Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 13, 1943

              Jokela, toukokuun 16 p:nä-^932.
Rakas Eeva, Americanus!
Pitäisi kai olla americana, koska
olet feminiini, mutta minusta se kuu­lostaa
kanamaiselta. Ihmisen ei,yli­päänsä
pitäisi käyttää sartc^jssaan,
vielä vähemmän kirjajllisissa töissään
sellaisia sanoja, joita ei itsekää-n ym­märrä.
Minulla on kuitenkin synty­peräinen
taipumus tehdä juuri sitä,
mitä ei pitäisi. Xiin ainakin äiti-So­fia
todistaa joka päivä, ja hänpä sen
parhaiten tiennee.
Äiti on taa-5 sydämen puolesta kun- '
nossa. Hän istuu keinutuolissaan ja
virkkaa minulle lakananpitsejä, dlei
juo jonkun ystävättären seurassa
kahvia. Pelkään hänen sairastuvan-liiasta
kahvista ja saavani syyn nis­koilleni.
Eilenkin hän tyhjensi kak-
\ sikymmentakuusi (26) kuppia. Voi­han
hänen satakolmek3rmmenkiloinen
ruhonsa vaatia enemmän kahvia kuin •
meikäläisen luukasa, mutta liika on
sentään aina liikaa.
Latva-juttua on jauhettu jauha­masta
päästyäkin. Koetin selittää,
ettei ollut minun s>yni, että Latva ei
ollut tullut vielä kosimaan. Äiti ei
uskonut sitä. Hän epäili minun
nä>'ttäneen sulhaselle sellaista naa­maa,
ettei hän uskaltanut tulla uu­destaan
yrittämään. Kuinka ihmees­sä
olisin voinut hänelle näyttää min­käänlaista
naamaa, Tcun .en ollut var
pun jälkeen nähnv't hänen autonumer
roaankaan saatikka itse miestä.
Koetin selittää äidille, että jos Lat­va
oikein todestaan rakastaa minua,
niin hän yrittää vielä kerran. Rak­kaus
ei väsy, ei muistele kärsimäänsä
vääryyttä. Ehkäpä Latva tässä avio­liittoasiassa
seuraisi suuren Goethen
jhjetta "vaikuttaa Tcuin tähti ilman
direttä, mutta kumminkin, ilman le-x)
a"". Äiti vastasi, että Latva tekisi
caikin puolin viisaamniin, jos nou-lattaisi
hänen neuvoaan eikä saksa-aisten
ajatustehtailijain, sillä kaikki,
nitä saksalaiset lähettäyät lilkomail-e,
on humpuukia. Minä tyyd3dn to-eamaan,
että tä\-tyyn3lla hyvää su-uaja
nimismiehen tytär röhjetak-een
lausua noin omintakeisia mieli-iteitä.
Kaiken varalta ryhdyin varokei-oihin,
ettei äiti voisi mielipiteitään
Antellä muualle, ei ainakaan Latväl-
. Lainasin seppä Helisevältä pelti-ikset.
Perheeni nukkuessa viatto-uuden
unta nappasin lukkarin pu-
'linlangan poikki. Päät väänsin si-iksi
koukuiksi ja yhdistin ne jälleen
lotinuoralla. Olinkin kiitettävän
itevä pienessä pioneerihommassani.
ikkarin puhelin on ollut jatkuvasti
äkuunossa, .vaikka monttööri on jo
3nta päivää tutkinut keskusta, lin-
1. ja puhelinta, mutta vikaa ei löy-
Lauantaina vihdoinkin Latva saa-i.
Olin Lempin kanssa kuokki-
•?sa marjapensaitten juuria, kun
^n haltuus rakas isäni" pysähtyi
Lisiellin portille. Katselin ^^Ikäni
•pumista siitä holvikaaresta, joka
odostuu jalkojeni väliin. Hänen
äisyytensä \'ilkaisi ohikulkiessaan
alistooni, mutta ei tuntenut sitä
vahaistaan, mikä suotakoon hänel-anteeksi.
Siniset "överhaalarit"
t tusinatavaraa, ja ihmisen taka-
1 on yhtä ilmeetön tuntomerkki,
tnipi sensijaan keskeytti työnsä
L i f k i ujostelematta agronomia.
Onko neiti kotona?" kysyi Latva
ipillä.
'•Tuossa liän on.*'
Latva peräytyi luokseni.
''Näin sievänä en ole koskaan sinua
nähnyt", tunnusti Latva tarkastellen
työn punaamia poskiani.
"On hauska, että huomaat työn pu­kevan
minua'', pistin työntäen hiuk­set
pois kasvoiltani.
Latva ei ollut huomaavinaankaan
piikkiä.
"Tulin tekemään kuulutuskirj^a",
sanoi hän
• "Käy sisälle: Äiti on siellä."
"Tulin tekemään sitä sinun enkä
äitisi kanssa."
"Minä luulen olevani sivuseikka
siinä hommassa sen jälkeen, kun an­noin
suostumukseni."
Niinkuin olinkin. Kun pyysin
kuulutuksen siirtoa kesäkuun loppu­puolelle,
ei siihen suostuttu. "Minkä
tänään voit tehdä, älä jätä sitä huo­miseksi",
sanottiin minulle.
"Se on rappeutunut totuus", väitin.
"Minkä voit siirtää huomiseksi, elä
tee sitä tänään, on nykyajan tunnus,
ja minä noudatan sitä,"
Äiti selitti Latvalle minun olevan
vallattoman koiranleuan, joka vuo­sien
kuluessa kyllä oppisi olemaan ir-vistelemättä.
Rovasti ja ruustinna kutsuttiin
meille kahville. He olivat ko\'in iloi­sia
minun onnestani (!) ja ylistivät
isää ja äitiä nuorimman tyttärensä
hyvästä sijoituksesta yhteiskunnalli­seen
arvoasemaan. Äiti säteili ja sa­noi
"Herran lask^een palvelijansa
rauhaan menemään", kun tiesi mur-heenlapsensa
tulevaisuuden turvatuk­si.
Sitä ruustinna kovasti ihmetteli,
kun menimme suoraapäätä koulu­tuksiin.
Kihlausaika hänen mieles­tään
oli elämän ihanin aika. "Eikö
niin, pappa-kulta?" Rovasti myönsi
heti niin olevan, ja sitten kaksi har-maapäätä
katsoi toisiaan niin helläs­ti,
että minua rupesi hävettämään.
Äiti huoahti kuin Helisevän palje
ja myönsi kihlauksen olevan ihanan
asian. Isälukkari ei kuitenkaan saa­nut
hellää silmäystä kuten rovasti,
sillä kuulonsa pettämänä hän ehti sa­noa
vaimonsa sanojen jatkoksi totuu­den:
"Parempi on olla kihlausiha-nuutta
maistamatta, niin ei osaa sitä
jäljestäpäin kaivata."
Minun täyt3'i sangen voimakkaasti
niistää nenääni, etten olisi sopimatto­massa
paikassa hymyillyt. Latva vil­kaisi
minuun ymmärtävästi, mutta
selitti heti rauhallisesti, ettei kihlauk­sella
tässä tapauksessa ollut väliä,
kun me olimme tunteneet jo toisem­me
pienestä pitäen.
"Niin", myönsin auliisti. "Sitä­paitsi
te kaikki olettekin nauttineet,
kihlausriemuista paitsi minä.''
Tietysti minun ei olisi pitänyt sa­noa
noin. :Mutta en malttanut malt-taessanikaan
pitää suutani kiinni,
kun tiesin, ettei minua rovastilaisten
läsnäollessa julkisesti nuhdeltaisi.
Ylkää ei näyttänyt kuitenkaan ole­van
hy\'ä loukata julkisilla paikoilla.
Hänkin osasi arvioida tilanteen ja
heittäytyi rakastuneeksi. Pani kä­tensä
tuolini selustalle ja solutti sen
siitä syötäröUeni. Istuimeni rupesi
kuumenemaan. En voinut käskeä
hänen viemään käpäläänsä hiteen.
Ylkä hymyili ilkkuen päin naamaani.
Hymy hymystä pöydän yläpuolella,
mutta alapuolella ei tarvinnut tees­kennellä.
Selvittelin reitin, etten
loukkaisi ketään asiaankuulumatonta
ja potkaista kampsautin kenkäni ko­rolla
ylkää keträkseen, minkä jak­soin.
Tarkoitus saavutettiin. Lat­van
käsi nousi tuolin selustalle. Hy­myilin
herttaisesti hänelle kiitokseni.
Kymmenen aikana hoksi ruustin­na,
että oli paras aika papan ja hä­nen
lähteä nukkumaan. Latva tar­josi
heille ritallisesti autokyydin, ja
minun piti lähteä mukaan.
"Ei suinkaan äitisi ole sinua pakot­tanut
Latvalle?" kysyi rovasti, kun
Latvan kääntäessä autoaan saatoin
vanhuksia portaille.
- "Ei."'"
"Avioliitto, lapseni, on vakava a-sia.
Siitä vöi tulla maanpäällinen
taivaamme, mutta myöskin helvet-timme.
Oletko ajatellut sitä, lapse­ni?"
"Olen, setä." Se oli totta. Olin­han
aikonut järjestää avioliittoni
Latvalle helvetiksi, ja ulkoseurakun-nista
oH luvattu apua.
Kuulutuksiinpantu pari lähti pie­nelle
autopyrähdykselle.
"Mitä naurat, Kirsti?"
"Hymyilet, tarkoitat kai sanoa!
Katsos, olen aina kadehtinut ihmisiä,
joilla on oma auto. Nyt joi\dun itse
kadehtimaani asemaan. Se huvittaa
minua."
"Oletko tosiaan noin mammonan
orja vai teeskenteletkö?"
"Olenhan sanonut sen sinulle. Jos
olisit köyhä, en huolisi sinua. Vanha
ja köyhä, mitä iloa siitä olisi nuorelle
tytölle. Eikä minua olisi silloin si­nulle
pakotettukaan."
"Olet hirveä", tunnusti Latva.
"Vielä voit peräytyä, ystäväni!"
neuvoin.
Eilen kuulutettiin kristilliseen a^
violiittoon ensinnnäisen kerran sul­hanen,
nuorimies, tilanomistaja, ag­ronomi
Esko August Latva ja mor­sian
nuori neito Kirsti Arvida Leivo,
molemmat tästä seurakurmasta.
Jos kohahdus kirkossa merkitsee
jotakin, niin sitä "jotakin" tulee tä­män
parin avioliitossa olemaan run­saasti.
Oli nuorten rippi, ja kirkko
tungokseen asti täynnä väkeä. Jok'-
ainoa kääntyi katsomaan urkuparvel­le,
jossa onnellisen morsiamen tiedet­tiin
hoitavan urkuja.
''Onnellinen morsian" istui totisena
urkupenkillä eikä ollut kohinasta tie-tävinäänkään,
kun oli saarnan aikana
3öirmistautunut, ettei sulhonsa ollut
vaivautunut kirkkoon.
Meidän kuolun tyttöjä alkoi hiipiä
urkujen ympärillä.
"Mitä nyt Tanu sanoo?" suri Ha-musen
Helmi.
"Voi, miten kivaa! Ei kukaan aa­vistanut,
että erosit koulusta men­näksesi
naimisiin."
"Miltä tuntuu olla kihloissa oikean
aikamiehen kanssa?"
"Kyllä kai sinä olet kamalan on­nellinen?"
"Sinusta tulee rikas ja hieno rou­va:
"J. n. eJ"
"Tytöt, olkaa hemskatissa hiljaa,
että kuulen, koska saan ruveta soitta­maan!
"
Isälukkarin arvovaltainen katse
ajoi tytöt tiehensä, ja minä sain rau­hani.
Isälukkari soitti itse loppuvirren,
Varovaistmden vuoksi aioin poistua
ennen seurakuntaa, mutta kun kur­kistin
portaille, seisoi siellä Jo Latvan
seurapiirin kuuluvia naisia onnittelu-valmiina.
Peräydyin. Avasin urku­jen
takaoven ja pujahdin pelitoosan
sisälle. Se oli tarpeellinen toimenpi­de,
joka suoritettiin oikeaan aikaan.
Yksi ja toinen setä ja täti halusi jo
kirkossa edestuoda onnittelunsa.
Isälukkari sai selittää kerta kerran
jälkeen minun poistuneen jo ennen
loppuvirttä.
Kun kirkossa vallitsi hiiskumaton
hiljaisuus, tulin ulos loukostani.
Juoksin alas ja pääsin ulos sakastin
toisesta ovesta, jonka avain on taval­lisesti
- sisäpuolella.
Istuuduin sakastin portaille. Mi­nulla
ei ollut kiirettä kotiin, jonne yl­lätettyjen
ystävien parvi oli kokoon­tunut
iloaan ja onnittelujaan vuodat­tamaan.
Kaiken lisäksi rupesi minua
itkettämäänkin, niin etten olisi ollut
edes onnellisen morsiamen näkoinenv
Kipristyin päivänpaisteiselle portaal­le
kuin kissa ja itkin.
"Kirsti, mitä sinä täällä teet?
Miks'et tule kotiin?"
Esko Latva seisoi vierelläni. Pil­vistäkö
lienee pudonnut, mutta aske-liaan
en ollut kuullut.
"Kirsti, itketkö sinä?"
"Itken. Eikö se näy? Nenä pu­nainen,
silmät tihruiset jä . .. . po-posket
märät."
'Xapsi-kult^äTnTinköliirveältä kuu­lutus
tuntui?" Latva tavoitti kättä­ni,
mutta kätkin sen selkäni taakse.
"Eihän toki. Ilosta minä itken.
Olenhan ensimmäinen sisarsarjastani,
joka on päässyt näinkin pitkälle
kanssasi avioliiton tiellä."
Ylkä ei virkkanut mitään, katsoi
vain pitkään ja surullisesti, aivan
kuin olisin syytöntä lyönyt. Äänet­töminä
lähdimme astelemaan lukka­rin
virkataloa kohden.
Koko eilispäivän ja tämän päivää
on lukkarissa ollut kahvipannu kuu­mana.
Minä olen koettanut parhaan
kykyni mukaan pysytellä.poissa on-nittelijain
lähettyviltä. Ottakoon äi­ti
onnittelut vastaan! Hän niistä
enimmän nauttiikin.
Tämän päivän olen istunut Lehti­sen
ladon päivänpuoleisella seinus­talla
ja kirjoittanut tätä kirjettäni.
Äidille sanoin meneväni sulhasen
kanssa kävelemään. Se uskottiin e-päilyksittä.
Olihan puheeni pientä
vilppiä, mutta ehkä sitä ei sentään
kuolemansynniksi lueta, kun olen si­vumäärin
sulhasestani kirjoittanut.
Se mielestäni vastaa pientä kävely­matkaa
luonnossa.
Aurinko on painunut jo arvelutta­van
alas. Ilta käy viileäksi. Panen
siis pisteen. Terve!
Kirstisi.
P. S.
Ennenkuin suljen kuoren, kerron
hyvästä onnestani. Kun tulin pihalle
kirjoitusmatkaltani, pysähtyi Latvan
auto portille. Tulimme yhdessä tu­paan.
"Missä asti kävitte ajelemassa,
kun näin kauan viivyitte?" kysyi äiti.
"Minä olin kotona", vastasi Latva,
Siihen kysymys jäi, sillä tuvassa ole­vat
vieraat hyökkäsivät onnittele­maan
meitä.
Sama.
Luonto antaa meille tunteita, yh­teiskunta
ennakkoluuloja, kasvatus
käsitteitä, työmme harrastuksia, mie­lenkiintoa,
ja meidän elämämme ci
ole muuta kuin taistelua kaikkien
näiden välillä — Spurgeon.
« # •
Älä sure sitä; mikä on mennyttä,
äläkä sure. sitä, mikä on tulossa, mut'
ta pidä huoli siitä, ettet kadota itseä­si,
•* * *
Järkevyys ja kuvittelu ovat mel­kein
aina toistensa vihollisia, sillä ne
eivät voi elää muuten hän toistensa
kustannuksella. — Spencer.