Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 13, 1943

              mm SxviTlO LAU.^^TAINA, HELMIKUUN 13 PÄIVÄNX
.-listii
4
Ramlehin rannalla
EL E L I N Eg>ptin Aleksandriassa
muutamia aurinkoisia talvia
iauan aikaa sitten. Ja pois siltä ajal-
• ta mieleeni palaavat liiuistot eivät
yleensä ole kovin iloisia, niin kuinka
en ihastuisi, kuinka en hullaantuisi
• niihin harvoihin hetkiin, jotka kaata-
• vat ylösalaisin elämämme onnetto-muuspadan
ja täyttävät meidät ilon­tunteilla,
niin että sydämemme on pa­kahtua?
.Vaikka, elämäni on ollut ankaraa
vaivaa, olen kokenut sellaisia hetkiä.
Aleksandrian talvinen aurinko, sen
Välimerenmainen aurinko sen antoi
ne minulle. Auringon tähden, aurin­koisen
Välimeren tähden ja omanelä-niänhaluni
tähden otin nielläkseni ne
paksut karvaat palaset, jotka kohta­loni
tarjosi minulle samalla tarjotti-rciella.
Otin ne nielläkseni. sillä aavistin,
€ttä elämä ottaa pois koko tarjotti­men
niitten edestä, jotka ojentavat
kätensä ottamaan siltä vain auringon.
Harvoja valon hetkiä kohtalo soi
minulle ilottoman työpäivän palkaksi,
mutta pakotin onniannoksen suure­nemaan
suurentamalla vapaaehtoises­ti
karvaita palasia: kieltäydyin pal­josta,
mikä on elämälle tarpeellista,
voidakseni paremmin kylliksi katsel­la
tulvehtivaa kirkkautta, viihdyttä­vää
taivasta ja häipyvää Välimerta.
Lyhyesti sanoen: olin kehno työmies.
Heitin sikseen työn, voimatta puolus­tautua
millään, heti kun kärpänen
härnäsi minua sillä, että saattoi mie­lin
määrin nauttia aurinkoa.
Silloin, sydän täynnä.sitä heik-sinpäin.
Staten Island tuli jälleen
näkyviin. Etumasto saadaan pelas­tetuksi
kiristämällä vantteja. Varsin
heikossa ja huojuvassa kunnossa se
kyllä on, mutta kestää kuitenkin.
Kapteeni kääntyy ja alkaa laske­tella
laivallaan myötätuuleen. Vaik­ka
ylhäällä on vain pari pientä pur­jetta,
lentää laiva ensimmäisen \^o-rokauden
aikana yli 200 meripenikul­maa.
Siitäkin saa käsityksen tuulen •
voimakkuudesta.
Lopulta tulee t>yni. Staten Is-landin
lähettyvillä nähdään norjalai-
' »en valaskeittiölaiva, joka tarjoaa
apuaan. Kapteeni kieltäytyy, sillä
hän on sisuuntunut lopullisesti ja
päättänyt purjehtia mastontyngillään
satamaan ilman apua. Hän on päät­tänyt
\äedä laivansa FalkFandin saa­rille,
siellä sijaitsevaan Port Stanleyn
- iiatamaan. " \
Viikko kuluu. Viimein erottuu
• Port Stanley keulan edessä. Mutta
kapteeni ei vieläkään huoli avusta.
• Hän purjehtii kaksi viikkoa ulkopuo­lella
ja ankkuroi sitten ulkoredille.
- Saarilla ei ole kuin yksi hinaaja ja se
• vie lopullisesti kangistuneen miehis-
- tön ja päällystön sisäredille.
Lloydin katsastajat saapuvat lai-
• va^le ja tuomitsevat sen kuolemaan.
"Fennian"' satu on päättj-nyt.
Väki • jää kuukaudeksi saareen.
Kapteeni itse korjaa Falklandin saa-
, ren 400 jalkaa korkeat radiomastot,
: mutta se on toinen juttu. .
Kapteeni on aikaisemmin kiertänyt
: Kap Hornin kuusi kertaa. Oppilaat
. ovat hänen tunnustuksensa mukaan
, tsiintjTieet suurenmoisen rauhalli-
- sesti ja perämiehet ovat rhyös kun­nostautuneet.
— Pahemmin olisi voinut käydä,
huomauttaa hän olkapäitään kohaut­taen.
V
koutta, jonka ihmiset kernaasti ran­kaisevat,
lähdin pois . . . Lähdin,
' täynnä-vapautta ja vailla toivoa.
- Jalkani, raskaina nekin niin paljos­ta
kalliilla hinnalla ostetusta onnesta,
veivät minut aina Aleksandrian laitaa
pitkin Ramiehiin, josta Afrikan pal-
" mupuut katselevat Välimeren poikki
Rivieroilla, eurooppalaisissa Ramle-heissa
määrättyjen välimatkojen
päässä seisovia veljiään. Sama meri
h\-A'äilee tahi runtelee niitä. Aurinko
jalomielisensä, jollaiseksi sen tun­nemme,
valelee niitä samoilla voimak­kailla
säteillä.
Ramlehissa on uhkeita hotelleja,
niinkuin kaikissa tarumaisen ihanis­sa
paikoissa, joissa rikkaat tahtovat
Olla yksin, sulattelemassa laihaa ilo-äan.
Hyvä. Jumala, nähdessäni kuin­ka
surkean ikävä heillä oli hotellin te­rasseilla
nauttiessaan inhoittavasta
mitättömyydestään, jrmmärsin, miksi
.elämä oli niin' ankara kiittämättö-myydessään
sellaista köyhää kuinmir^,
nua kohtaan.
Ja minä uskalsin, minä köyhä, as­tua
noille ""terasseille, jotka olivat
täynnä rikkaita, noihin taloihin, jois­sa
vesipiipusta ja kahvista, minun
herkullisista paheistani, maksettiin
hintoja, jotka olivat minun kukka­rolleni
mahdottomia. Mutta mikään,
• jota olen halunnut elämässäni, ei ole
ollut minulle mahdotonta saavuttaa:
olen usein maksanut iloni verellä, jota'
rahaa pankit eivät tunne, enkä kos­kaan
tule sitä katumaan, sillä nämä
, valokylvyt ne ovat tehneet minulle
mahdolliseksi kestää elämäni pimeät
hetket.
Saadakseni annoksen kahvia ja ve­sipiipun
Aleksandrian Ramlehissa ta­hi
Smyrnan suurilla laitureilla, saa-^
dakseni haaveilla tunnin, joka päivä­kauteen,
joskus xiikkokauteen, oli
ainoa hetki, jolloin elin, olen aina teh­nyt-
niinkuin sejvelpo romanialainen,
joka kansanlaulussa sanoo:
Heilani luona ma vktenä iltana
Kokokcsän ansion annoin.
Niin, minä annoin . . . Täytyy
antaa paljon saadakseen paljon.
Sen tekee aivan itsestään ja vaivat­tomasti.
Mutta siinä ei ole kysy­myksen
ydin.
Emme rakasta valoa rakastamatta
samalla ihmisiä. Ei kaikkia ihmisiä.
Kukaan ei rakasta heitä kaikkia eikä
Kristuskaan rakastanut heitä niin ty-p)
erästi.
Me rakastamme sitä, mikä monelta
kannalta katsoen on meidän kaltais­tamme-
Rakastamme halujamme.
Eräänä iltapäivänä Ramlehissa, te­rassilla,
joka oli täjmnä kopseita ih-misnautoja,
näin erään miehen. Hän
oli myöskin nähnyt minut. Ja heti
kohta tiesin, mitä hän sieltä etsi, mitä
hän katseli, mitä hän tunsi. Hän oli
m>-öskin tiennyt sen kaiken minusta, "
ja vieläpä olimme arvanneet tois­temme
vilpittömissä katseissa halu­jemme
samanlaisen vivahduksen, yh-täläisyyksiemme
ihmeen.
Niin ei käy aina. Arvioidessani ih­misiä
olen usein erehtynyt puoliksi,
en koskaan kokonaan. Mutta kuta •
enemmän erehdyn, sitä parempi, sillä
tÄssä ei voi olla puhetta muusta kuin
kauniista elämästä, joka on tervettä
kuin lähdevesi ja voimakasta kuin sa­lama.
Pidän miehestä, kun hänellä synty­mästään
saakka on povessaan rak-
Canadan kuninkaallisen laivaston naisapupalvelukseen kuuluva
Wren Frances Rose, jonka koti on Säskatoonissa, opettelee lom-ajallaan
kutpmataidetta eräillä Guid oj AU Artsin kan^mspuilla.
kaus ystäv3^teen. Pidän naisesta,
kun hänen veressänsä palaa intohi­mo.
Kiihkoisasti kuin pelaaja etsin on­neani
kaikkialta. Pelaan aina uh­kapeliä,
sillä inhoan pikkumaisuutta.
Jos petyn, niin en menetä mitään:
toinen se -menettää. Ei menetä mi­tään,
kun antaa itsensä kokonaan:
muutoin voisi yhtä hyvin sanoa au­ringosta,
että se ehtyy antaessaan it­sensä
säästelemättä ja 'valikoimatta.
Ja sitä pahempi jäätiköille, jotka sil­lävälin
itse sulavat! Mutta kun voi­tan,
niin on minulla aarre hankittuna
itselleni! Puhun rakkaudesta y-stä-vyyteen,
sillä, valitettavasta, aistilli­nen
intohimo on kuin salama: raju,
mutta pysymätön.
Sellainen on luontoni ja sellaiset
ovat sen mielihalut. En ole siihen
tyytymätön. Hyvät ystäväni eivät
myöskään. Ja Marko, jonka minä
ymmärsin ja joka ymmärsi minut
vähemmässä ajassa kum mitä tarvit­simme
polttaaksemme vesipiippumme
sinä päivänä Ramlehissa, Marko oli
ehkä tjrytyväisin kaikista.
Se herttainen veijari koetti kuiten­kin
puolustautua. Hän Icyllä tiesi,
että se oli turhaa, sillä rakastaminen
ja sydämensä avaamisen tarve oA
tunteikkailla ihmisillä voimakkaam­pi
kuin kainous, joka pakottaa salaa­maan
vammat. Hän tahtoi kummin­kin
näyttää minulle intensähillitse-miskykyään
kuin maailmanmies ai­nakin,
tuollainen "maailmanmiespar-ka"',
joka syö kasviksia, juo vettä,
rakastaa niin voimakkaasti kuin nil­viäiset
ja peittää pienimmätkin naar- "
munsa! Ja sinä unohtumattoman
kohtaamisemme iltapäivänä Marko -
arvokkaana jätti minut siihen paik­kaan,
antamatta minulle minkään- '
laista rohkaisevaa merkkiä, ja lähti
tiehensä.
Niinkuin maailmanmies ainakin.
Helmikuun yö
Yö laskee ylitse talo, jen,
sä ^elmikuun laulua kuulet.
YHdyt lauluhun lumottuun,
jota soittavat laivahan tuulet:
Helminä helskyvät sävelet
vaarojen laelle nousi.
Tuikkeessa tähtien kimmelteen.
kuu hopeapilvehen sousi.
Tummuu jo laivahan sininen sila
Sen kaarissa tähdet ne palaa.
Valkea usva huurrehelmistä
kukkia ikkunaan valaa.
Yö laskee ylitse talojen,
yön kannelta soittavat tuulet.
Sä vaivut hurmioon loihduttum
kun helmikuun laulua kuulet.
ARJA SARA
Korven lapsi
Korpi mulle murhelaulun
hiljaa huminoi.
Murhelaulun tummaan talttii"
sydämeni soi.
Korven lapasi, orpo olen,
ilman ystävää.
Tuulten taru lohtunani
— hetken viivähtää.
Korpi mulle sadun soittaa,
onnen mehnehen.
Tuulikannel tutun virren
helkkää hiljaisen.
Kaukomaille kaiho n siivin
aatos lennähtää.
Siellä sydän lämmin, pieni
muUe sykkäjää.
OSMO A AVI KK'A
Jos joku ihminen kirjoittaa parem­man
kirjan, pitää paremman saar­nan
tai valmistaa paremman hiiren-pyydyksen
kuin hänen naapurinsa,
niin maailma kyllä lyöytää tien hä­nen
asuntoonsa, vaikkapa hän asuisi
syvässä metsässä. — Emerson.
Jokainen ihminen hakee pa'^
sa täällä maailmassa. M tuor
häntä ennenkuin hän on sen
nyt.— Trine.
Yksi neron tunnusmerkeistä c
sekkyys. Tällä perusteella kai
moni itsekäs luulee olevansa ntr-
Marden.
im
liaua.
Asettukaamm
SniaaJi. Olemme
iTiedämme kail
ljo?kus miellyttä
Ikin ikävä.
M>yjän tule^
Itää siltä, ett^^l^
Ivastaan, v , ^ ;
Hänen ei pidä
[orjalta, jota veri
Lelle alalle, rautt
ftua näyttämään
Työhönsä inn(
[aina miellyttävä,
[harrastusta hefät
tekee niyymälär
kaaksi. Siinä
[katsella ympäriih
Myymälä, miss
[luttoman näköisii
I tä ja ummehtuu
: tavarat torkkuva
Ostaja kysyy t;
Myyjä vastaa
jkoleasti, kuin josi I niän hautaholvin ]
Ostaja vetäytyy
"En minä nyt-
: näistä kengistä, m
I vannut sitä neitii
minua hävetti" mer
sanomme joskus.
On puhuttu ja
naisista, jotka vaa
vetämään hyllyiltä
set tavarat ja sittei
ostamatta mitään,
olemassa tällaisia s
jia.. jotka eivät väli
ta, mutta on myösli
tunteisia ja hyvä
joista tuntuu pahal
mystä myyjälle ja
joko ostavat sellai
taan eivät huolisi,
ulos liikkeestä oi
mutta ilkeän häpeä
Uskon, että myy
lyttää asiakkaansa,
nelle «iin helpoksi 1
ostamatta, kun to
halua ei ole.
On liikkeitä, j
vältämme, koska
''niistä ei pääse ulos
-^^yyiä, joka käy
häneltä osteta, on >
keen menestykselle
daan kuvitellakaan.
Mitä myyjä saa k
sissä, sitä on vaikea
"Mutta antakaa
ei sellaista kuin viii
noo ostaja.
Useimmiten^ myyji
tekemistä myyraänsi
l^anssa. Siitä huolir
ditaan vastaamaan si
"Ei tällaista, antd
nista", sanoo ostaja
näytetyn tavaran.
"Muualla tämä ma
Ostaja hypistelee
laskee ne heti käsist£
ne saastaisia.
"Eikö teillä olfc mi
Viimeisellä väsyni
maila sormeniiikkeei;
hyllyjä:
^iyyjä kiiruhtaa
"tuon"' myymäläpöyd
"Hm', sanoo ostaja