— Toin tämän tarinarukin kerallani,
lua muutaman jauhatuspäivän omaky-läisille;
joku jo valittaa säkkiensä tyh­jyyttä.
Anna maitoa Hiiriherralle, jotta
alkaa viihtyä, kun on taas tottunut
emäntien hyvikiksi. Niinpä niin: kyllä
illalla taas tarina kiehuu! Mistähän n>i:
oikein aitaisi aiheen, etfei puhe alkaisi
likkia sammoakkoa? Suvaitsen itse niin
ihmeesti tarinoiden kuuntelemista.
Mistä syksyllä tarinoitiinkaan? Totta,
muistan — "Maailman paras ruoka",
"Sitä lajia mies" ja "Sitä lajia nainen"
sillä illallahan sitä jo tarvitaan. Jerema -ja nyt pyytäisin tarinoimaan "Sitä la­tu!
i vastaani ja sanoi tuoneensa laudat.
Tässä on eväitä ..
Juones ojensi toisella olallaan riippu­neen
nahkaisen paimenlaukun, jonka
kantohihnan kiinnikkeen vieressä tö­rötti
kansilämpsän alta tuohisen
maitopullon puukorkkinen, ^iukkasiis-nainen
kurkku. Sitten tutki hän arvos-televasti
Jereman tuomat laudat, huo­mautteli
ja purki työkalusäkin sekä jäi
hetkeksi katselemaan kimpiluottaa ja
saksia, laitalautojeh piirtpviikseä ja poh-juusmittaa,
pitkää höylää, kimpihöy-lää,
uurresahaa ja puukkoja. Hän koet­teli
tarkasti niiden teriä ja saneli:
— Hyvät ovat näköjään Jeremalla
työasut . . . emmeköhän pyörähdytä
yhdessä illassa koko hääsaavia, koska
tupa tulee varmasti täyteen tekijöitä . . .
kunpa pääsisimme heti alussa sovin­toon,
millaisen teemme . . . meidän on
valitt£N'a Saavismanni johtamaan töi­tä
. . . tietysti, saavi kuin saavi, mutta
kiukeroa ja koukeroa täyteen kuin olisi
komottikoristus . . . ja yksi aina vuo­rollaan
tarinoimaan, jotta olisi työrat-toa
ja sormi eläisi . . . kuuntelija tekee
paremman työn kuin puhelija.
Juones kaatoi mukillisen teetä, joi
sen nopeasti, mietti ja jatkoi puhettaan:
— Pane uuni lämpiämään ja ala hau­toa
vanneoksia. Hakkaa nyt valoisana
aikana jouteksesi vaikka jäätä myllyn­rattaasta,
jos" pitäisi vielä ennen jou­tui!
tohina. Minä hain agentin" ja sa­noin,
että en rupea kenenkään miehen
kanssa nukkumaan. 'On parasta opetel­la',
hän sanoi. Mutta minä suutuin ja sa­noin,
että nukun ennemmin vaikka täs­sä
(olin hänen konttorissaan). Niin hän
johti minut sellaiseen isoon huoneeseen
jossa oli parikymmentä sänkyä. Siinä
nukuin viimeiset unet Suomessa.
Aamulla noustuani kävin kahvilla.
Sieltä tultuani kävi huoneessa aika to­hina.
Kaikki divat ällt^yneita ja kat­soivat
minuun. Kysyin, mikä vaivaa
johon yksi hyvin yksinkertainei^ tytön
tössykkä vastasi: 'Minulta oo varastet­tu
rahaf ja kukaan muilr ei <^e (^ut
ulkona kuin sinä.' Säikähdin, että mitä
jos en pääsekään lähtemään. Pengottiin
tytön sänky, koska hän sanoi piilotta­neensa
rahansa t>->'nyn alle — matres-sin
alle — peitteen alle — ja viimein lii­viinsä.
Oli muut tarkastettu paitsi tyttö
Hän meni kä>'mään käymälässä ja sa-noj
ei löytävänsä rahojaan mistään. Ha­ettiin
se lihava agentti, joka jo huu­dollaan
pelotti meidät kaikki. Sanottiin,
että kukaan muut eivät ole käyneet
ulkona kuin minä. Mies katsoi minua
ja iyinoi: *Ei tuo t>ttö ole syyllinen.*
Vielä tarkastettiin paikkoja, mutta ra­hoja
ei löjlynyt. Ny^l tyttö \Hletiin eri­tyiseen
huodneeseen ja mitä — kymme­nen
minuutin kuluttua tuli agentti ja
sanoi: "Rahat ovatt tallessa. -En kehtaa
sanoa missä ne olivat.* Tyttö kyllä
häpesi köo^pdyyttään niin ettei <dlut
ollenkan seurassamme.
Maamme-laulun raikuessa erkani
"Polaris" Hangon satamasta ja lähti
tuomaan meitä luvattuun maahan.
Jatkuu.
jia tapauksesta"? Eiköhän jokaisen kie­li
tartu noin helppoon ritaan?
— Varmasti, myhähti Vanha Tuttu
ja oli jo nyt näkevinään lattialla saa-^
vinteossa häärivän eloisan miesjoukon
sekä tarinanpitäjän istumassa penkillä
Hiiriherra tahtirukkina polvillaan ynnä
Saavismannin seisomassa tarkkana kuin
voutina veräjällä. Hän lisäsi:
— "Sitä lajia tapaus" — eihän niin
tuhmaa miestä olekaan, ettei-tuollaises­ta
aitauksesta ajokkiaan löytäisi! Kuu­litko,
että Jousi-ukko on koulemäisil-laan?
Miten mahtaakaan näin joulu­jen
ja häiden aattona?
— Kuulin. Kun ajoin tupansa ohitse,
oli jo naamansa ikkunassa. Vähän val­keampi
oli kyllä entisestään. Liekö pes-
S3rt pitkästä aikaa silmänsä. Sellaisia ne
ovat ne kujasilla kuullut kuolemat . . .
No, illaksi sitten! huudahti Juones ja
lähti.
Vanha Tuttu otti Hiiriherran kiukaal-ta
syliinsä, silitteli sen oikein hellästi
tuvan tuttavuuteen, juotti maitoa sekä
laittoi ison paistouunin lämpiämään.
Sitten haki hän pienen kilkutuskirveen,
pauloi hokkikengän jalkaani ja l,ähti
myllynrattaan olkapäiltä raskaita jää-kontteja
hakkaamaan.
Liekö viluisempaa paikkaa ahavai-sen
merenaavan jälkeen kuin on tal­vinen
mylly?
Kun astuu sinne sisään, jäykistyy pa­kostakin
hetkeksi ovensuuhun ja yrit­tää
turhaan saada perukoille asti ensi
hengenvetoaan, sillä niin kalmankovaa
on sen ilma!
Siinähän seisoo taustassa™ valtavana
jäätahkona myllyn iso ratas, johon outo
ristiveto hioo liehtoen itseään; rännissä
hohtaa ääneltään kivikova puronlirinä
hyytään, hätäportista kantautuu kyl­mää,
usvaista vahlaa ja jauhonlemun
kangistama myllyntuoksu suorastaan
riippuu viluvyhtinä kaB^en yllä. Kun
vielä näkee jääpaatisen rattaan takaa
irtaantuneiden lautojen leveästä raosta
vain lumista maailmaa ja jalkojen alla
aivan kylmä lieska syö saapasta, alkaa
pkakostakin väristä ja mieliä onnenpien-tareeseen,
jollainen on vastapäinen läm­min
myllytupa punaisena hehkuvine ari-noineen
,soivine kiehukattiloineen ja
kehräävine myllykissoineen.
Eipä ihme, jos Vanha Tuttu hytisi,
kun hän astui — lämpimän tuvan muis­to
vielä poskipäillään —. myllyviluun
ja lähest\T ratasta.
Se oli jäätynyt merkillisen maidon-valkoiseksi,
paikoin likaisenkellertävak­si
jätliläismöykyksi, josta tuskin siipi-portaita
croitti ja jonka tukevat kaaret
sekä kehäpuut olivat kuin hyjrtynyttä
painajaisunta, josta ei millään saa va­pautusta.
Tästä sitkanvalkoisesti, liukkaanpyd-reäksi
kamartuneesta jiätahkotsta alkrn
nyt Vanha Tuttu sirahdutella pienellä
käsikirveellään palasia minkuin oltaä
oHut satunman tonttu, joka lohkoi aa­piskukkojen
munia Varaston makuaar-tccsla.
Hän veli karvareuhkansa syvälle
korviin, ettVi simareita kimpoaisi sil­mään
ja löi ja loi tnclkein kuin sokca-sivir
& LAUANTAINA, KESÄKUIJN 12 PÄIVÄNÄ 1948
Miehekkäästi kyyneleitään pidättäen nelivuotias Gary Nicholas
Detroitissa odottaa kun eräs palokuntaVainen toisten avustamana
koettaa vapauttaa hänen jalkaansa laskuputkesta (drainpipe).
Lopuksi kuitenkin täytyi sekä Gary että putki viedä sairaalaan.
na. Käsi tosiaankin pieksi kylmää jäätä,
mutta mieli pujahti pakoon onnelliseen
unelmointiin . . .
Aina silloin, kun Vanhalla Tutulla
oli vaikeata — yörasitusta, pakkoval-vontaa,
raskaita säkkejä tai tjnräkipuja,
siirsi hän ajatuksensa kokonaan muualle
maanpäällisestä vaivasta ja kiipesi o-matekoiseen
itseuneksittuun Taivaan
Myllyyn. Siellä oli hyvä olla ja sen ih-,
meet pystjävät lohduttamaan surkeim-mankin
kivun ,rasituksen ja väsymyk­sen
hetken.
Usein oli Vanha Tuttu ajatellut —
kun häntä oli pyydetty tuvassa kerto­maan
jokin tarina — että jokohan ker­ron
vuosien kuluessa rakentamani Tai­vaan
Myllyn, mutta pidättäytynyt kui­tenkin
lopulta, sillä hänestä oli aina
kummallisesti tuntunut siltä, että tuol­le
tarinalle oli tuleva vielä joskus oma
tarkoitettu vuoronsa, jota varten hän
suorastaan oli sitä sommitellut.
(Hänen aavistuksensa oli ollut oi­kea,
eikä tuon tarinan kertohetki ollut­kaan
enää täällä^
Käytyään lisäämässä puita isoon uu­niin
ja ehdittyään jo turtua iskujensa
yksitoikkoiseen, väsyttävään tahtiin se­kä
jääsimareitten kilinään, kuuli hän
äkisti takaansa hoikkauksen eräitten
lyöntien välihetkenä. •.
Hän kohotti reuhkan silmiltään ja
käänt3ri katsomaan.
' " A A P R AM H.\VVEE, TAID.\T OLLA
ISÄNI . . ."
Hiukan sen jälkeen, kun Vanha Tuttu
oli palannut tuvasta takaisin myllyyn,
oli sen tantereelle ajanut tyhjiltään ylä­maasta
päin sarkaviitainen mies joka
oli sitonut hevosensa rauhallisesti svöt-tökatokseen,
kahmaissut heiniä eteen ja
jäänyt sitten hetkeksi miettimään,
ikäänkuin olisi muistutellut jotakin sa­nomisen
muotoa.
Sitten oli hän astunut päättäväisesti
myllytupaan.
Mutta kun hän ei ollut tavannut siel­tä
ketään, ei hän ollut jäänyt odotta­maan,
vaan palannut tantereelle.
Kuultuaan sitten myllystä jääkirveen
kilkutusta ja sirpaleiden helinää, oli
hän mennyt ovelle ja hoikannut.
Ja nyt he seisoivat siinä silmätysten:
hiukan hämmästynyt Vanha Tuttu ja
äskeinen saapuja, joka viittasi ukon
hämärästä myllystä pihatantercelle.
Vanha Tuttu seurasi vi it taajaa ikä­vän
työnsä keskeyttämisestä kiitollisena.
Hän ei ollut vielä tuntenut ovellascLso-jaa,
koska tämä oli oflut selin valoauk­koon,
. Saavuttuaan myllytaniereelle, kohotti
Vanha Tuttu vielä reuhkansa reuhaa jij
katsoi, tervettä silmäänsä oikein siris-l
taen, kuka vieras oli, kosk>i ollut tua-l
tenut hoikkauksensa ääntä.
— No, voi hyvät miehet, teneek-l
si, tervehyviksesi! Oletko menossa vail
, tulossa? Lähtekäämme tupaan. Vesi oal
kuumana .Juokaamme saijuti
Ja Vanha Tuttu tervehti iloisesti }i|
lättyneenä syksyllistä ystäväänsä, uu-j
tbtorpan miestä, jonka oli pelastanut]
kauhistavasta myllyvalasta.
Hallapellon miehen selitettyä hiuhaj
hämillisenä, ett'ei hän ollut menoja
eikä tulossa, vaan ajanut päätenkautea
tänne myllylle, virkahti Vanha Tutta
valittaen: ^
— Ohhoh. Turhaan tulit. Mylly
jäässä.
— En tullut turhaan. On sinulle asi­aa.
— Minulleko — no. johan nvi oa
jotakin . .
He astelivat myllytupaan., uutistor-pan
miehen katsellessa oudon hellästi
edellään köhnivää, riippaviittaista ^•an•
husta.
He riisuivat Hikansa, ja Vanha Tutta
kaatoi mukeihin teetä, jonka höm- jäi
häälymään soreana, päivänvalon kir­kastamana
kieppuna, ikäänkuin ten'^
tuliaistoivotuksena viluisesta ajosta tul-leeUe
miehelle sekä jään kera tapelleelk
ukolle.
Vanha Tuttu katseli hyvnllä mieliä
pöytätoveriaan ja muistutteli yötä. jol­loin
olivat jauhaneet tämän iloviljia,
aamua, jossa oli karskahtanut musti
kylänhammas sekä erästä pyhää, jol­loin
pieni poika .oli tuonut hänelle bu-nisliinaisen
nyytin yninä noista onnen-jauhoista
leivotun lahjakyr>än — tuJ
nyyttivaate oli yhä hänen > Imälnni-naan,
jonka aina aamulla taittoi hu>
lellisesti konttiin rohtimiensa -ori^^
tukseksi. Uutistorpan mies oli kumman
hiljainen.
Vanha Tuttu hätkähti samas>3 muL^
tamaan, että naapurillaan oli naneiii
asiaa sekä kysyi:
— Sanoitko' itselläsi Olevan minulk
asiaa? Mitä?
Uutistorpan
rähtäen:
— .^pram Havvee, taidat olb L^-
ni —
Nähtyään, miten epäuskoiseksi m)';
lyukko ällistyi ja miten mukinsa put^
kesken kohoituksen pöytälaudalle. ehät­ti
hän kertomaan:
— Sitä tässä tosiaankin tulin kansa­si
pohtimaan. Kuukhan nyt! Käydessä­ni
tofesapäivänä kiriM)nk>-lassa kaupas­sa,
istuskelin hetkisen \-äkeä kuhise^-as-mies
\-astasi ääni va-