1957-04-27-10 |
Previous | 10 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
i i i i (Kilpakirjoitus Xo. 36) MIXÄ olin hv-vin pikkuinen poika silloin, kun ensikerran näin oi- ,kean maantien. Meillä oli tapahtunut jotakin sellaista, mitä en jaksanut pienellä järjelläni käsittää. Sinä ihmeellisenä kesänä oli minun äitini sairastanut kovaa tautia, koska kuulin isän sanovan: — Jos tuo nyt kuolee, niin täällä kor- kun me sieltä pois lähdettiin? Sisar kai-vessa me ei voida sitten enää olla. keti selitti,; ettei hän vielä tiennyt, kosr Mieleni pohjalle oli jäänyt, että mi- ka oli kuulhit isän myyvän sen sille ku-tähän se sillä tarkoitti — ettei voitaisi ka haluaa ostaa; mukavaa, kun kaikki lähdetään ja tyhjä tölli jää k^-höttämään sinne pienen lammin rannalle. (Ei se jammi silloin ollut mielestäni pieni.) Navetassa ei enää määkinyt lammas eikä ammunut, lehmä. Kysyin sisareltani, joka minua talutti: — Kuka nyt menee meidän tupaan, sasin smoa HannaUe, että dfaan meidän isä ole koskaan päissään. — Eipä ole, mutta saattavat ne pahanilkiset akat piestä siivojakin miehiä ja vallankin kun hänellä on lapsia, sanoi Hanna ja lisäsi: Onminun mielestäni aikalailla hassua, että isä igrt' ottaa ^kan, kun minä jo osaaä laittaa ruokaa niinkuin litkin. Mitä se sillä akalla? Oikein pahaa tekee, . ^Mv^^ puolesi löMutin: —-äl^ sinä sitä niin kovasti pahaksesi ota. Eihän meidän tarvitse olla hänen plekset-tävänään . . . Jos kerran lyö, niin ei lyö \ kahdesti —- tl ainakaan minua.': Minä juoksen pakoon ja menen vaikka Annä-^ sisaren luo.' Kyllä Mn ottaa inm läp-alkiipäästä oli toinen toisensa jälkeen kiinnosti minua, koska veljeni oli ker-poistunut paremmille laitumille. Ensik- tonut, ettei siellä maantiellä ollut yh-si poistuneita minä enää tuskin muistin- tään isoa kiveä johon voisi lyödä varkaan, mutta myöhemmin menneet kä- paansa verille . . . Väsyksiin asti piti vivät silloin tällöin meitä jalelle jääneitä katsomassa. Siitä heidät parhaiten muistin, kun he toivat aina^ 'pompo-mia", joka oli hyvin makeaa ja pyöreää, suussa sulavaa ja parempaa kuin sokeri, jota sitäkin sai aniharvoin. Tänä mainittuna keväänä kävi useampi sisaruksistani äitiä katsomassa ja silloin he sanoiva^: -— Ei saisi tuota Yrjöä laskea äidin viereen nukkumaan, voi vaikka tarttua se keuhkotauti . . . ^ Tuollaisia pidniä pirskeitä on siltä ajalta jäänyt mieleeni. Ja sitten se, kun sinne kotimökkiin tuli väkeä paljon enmmän kuin koskaan ennen oli siellä ollut . . . Silloin he veivät rakkaan olennon iäksi pois sen joka oli vielä kuitenkin ensin kulkea tuota kivikkoista tietä ja monta kertaa siinä^ ehti satuttaa jalkansa.. Veli kuitenkin kantoi minua osan matkasta ja niin se matka kului. Viimein aukeni yhtäkkiä aava tieväylä. Niin oli leveä ja pitkä, että sitä täytyi ihmetellen katsella oikein kauan ja — lopulta huutaa: ----J'uotako saa kävellä I Toiset nauroivat, vaikka minusta ei siinä ollut mitään nauramista. Tie oli pitkä, näkymättömiin asti vfenyvä ja sileä — ei yhtään isompaa kiveä. Olin nopeasti mennyt tielle ja poiminut isompia kiyiä kouraani ja sitten voitonriemmsena sanonut: —Katsokaa nyt, eikö ole tielläkin kiyiä? vaikka onkin inaantie. Silloin taas aikuiset nacunamazm:^^ viimeisillä voimillaan siliteHyt tukkaa- myöhemmin, etten ollut äenkoomniin ni, kun kädet kylmästä kankeina tuh*n koko matkan aikana hiiskunut mitään ulkoa ja juoksin suoraapäätä sängyn kysyttäessäkään. Olisinkohan jo siUpin viereen ja painoin pääni hänen poskeaan ollut niin ylpeä luonnoltani, etten Sievästen . . . Niin, sen kyllä muistaa koko tänyt sitä kun miniiUe naurettiin. Mene . ikänsä jokainen, jolta lapsena ollessa ja • tiedä^ . mutta ainakin suiurimman viedään äiti kylmänä pojs. OKn ollut osan matkasfa nukuin känyillä nukku-nukkumassa silloin, kun hänet nostet- mapaikassa, millainen se sitten lie oltiin aittaan ja laitettiin naapurissa teh- lutkaan; \ tyyn arkkuun . . . Siitä ei ole jäänyt Joka tapauksessa heräsin paikat kan-juuri mitään muuta muistikomerooni keinä ja näin niin paljon taloja, etten kuin tuo ihmeellinen saattoväki ja liiste- olisi uskonut tässä maailmassa niitä niin reeii päälle asetettu musta arkku. Kau- paljoa olevankaan. Siihen kylään sita an se kummitteli mielessäni . . . Sitten sitten jääti&i asumaan. Oli jonkinlai-se, kun sisareni Iita piti usein minua' nen iso huone, jossa asuttiin. Veljeni, sylissään ja lohdutteli: — Kyllä meillä^ joka oli • fo mustalaispojan kokoinen> on hyvätkin oltavat, kunhan tästä su- joutui jcAonkin juoksupojaksi ja niyö-rusta selvitään. Isä hankkii, meille uu- hemmin Qikem kauppa-apulaiseksi. Si-den kodin päästään oikein kyläää saret pääsivät kouluun, jota ei ollut toi-asumaan. silla-vanhemmilla lapsilla tilaisuus käy^ , 'Minä olin pesueesta nuorin j a ^ksi dä. • ^ - ' i ' ^ vanhempaasisarta ja yksi veli oK silloin ^^^V^ ja minäkin olin jo vielä^kotona. ^ ' kouluiässä, kun sain kuulla, että jälleen Sitten se muuttotouhu alkoi. — Me muatetteisiin; Nyt e .mennään nyt, Yrjö, oikein kaupunkiin, lapsfa iötona muita kuin Hannä-sisar* jossa on tasaiset tiet,,niin tasaiset kuin «nihä.ytsä, joka oUräätäK,oU saanut-tämä tuvan lattia, sanoi isä ja^oli hyvin i » y ^ työpaikan kaupungista — ja tai-iloisen näköinen. Minun pien^S pääs- ^si.^fiKä'"o}iä muutakin vetoyekotinta jon-säni kangersi ajatus, että lieneeköhän, ka vvoksi nyt taas lähdettiin täältä ko-isäni iloinen siitä, kun äiti kuoli jä nyt toiselta seudulta pois.. Kävi nimittäin päästään kaupunkiin. Eikö sinne olisi kun «li muutama päivä kivitalos-voitu mennä jos äiti olisi elänyt? Mi- sa asuttu, että sisar sai kuulla talonmie-nusta ainakin olisi silloin ollut vielä pa-- "»^jalta s^^ että mei-irempi mennä sinne, että äiti raukkakin *^än oma isämme oli mennyt kihloihin olisi päässyt. Oikein minä aloin hiljal- »han tämän kivitalon omistajan kanssa, leen vihata koko kaupunkimatkaa, kun Voi hyvänen aika miten se meihin* kos-isä siitä niin iloisesti puhui. k»« Sisar sanoi: Mutta sitten kun kaksi lehmää oli jo — Nyt sitä saa lähteä taipaleelle, viety pois ja tavaravähäiset viety hevo- isä' ottaa rikkaan lesken vaimok-sella ja ihmiset aloimme taivaltaa ki- seen. Ei se meitä suvaitse . . . Niin oli vikkoista ja mutkittelevaa tietä maan- ennustanut se talonmiehen muijakin, yl-tietä kohti, alkoi mielenkiintoni hera- peäksi ja äksyksi oli sanonut. Ihan ta . . . Tämähän vasta taitaakin olla "»e yö itkettiin, kun ei isäkään tullut koko yönä kotiin. Ei meitä muu niin paljoQ itkettänyt kuin se, että se • tuntematon voi olla isäraukalle hyvin - fiaha^ Isä Vkun oli enemcaän hiljainen mies, niin ajateltiin siltä kannalta, että se voi ^'aikka pienaa is^, jos oikein sisukas on. V SieM maalla, kun oli sellainen p i ^ suutarin käppyrä, jota sen iso akka usein pieksi, varsinkin siUoinkiin' sutitari oU päi^än.^^ frana hök- Sivu 10^ Lauantaina, bulitikuun 27 päivänä. 1957 Tällaista me juttelimme jä paljon muutakin. Aina jos. näimme seÄ meille äidiksi aikovan jossakin kulkevan, silloin juostiin toiselle suunnalle. Mutta kerran en ehtinyt. Olin tullut pahki porttikäytävässä, kun juoksin kotiin, siinä hän sieppasi minua kädestä ja se oli niin luja ote, etten saanut rimpuile-misesta huolimatta,irti kättäni, vaan oli alistuttava siihen mitä nyt tuleman piti. Aluksi katsoin tiukasti maahan, mutta kun kuulin hänen yhä uudelleen puhuvan, nostin hiukan päätäni. : —Mikä sinulla on, kun aina juokset pakoon, jos mSna Sano toki nutä tämä Hän kyseli minulta. Kuvittelin hänen äanss^ lan kamalaksi nmta^ kaikki satukirjojen mutta^mitä kummaa nyt^ sui ib^nen äänsä vähiteflen « kätensä,h^Uän lämpimäksi" enää.mieUäni sitä iieittäu^^ Han piteUkin siitä yhalijajsml Jeen,:melkein huo puolueen. Siejlä toisen kerrokSeö^ neessä vasta tajusin miig^; Hän. antoi minun hetketr'^ ihailla: valoisaa huonefta/o^.. ikäytä^^ riiyöten kahteö^it» n^eehi^- Tdinett^li 'dSkAiU kk^i^ikkto; tööi^jplj si ikkunainen. Siinä ine'' SiinnmiiiDimiiiiii^tiuinuuiniiiiinniuiiii Xljsä liuosta pe Pii ajosta t? ED«B»»t r-niia oi 1^- Täh saDOtiu - M i i » Ivai oletteko K I I T O S 1 Tahdon lausua suuret, 1 toksef teille, jotka' ylla I minut 75 - vuotissynt " I väni johdosta. Kiitos I ta katetusta pöydästä. I MRS. TEKLA 1 Bingley, Alberta iiiiiiiiiuiiiiiinuuiuntmiiiininiiiuniniiiiiniiminnu KIITOS yiUeni j a siamilaisilleni, .jo$ka-- n i i n *?TOinTiik^Us1'nii; ikÄ^t-tft- tuon^islen ^ minua ibarfisomassä^^s^älaisa ollessani ja^ <mnitteiiUlDOi?teisifc^ joita- YHiJyisvraltain-lPUOldita^^si^ . ' , •Env^^ luiuniita sanotja paMtsepiaan Jisrvyyttäime; 1 käjncmit sairaan liioxm o n i k u ^ ^-kosQi^aan 'fK>i l ^ r ^ ^ ,ux^oiiU;aa, se'säiW^i^^ ftNytoliö Ife Oliksi hän Litseai.sillä [iloita sitä k jtni vihaa, s •taisi olla ke liänen sipaii i Katsoin 1 liBiin ja sitt< Ifeutta — ti fpoimallani j [jyyhkyttäei Antak he ja Hanna Itu teitä no lisän ja sitt [nälkää näk( Ihm enkeli Ihettänyt me Iron Hannall Ileitä pelkää I minua oikei [pkhuuttaV'k J. JJL ...1,'.-. Sylvan Lake ElkLEN STENLUiND KIITOS ••Mx': Täten haluan kiittää Nolalun ja ymp|is tön :Naisten kerhoa, kun t^^ yllättän^äD minua^ pikku-tyttönT kanssa maaliskuuni 2i paivana. . • % \ Kiitos kauniista lahjoista ga;^nii3tä4lei#j ^ista jotka toitte tullessanne. . , | Kiitollisuudella teitä mtjjsta^h^J' 2 MBS. iJOJLJAN HXJHTÄ JA PIKlttTi^ ^ilver Mountain -^'*-^'^'Ont .. •li.JvllC»! ^ Parhaat onnittelunune EVERT ALHOLLE hänen Cl-vuotissryntjnnriä-päiyänsä ^johdosta TILI JA VIC. HÄimiNENr Jjonct-lialEe''' ^•••.•.'•^<- ' Ontario )PÄRHÄAT ONimT^UIiÄME VICTOR HÄNNISiLLE hänen täyttäessään 70 vuotta huhtikuun ISrpäiväfla T i l i Hänninen Elina, Viljo. HelleiL Donna ijä John,Hänninen Katri* Stan, David j a J im Mari ja Vaitpas Hänninen Ma j a Jussi Tuokiko Arttu lEUminen ^ LUa-Ros^Bertha ja Kaarlo 7V>i!k3ca Laina j a Väinö KaUio Viesti. Virginia j a ^ a s Hänninen ^ Lea. Olen j a Niilo Toadca Helmi» K . , 'Cheryl j a Taisto ' Hanninen _ Syhröi <ja Leytbn caiajpman^ Mr. ja mrs. G. Dobspit Onerva «ja M a r t t i Latvala Aino j a T a t u Lankinen ^ Aira j a Eridd Län&inen -j Alma Pylkkinen ^ ^] Hanna Ja John Koski *: Alma j a Lauri K a r j a l a i n^ Hanna j a Matti* Poutanen^ Anna ja' V i l h o f -Anna j a Topi Iieskinen Aino j a K e n K e n t t ä l ä Lempi Salo Ida j a A t u Koivula - \ K I I T O S ^ Sydämellinen kUtos teille kaikille yhteisesti j a jc3caiseUB e r i i s e ^^ . muistorilnkaasta yllätyiksestä. jonlka jäii}estl*te minun TO-rVuotissyntyi»*»' väni johdoata. . ^ KUtos niistä käjtännöölsistä lahjoista sekä rahasta j a ihaixis^. g*g jottuk sain vastaanoötaa, k u i n on^yoäktn nautintorifekaasta jteadbcvipöydasta. tos puheista, soitosta ia lauluista. Kiitos myös lapsillemme laä^joista. 1H I l l an emännSit sekä homman lUBkumgtärktjät m n n ä ; Jussi, 'Id^» v i »u I/ea, ansaitsevat etritjrisen lämpöisen Iditakseh. Teitä kaa&la tulen aina Mitollisuudella m u l s t a a ^^ k. R. R. 2, Long Lake R«L VICTOR H^JLNNINEN Sudbury, On*»^ M A .Varatks Ipaästöl Jolloin Gutavit ibBfiin natkasl New • "I .. • ( U Ml Seuraan ou:pai]i m MUka' Matkat Yorkist Suomet Kääntj Swe 1255 470 1 TJnioi ECOTS BOX 69
Object Description
Rating | |
Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 27, 1957 |
Language | fi |
Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
Publisher | Vapaus Pub. Co |
Date | 1957-04-27 |
Type | application/pdf |
Format | text |
Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
Identifier | Liekki570427 |
Description
Title | 1957-04-27-10 |
OCR text |
i i i i
(Kilpakirjoitus Xo. 36)
MIXÄ olin hv-vin pikkuinen poika
silloin, kun ensikerran näin oi-
,kean maantien. Meillä oli tapahtunut
jotakin sellaista, mitä en jaksanut pienellä
järjelläni käsittää. Sinä ihmeellisenä
kesänä oli minun äitini sairastanut
kovaa tautia, koska kuulin isän sanovan:
— Jos tuo nyt kuolee, niin täällä kor- kun me sieltä pois lähdettiin? Sisar kai-vessa
me ei voida sitten enää olla. keti selitti,; ettei hän vielä tiennyt, kosr
Mieleni pohjalle oli jäänyt, että mi- ka oli kuulhit isän myyvän sen sille ku-tähän
se sillä tarkoitti — ettei voitaisi ka haluaa ostaa;
mukavaa, kun kaikki lähdetään ja tyhjä
tölli jää k^-höttämään sinne pienen
lammin rannalle. (Ei se jammi silloin
ollut mielestäni pieni.) Navetassa ei
enää määkinyt lammas eikä ammunut,
lehmä.
Kysyin sisareltani, joka minua talutti:
— Kuka nyt menee meidän tupaan,
sasin smoa HannaUe, että dfaan meidän
isä ole koskaan päissään.
— Eipä ole, mutta saattavat ne pahanilkiset
akat piestä siivojakin miehiä
ja vallankin kun hänellä on lapsia, sanoi
Hanna ja lisäsi: Onminun mielestäni
aikalailla hassua, että isä igrt'
ottaa ^kan, kun minä jo osaaä laittaa
ruokaa niinkuin litkin. Mitä se sillä
akalla? Oikein pahaa tekee, .
^Mv^^ puolesi löMutin: —-äl^ sinä
sitä niin kovasti pahaksesi ota. Eihän
meidän tarvitse olla hänen plekset-tävänään
. . . Jos kerran lyö, niin ei lyö \
kahdesti —- tl ainakaan minua.': Minä
juoksen pakoon ja menen vaikka Annä-^
sisaren luo.' Kyllä Mn ottaa inm läp-alkiipäästä
oli toinen toisensa jälkeen kiinnosti minua, koska veljeni oli ker-poistunut
paremmille laitumille. Ensik- tonut, ettei siellä maantiellä ollut yh-si
poistuneita minä enää tuskin muistin- tään isoa kiveä johon voisi lyödä varkaan,
mutta myöhemmin menneet kä- paansa verille . . . Väsyksiin asti piti
vivät silloin tällöin meitä jalelle jääneitä
katsomassa. Siitä heidät parhaiten
muistin, kun he toivat aina^ 'pompo-mia",
joka oli hyvin makeaa ja pyöreää,
suussa sulavaa ja parempaa kuin sokeri,
jota sitäkin sai aniharvoin.
Tänä mainittuna keväänä kävi useampi
sisaruksistani äitiä katsomassa ja
silloin he sanoiva^:
-— Ei saisi tuota Yrjöä laskea äidin
viereen nukkumaan, voi vaikka tarttua
se keuhkotauti . . . ^
Tuollaisia pidniä pirskeitä on siltä
ajalta jäänyt mieleeni. Ja sitten se, kun
sinne kotimökkiin tuli väkeä paljon
enmmän kuin koskaan ennen oli siellä
ollut . . . Silloin he veivät rakkaan
olennon iäksi pois sen joka oli vielä
kuitenkin ensin kulkea tuota kivikkoista
tietä ja monta kertaa siinä^ ehti satuttaa
jalkansa.. Veli kuitenkin kantoi minua
osan matkasta ja niin se matka kului.
Viimein aukeni yhtäkkiä aava tieväylä.
Niin oli leveä ja pitkä, että sitä täytyi
ihmetellen katsella oikein kauan ja —
lopulta huutaa: ----J'uotako saa kävellä
I Toiset nauroivat, vaikka minusta
ei siinä ollut mitään nauramista. Tie
oli pitkä, näkymättömiin asti vfenyvä
ja sileä — ei yhtään isompaa kiveä.
Olin nopeasti mennyt tielle ja poiminut
isompia kiyiä kouraani ja sitten
voitonriemmsena sanonut:
—Katsokaa nyt, eikö ole tielläkin
kiyiä? vaikka onkin inaantie. Silloin
taas aikuiset nacunamazm:^^
viimeisillä voimillaan siliteHyt tukkaa- myöhemmin, etten ollut äenkoomniin
ni, kun kädet kylmästä kankeina tuh*n koko matkan aikana hiiskunut mitään
ulkoa ja juoksin suoraapäätä sängyn kysyttäessäkään. Olisinkohan jo siUpin
viereen ja painoin pääni hänen poskeaan ollut niin ylpeä luonnoltani, etten Sievästen
. . . Niin, sen kyllä muistaa koko tänyt sitä kun miniiUe naurettiin. Mene
. ikänsä jokainen, jolta lapsena ollessa ja • tiedä^ . mutta ainakin suiurimman
viedään äiti kylmänä pojs. OKn ollut osan matkasfa nukuin känyillä nukku-nukkumassa
silloin, kun hänet nostet- mapaikassa, millainen se sitten lie oltiin
aittaan ja laitettiin naapurissa teh- lutkaan; \
tyyn arkkuun . . . Siitä ei ole jäänyt Joka tapauksessa heräsin paikat kan-juuri
mitään muuta muistikomerooni keinä ja näin niin paljon taloja, etten
kuin tuo ihmeellinen saattoväki ja liiste- olisi uskonut tässä maailmassa niitä niin
reeii päälle asetettu musta arkku. Kau- paljoa olevankaan. Siihen kylään sita
an se kummitteli mielessäni . . . Sitten sitten jääti&i asumaan. Oli jonkinlai-se,
kun sisareni Iita piti usein minua' nen iso huone, jossa asuttiin. Veljeni,
sylissään ja lohdutteli: — Kyllä meillä^ joka oli • fo mustalaispojan kokoinen>
on hyvätkin oltavat, kunhan tästä su- joutui jcAonkin juoksupojaksi ja niyö-rusta
selvitään. Isä hankkii, meille uu- hemmin Qikem kauppa-apulaiseksi. Si-den
kodin päästään oikein kyläää saret pääsivät kouluun, jota ei ollut toi-asumaan.
silla-vanhemmilla lapsilla tilaisuus käy^
, 'Minä olin pesueesta nuorin j a ^ksi dä. • ^ - ' i ' ^
vanhempaasisarta ja yksi veli oK silloin ^^^V^ ja minäkin olin jo
vielä^kotona. ^ ' kouluiässä, kun sain kuulla, että jälleen
Sitten se muuttotouhu alkoi. — Me muatetteisiin; Nyt e
.mennään nyt, Yrjö, oikein kaupunkiin, lapsfa iötona muita kuin Hannä-sisar*
jossa on tasaiset tiet,,niin tasaiset kuin «nihä.ytsä, joka oUräätäK,oU saanut-tämä
tuvan lattia, sanoi isä ja^oli hyvin i » y ^ työpaikan kaupungista — ja tai-iloisen
näköinen. Minun pien^S pääs- ^si.^fiKä'"o}iä muutakin vetoyekotinta jon-säni
kangersi ajatus, että lieneeköhän, ka vvoksi nyt taas lähdettiin täältä ko-isäni
iloinen siitä, kun äiti kuoli jä nyt toiselta seudulta pois.. Kävi nimittäin
päästään kaupunkiin. Eikö sinne olisi kun «li muutama päivä kivitalos-voitu
mennä jos äiti olisi elänyt? Mi- sa asuttu, että sisar sai kuulla talonmie-nusta
ainakin olisi silloin ollut vielä pa-- "»^jalta s^^ että mei-irempi
mennä sinne, että äiti raukkakin *^än oma isämme oli mennyt kihloihin
olisi päässyt. Oikein minä aloin hiljal- »han tämän kivitalon omistajan kanssa,
leen vihata koko kaupunkimatkaa, kun Voi hyvänen aika miten se meihin* kos-isä
siitä niin iloisesti puhui. k»« Sisar sanoi:
Mutta sitten kun kaksi lehmää oli jo — Nyt sitä saa lähteä taipaleelle,
viety pois ja tavaravähäiset viety hevo- isä' ottaa rikkaan lesken vaimok-sella
ja ihmiset aloimme taivaltaa ki- seen. Ei se meitä suvaitse . . . Niin oli
vikkoista ja mutkittelevaa tietä maan- ennustanut se talonmiehen muijakin, yl-tietä
kohti, alkoi mielenkiintoni hera- peäksi ja äksyksi oli sanonut. Ihan
ta . . . Tämähän vasta taitaakin olla "»e yö itkettiin, kun ei isäkään tullut
koko yönä kotiin. Ei meitä muu
niin paljoQ itkettänyt kuin se, että se
• tuntematon voi olla isäraukalle hyvin
- fiaha^ Isä Vkun oli enemcaän hiljainen
mies, niin ajateltiin siltä kannalta, että
se voi ^'aikka pienaa is^, jos oikein sisukas
on. V SieM maalla, kun oli sellainen
p i ^ suutarin käppyrä, jota sen iso
akka usein pieksi, varsinkin siUoinkiin'
sutitari oU päi^än.^^ frana hök-
Sivu 10^ Lauantaina, bulitikuun 27 päivänä. 1957
Tällaista me juttelimme jä paljon
muutakin. Aina jos. näimme seÄ meille
äidiksi aikovan jossakin kulkevan, silloin
juostiin toiselle suunnalle. Mutta
kerran en ehtinyt. Olin tullut pahki
porttikäytävässä, kun juoksin kotiin,
siinä hän sieppasi minua kädestä ja se
oli niin luja ote, etten saanut rimpuile-misesta
huolimatta,irti kättäni, vaan oli
alistuttava siihen mitä nyt tuleman piti.
Aluksi katsoin tiukasti maahan,
mutta kun kuulin hänen yhä uudelleen
puhuvan, nostin hiukan päätäni. :
—Mikä sinulla on, kun aina juokset
pakoon, jos mSna
Sano toki nutä tämä
Hän kyseli minulta.
Kuvittelin hänen äanss^
lan kamalaksi nmta^
kaikki satukirjojen
mutta^mitä kummaa nyt^
sui ib^nen äänsä vähiteflen «
kätensä,h^Uän lämpimäksi"
enää.mieUäni sitä iieittäu^^
Han piteUkin siitä yhalijajsml
Jeen,:melkein huo
puolueen.
Siejlä toisen kerrokSeö^
neessä vasta tajusin miig^;
Hän. antoi minun hetketr'^
ihailla: valoisaa huonefta/o^..
ikäytä^^ riiyöten kahteö^it»
n^eehi^- Tdinett^li 'dSkAiU
kk^i^ikkto; tööi^jplj
si ikkunainen. Siinä ine''
SiinnmiiiDimiiiiii^tiuinuuiniiiiinniuiiii
Xljsä
liuosta
pe
Pii
ajosta
t?
ED«B»»t
r-niia oi
1^- Täh
saDOtiu
- M i i »
Ivai oletteko
K I I T O S
1 Tahdon lausua suuret,
1 toksef teille, jotka' ylla
I minut 75 - vuotissynt "
I väni johdosta. Kiitos
I ta katetusta pöydästä.
I MRS. TEKLA
1 Bingley, Alberta
iiiiiiiiiuiiiiiinuuiuntmiiiininiiiuniniiiiiniiminnu
KIITOS
yiUeni j a siamilaisilleni, .jo$ka-- n i i n *?TOinTiik^Us1'nii; ikÄ^t-tft- tuon^islen ^
minua ibarfisomassä^^s^älaisa ollessani ja^ |
Tags
Comments
Post a Comment for 1957-04-27-10