Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 12, 1956

              AINO BAAPPANA
L A U L U P Y S Y V Ä L L E R A K K A U D E L LE
(Jatkpa)
MUTTA piika ei odotellut renkiä,
jos hänet oli alistutettu oikein
juoksi japriilla yönselästä hakemaan,
niin tokihan hän tästä perUle asti me­ni
ja myös yksinkin pääsi. Eipä häntä
tähän saakka, oilut vielä kukaan muut
autelleet ajoneuvoista ylös kuin oma
rakas iniehensä.il8Ui oli k^lläopetta
sen taidon rengeilleenkin, imutta Hilja
ei ollut koskaan jäänyt odottamaan ren-
Ikien apua eikä jäänyt nytkään. Mutta
sitä hän totisesti olisi odottanut, että
iiänelle itse emäntä oven avaisi taloon
tultansa. Reippaasti hän puisteli lu­men
turk^taan ja astui ylös tuttuja
rappuja. Emäntä oli jo ennättänyt pu­dottaa
turkkinsa yltään, kun Hilja saa-,
pui eteiseen. Pieni seinälamppu vain
•himmeästi valaisi tätä avaraa huonet­ta,
joka oli kohtalaisen lämmin ja siis
sopi hyvin vaatteet jättää naulakkoon.
E i sentään emäntä hävinnyt tuosta huo­neesta
pois, vaan jäi odottamaan, kun­nes
Hilja sai päällysvatteet naulaan ja
ikengät naulakon alle. Hän odotti men­tävän
keittiön kautta isännän ja emän­nän
yhteiseen kamariin, »mutta eipäs
mentykään. Emäntä avasi ilman mi­tään
alkuvalmisteluja eteisen perällä
olevan pitkähkön huoneen oven, jossa
ennen pieneen rakennukseen muutta­mistaan
olivat vanhukset asuneet.
Kunianallinen oUto tunne valtasi hänet
siinä paikassa, kun hän läheni ovea.
Olihan hän niin monta vuotta nukku­nut
vanhusten kanssa tuossa huonees­sa.
Hän melkein luuli näkevänsä van­husten
lepäävän tuolla peräseinällä ole­vassa
vuoteessa. Kun hän kynnyksen
yli astui ja huonossa valossa näki sai­raan
kelmeät kasvot hurstilla, rinta
raskaasti kohoten ja laskien, §e oli
Hiljan mielestä ilmetty vanha isäntä
paikallaan.
Tässäkin huoneessa paloi vain sei­nälamppu.
Kattolampun valo varmaan
olisi kirkkaudellaan häirinnyt sairaan
silmiä. Varmaankin äsken oli lamppu
päässyt käryämään, koska kitkerä pet-roolin
haju ja härmä leijailivat ilmassa.
Hilja siristeli silmiään hetken ja pyy-hi^
keli niitä. Lieneekö liikutus vai lumi-räntä
niihin kosteutta lykännyt. Nyt
ikuitenkin hän astui pari askelta eteen­päin
ja samassa^ revähtivät siimat ih­metyksestä
selkoselälleen ja äännäh-dys
tuli kurkusta kuin puuropalan pi- .
dättämänä:
— Äiti ja isä, te täällä!
Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi huo­neessa,
sairas vain oudosti korahteli
Varmaankin nämä sairasvuoteen äärel­lä
olijat odottivat viimeistä korahdus­ta.
Hilja tämän vaistoten astui varo­vasti
sängyn luo, ojensi kätensä katel­len
vanhempiaan, alutta minne emäntä
ihäfvisi? Hän nähtävästi avasikin vain
vieraalleen oven ja pyörsi itse toisaal­le.
Ihme ja kumma! Ei sairaan vointia
tarvinnut kysyä matkalta tultuaan. Oli
siinä aviovaimoa kerrakseen. Mutta täy­tyi
kuoleman majesteetin edessä hänen­kin
taipua. Täytyi ensin päivällä hae­tuttaa
tuo Koivulan pariskunta ja ei
vielä tämä riittänyt, oli hänen itsensä
lähdettävä hakemaan juuri sitä henki­löä,
jota vastaan oli eniten rikkonut.
Kaikkeen sitä pitää joutua tässä synnin
maailmassa. Miten täällä on a.^iat? saa
Hilja kuiskatuksi vesittelynsä lomasta.
Maija-äiti tapansa mukaan niiskutti
isä vastasi:
— T Huonosti on asiat, lähtö on lä­hellä.
Ovinurkassa muurin suojassa oleva
mies on henkeään pidätellen seurannut
vieraan tuloa huoneeseen ja yhä edel­leen.
Rankkaan ilman punaamat posket
yhä hehkuvat itkustakin huolimatta
kaunistaen tuota pitkää solakkaa nais­ta.
Voi, miten miehen sydän lyö kiih­keästi,
sen vasaran iskut varmaankin
kuulevat läsnäolijatkin. Mutta he kuin
yhteisestä sopimuksesta, isä ja äiti, kat­sovat
its^intaisesti vuoteessa makaa­vaa
ja siihen on viimeksitulleenkin kat­se
naulautunut . . . Katso jo tänne,
katso! Etkö tunne läsnäoloani, onko
vuodet voineet häivyttää viattomim-mah
ajan suloiset muistot mielestäsi.
Voi, voi, tunne töki läsnäoloni, oma ra­kas
ystäväni. Ja hypnootin voimalla
sai mies äkkiä tuon naisen käännähtä­mään
ympäri ja t i r k i s t ^ ä n tuonne pi­meimpään
loukkoon. Kuka oli tuo uunin
kupeella paitahihasillaan istuva mies?
— Ei, nyt hän varmaankin näki unta
omassa Onnelassaan ja pian kait heräi­si
todellisuuteen. Ei ollut mitään Yli­mäen
kamaria, ei vanhempia,, siellä ja
kaikista vähiten tuota tuolla loukossa.
Voi, kuinka usein olikaan unikakkiai-fnen
pitänyt ilvettä hänen kanssaan.
Nämä kaikki havainnot ja ajatukset
välähtivät tuossa tuokiossa Hiljan ai­vojen
läpi.
Miettimisaikaa ei sen enempää ol­lutkaan,
sillä kohta kun häiden kah-den
katseet yhtyivät, ponnahti mies
tuoliltaan tullen Hiljan luo kädet ojos­sa.
Miitta mikä vaisto lienee miestä pi­dättänyt,
hän sai äskeisen kiihkeän tun­teensa
pidätetyksi ja siispä ojensikin
vain oikean kätensä tervehdykseen sa­noen:
— Tervetuloa rouva Mannila. Olipa
hyvä että sentään lähdit äitini mukaan,
vaikka olisihan sinulla ollut kovin hy­vä
syy kieltäytyäkin. •
— Väinö, sinä täällä! pääsi kuin hä­dässä
olevan parahdus Hiljan suusta...
Väinö, miksi minua vielä kiusataan näin
paljolla. Hän veti kätensä pois Väinön
kädestä ja lysähti lähimmälle tuolille
istumaan peittäen kasvonsa käsillään.
Eiväthän nämä läsnäolijat tienneet min­kälaisen
kuurin läpi tämä ihminen oli
viimeisen vuorokauden aikana käynyt.
Hänhän oli elänyt sekä onnen kukku­loilla,
että murheen laaksossa, kulke­nut
ylimmästä taivaan ilosta alimpaan
helvetin tuskiin saakka ja sitten kohta­lon
lonkerolangat vievät tienristeyk­seen,
jossa ei voi päätellä mitä teitten
varsilla on. Eivät he ymmärrä, mistä
johtuu, että nuori nainen tällaisessa ti­laisuudessa
voi lysähtää pyörtyneenä
lattialle läjään. Mistäpä he tietäisivät,
että joku ihminen voi j^hdessä illassa
elää läpi kymmenen vuotta ja enem­mänkin,
he jotka elävät vain päivän
kerrallaan ja lepoajalla nukkuvat. E i.
Tunneihmiset ovat erikseen täällä elä­män
kovassa koulussa.
Hätäillen ja hämmästyksen vallassa
«riensivät äiti ja Väinö pyörtynyttä nos­tamaan
ylös ja he kantoivat hänet
emännän kamarin sohvalle johon pian
emäntäkin joutui kamferttipulloineen.
Kuin usvan läpi kuuli Hilja hätäile­viä
ja ihmetteleviä sanoja:
— Kylläpä se häneen koski, ei olisi
pitänyt noin valmistamatta päästää hei­tä
toisiaan kohtaamaan.
— Kukapa tuota ymmärsi, että niin
vanhat asiat olisivat enää noin voimak­kaasti
vaikuttaneet, että ihan pyörtyä
piti.
— E i se» mahtanut olla yksin syynä.
Voi h3rvinkin liikuttua isännän säikäyt­tävästä
muuttumisesta. Ifönhän OQ kuin
ilmetty vanhaisäntä ja Hilja, kun niin
' rakasti vanhaa isäntää ja nyt oli kuin
olisi tuohon entiseen vuoteeseensa i l ­maantunut.
—^ Olkoon vaikka niinkin, mutta hän
pyörtyi vasta; Väinön nähtyään ja mitä
se niin surkeasti voihkaisi, että häntä
kiusataan . . . Tämän viimeisen sanoi
Hiljan äiti, joka itkua tuhertaen aset­teli
kylmään veteen kastettua pyyhelii­naa
tyttärensä otsalle.
Hilja oli jo töydessä tajussaan ja
(kuuli nuo äitinsä sanat, pitäen kuiten­kin
silmänsä kiinni selvitelläkseen rau­hassa
alibista kohtausta. Siis se oli
Väinö, joka oli ilmestynyt hänen eteen­sä
— ja miksi tuolla tapaa, äkkiä, ai-vankuin
säikäyttäen, kuten joskus lap­sena
jonkun nurkan takaa P3rräihtäen,
kun hän omissa ajatuksissaan ohi kulki.
Silloinkin hän oli aina kiljahtanut ja
Väinö oli rientänyt vakavana anteeksi
pyytelemään ja luvannut, ettei koskaan
enää sellaista tekisi, mutta sopivan ti­laisuuden
tullen teki kuitenkin. Olisiko
n3rt vielä naimisissa olevalla miehellä ja
vielä isänsä kuolinvuoteen äärellä voi­nut
olla noin paljon kujeilumieltä ja
miksi ei äitikään heti huomauttanut,
että huoneessa oli vielä joku muukin
henkilö, jota hän ei ollut osannut odot­taa
tapaavansa täällä sen paremmin
kuin omia vanhempiakaan. Se nyt ei
ollut ensinkään ihme jos emäntä ei niat-kan
varrella Väinön tulosta maininnut.
Hän tietysti ei olisi puhunut pojastaan
tälle ihmiselle missään yhteydessä ja
eipä hän puhunut koko matkalla muus­takaan.
Venytellen itseään teki Hilja herää­mistä
sitten hän avasi silmänsä selkose­lälleen
ja ihan siinä sohvan päässä seiso­van
miehen katse ensimmäiseksi kohta­si
hänen katseensa. Se oli katse joka
oli syöpynyt ajat sitten johonkin hä­nen
sisimpänsä komeroon. Siinä oli lap­sellista
hätää ja rukousta . . . Noin ne
silmät silloinkin häneen tuijottivat, kun
hän Kaukon kanssa antoi ensiapua täs­sä
samassa huoneessa. Huoneen sisustaa
oli senjälkeen paljon muutettu, mutta
tällä hetkellä, niin Hiljasta tuntui, vä­reili
näiden seinien sisällä senaikainen
henki. Tuntui Kaukon läsnäolo ja myös
emännän vihamielinen asenne. Ja en­tä
nuo silmät, olivatko ne enää samat
lapselliset, viattomat — voi, eivät voi
olla! Hiljan täytyi peittää käsillä kas­vonsa
ja nyyhkyttää! Tämä elämän
kulku voi olla joillekin ihmisille niin sa­nomattoman
mutkaista ja yllätyksiä
täynnä, että sitä ei jaksanut ymmär­tää
ja siksi täytyi itkeä, kun ilo ja suru
sekoittuivat aina kovin liki toisiaan.
Ilo ja suru, sitähän ei voinut kieltää,
etteikö tässä tapaamisessa ollut hyvä
annos iloakin, mutta on. varmaankin
tullut vaimoineen nyt kotia. Mutta mi­tä
ihmettä varten hänet oli haettu tä­hän
taloon, se kysymj^s oli vielä rat­kaisematta.
Hän ponnahti sovhalta sei­saalleen
ja huudahti:
— Ihmeellistä, minulle käsittämätön­tä
on täytynyt tapahtua, koska me
kaikki olemme pitkästä aikaa jälleen
Ylimäellä. Sanokaa hyvät ihmiset hou­rinko
minä, vai oletteko tekin äiti tääl­lä
ja Väinö tuossa ja mitä teillä on
minulle asiaa? Jälleen hän vaipui her-votonna
l^^tumaan. Nyt istui emäntä
Hiljan hartioiden tueksi ja puhui tyyn­ny
telien:
— Rauhoituhan nyt, hyvä lapsi. Em­mehän
me osanneet'kuvitella, että tä­mä
teidän kohtaamisenne olisi mieltäsi
noin valtavasti järkyttänyt. Meillähän
oli aivan rauhalliset tarkoitukset ja nyt
menemme joukolla isännän luo, niin
saadaan nähdä vieläkö hän voi asiansa
itse teille ilmoittaa, jaksatko? ..
jon
HmMumt hetket
Sä ihminen aikasi käytä
et iloa oisi se ain.
On elämä kalliimpi kultaa,
ilon ruusut poimi sä vain..
Nykhetket ei koskaan palaa,
ne muistoiksi vainen jää.
Kuin syksyn lehtien lento
on elomme taivallus tää.
Joka hetki riemulla täytä,
se on aarteesi päällä maan.
Et arvaa kuomista päivääy
se mitä tuopi tullessaan.
Älä murhetta kauan kanna,
ilon hymyn se haihduttaa.
Onni ei tule oottamalla,
sinä Use luoda sen saat.
Niin haihtuvat hetkesi käytä,
ett' eivät ne tyhjiksi jää.
Muistot kauniit tovereista, kun
vuodet vaihtuu, harmenee pää,
H. M.
- Kyllä minä, Hilja nousi nyt pal-reippaampana
ylös seisomaan ja
emännän jäljessä he kaikki siirtyivät
isännän sairashuoneeseen. Heidän kaik­kien
suureksi ihmeeksi oli isäntä täysiit
hereillä, hän katsoi odottavasti tulijoi­ta
kutakin erikseen, ja sitten viittasi
voimattomalla kädellään heitä lähem­mäksi
tulemaan. Ääni vapisi, mutta oli
kyllin selvä ymmärrettäväksi, kun hän
aloitti:
— Minä olen tehnyt kovin paljon pa-haa,
rikkonut Jumalaa ja kaikkein lä-heisimpiäni
vastaan. En ole noudatta­nut
oman isäni tahtoa, enkä määräys­tä,
vaan olen antanut viettelyksen voit­taa.
Tässä hän katsoi kiinteästi vai­moaan,
joka alkoi kuivailla silmiään esi­liinan
kulmaan . . .
Se oli suuri vääryyfe, jonka minä ff^^i^ii v
sinulle ja koko sinun perheellesi tein,
Erkki,' ajaessani säälimättömästi teidät
pois kodistanne. Hänen täytyi välillä
läähättäen hengittää ennenkuin voi rau­hoittuneena
jatkaa:
— Isä määräsi enrten kuolemaansa
minun tekemään sinun kanssasi kont-rahtikirjat
viideksikymmeneksi Miodek-si.
Siinä oli suutari Hakkarainen, se
vanhempi, läsnä ja olisi voinut todis- Men kilju
taa käräjillä sen asian todeksi, mutta Ijna ^j^jj
kun se koko sakki hävisi näiltä^ main ja
minä tiesin, ettet muita todistajiakaan
saa, annoin minä Mannilan ajaa asiaa
miten halusi.
Tämän nimen kuullessaan Hilja säp­sähti.
Hän muisti imiten Kauko oli sa­nonut
suuttuneensa sedälleen siitä, kun
hän oli ruvennut tuollaista väärältä
puolelta asiaa ajamaan.
— En minä ole palkatta jäänyt vää-ijäni
ko
pui
la silmie
Hilja
ii. Erk
•an kyl:
luu:
- M
lorppan:
lojasi ta
iten h
inulle.
Erkki
o^-erinsa
ien, kau
eissa tc
'iitä ait
Ta olivat
uisui tu
estä mi
annut.
- Joi
uttu, va
<itkoi:
- P i d
ankitut,
elvitäan,
Kiitolli
aan silm
ne sisi
uskois
ijTänmie
isi ihmi
ojatekoj;
>i pienet
Käsi k
>inen se
- mutta
lat tua'
">ta toi]
an ja t(
^ten siir
ryydestäni, eikä Anna-Liisakaan . . .
Taas hän tovin katsoi vaimoaan. Olisi- »^^^ oli
kohan tuo odottanut että vaimo nyt »siinsa n
jatkaisi ja helpottaisi tätä hänen tilin- » u t siilo
tekoaan. Mutta mitään ei siltä taholta Rlmeä oi
kuulunut, niin sairas jatkoi itse: B^aposki]
— Minua on kuljetettu monen kiiras- fiaisesti ki
tulen kautta ennenkuin annoin ylpey- fchyrin;
delle ja ahneudelle ja kunnianhimolle l \ i a i j a n
matkapassit. Minä en taipunut ennen- »bij j.^^
kuin minut lyötiin niin voimattomaksi, gliHä taa^
että en enää kyennyt viinan voimalla- B^iamieh
kaan vaimentamaan omantunnon ään-<g.\änettÖ!
tä, joka aina nuhteli ja pakotti korjaa- |}ina L i i ,,
maan rötökseni, jos yritin seKinpäiO
olla jonkun aikaa.
Tässä nyt olen ruhona ja rampana
teidän edessänne ja rukoilen, että voit­teko
te kaikki antaa minulle anteeksi
pahat tekoni, jotka toivat teille paljpo
kärsimystä. Aution saatte heti takaisin
kunhan sisareni joukko ehtii sieltä
muuttamaan pois. Viimeistään ke­väällä
pääsette kotiinne takaisin. M'*
nä en tiedä missä kunnossa se nyt oji'
sillä en ole voinut kertaakaan sielia
On
ehft 5i;,.
J^aatie
nnösta,
^;^5i ki
^ <»lisit
^ vaik
^ takai:
>^niästa
' " ^ sa;
" tavan
1^.
sivu 4