Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 5, 1949

              Leslie lähti isänsä kanssa matkaa-anaan
pohjoiseen i)äin "Merenneidol­laan".
Merlva tahtoi lähteä mukaan, ja
he siitä Leslien ^canssa puhelivat kah­den
kesken. Mutta kävi selräksi myö-hemtnin
että Garficjld piti sitä aivan
sopimattomana matkana hänelle, ottaen
huomioon minkälaisessa voinnissa hän
oli. • ^ ,
(Laura nieni samalla viikolla naapuri-kaupimkiin
sulhasensa omaisten luo vie­raisilla
'Hänkin viipyisi vikon päivät
matkalla, ehkä kauemminkin, kuten
Leslie ja isä. Marion ja Melya olisivat
kahden vain kotona tämän ajan, mutta
Kthel lupautui käymään heidän luonaan
joka päivä.
Marion järjesti kevät-puhdistustyöt
taloon sille viikolle. Kaksi naista tuli
•työhön, i^esemän, puhdistamaan ja kiil-
"Olkaa väroyaftien, ne ovat liukkaat"
sanoi hän kun Melva meni hänen ohit­seen.
Hänen äänensä oli kimakka ja
kantava, vaikka hän aikoi puhua hiljaa-kin.
Se kantautui oleskeluhuoneeseen,
jonka leveä ovi oli auki.
Meh'a pysähtja^ muistaen povarin
varoituksen. Hymähtäen hän vilkaisi
Ethdiin ja Marioniin, jotka molemmat
katsoivat hänen menoaan. Ethel hy­mähti
takaisin ja teki leikillisen varoit­tavan
liikkeen kädellään. Mutta Ma­rion
tuijotti häneen kuin kauhun val-
Melva juoksi lopun matkaa. "Marion
raukka, miten häneen vaikuttaakin nuo
ennustukset!" ajatteli hän säälillä.
Hän otti kuvat laatikosta. Päällim­mäisenä
oli yksi Kalliokasvpista ja hä-.
nen isästään. Isä istui kivilohkareen
loittamaan huoneita. Kaksi ahkeraa, päällä, kätensä leväten pölyillään ja kat-.
vähäpuheista naista, joiden taito oli foi-niiittaa
työnsä siten että talon emännät
tulivat hyvin vähän häirityiksi. He oli­vat
lukemattomat siivoukset tehneet
Ciarfieldin talossa. Tottuneesti ja tie­toisesti
he työskentelivät tutuksi* käy­neiden
vaatimusten mukaan.
r 'Marion ja Melva eiväf viettäneet pal­jon
aikaa yhdessä. He jostain syystä
Aälttivät sitä. Melva ei huomannut
Marionissa pienintäk-iän hdua viipyä
hänen kanssaan missään askartelussa
tai lepohetkien ajankulut uksessa. Hän
rupesf karttamaan Marionia, tuntien että
molemmiHe oli parempi siten. Omaan
huoneeseensa hän vetäytyi kirjansa
kanssa, jättäen Marionin tavallisesti kä-sitj'Ötä
m^präilemään oleskeluhuoneen
avaran ikkunan ääreen. Mutta kun
iKthql tuli pikku vierailulle, istuivat he
siinä kolmisin ja •Marion esiintyi harvi^
sKiisen äidillisesti heitä molempia koh­taan.
Eniänä päivänä heidän siinä istuessa,
iMel va kertoili pohjoisrannikon elämästä.
Kthelin pyj-nnöstä. Kuvaillessaan ran­nikkoa
hänen mieleensä tuli^uvat jotka
•Mek oli antanut hänelle ja joita hän
soi häneen, vain häneen, tunsi Melva.
Kuva oli erikoisesti hänelle. Isä istui
. aivan äidin haudan vieressä.
Hän pisti sen pois toisten joukosta.
Hän oli katsellut sitä niin paljon, ajatel­len
ja arvaillen, että ei edes Ethelille hän
\'Oinut sitä Ääyttää. X)li toinenkin kuva
Kalliokasvoista, vain niistä, ja paljon
selvemmin kuvastui siinä kivisten kas­vojen
ääriviivat.
Ihasttmeena tutki, Ethel kuvia. "Tah­toisin
päästä tuollaiseen paikkaan kuin
tuo sinun Leix>l^ti . . .Kuinka somaa
että ajattelit tuon nimen sille! Se to­dellakin
näyttää niin rauhalliselta että
siellä ei muuta voi kuin levätä. Luulen,
että sinun on ikävä sitä, Melva."
"Kyllä usein muistan . . . "
Marionin uteliaisuus heräsi. Hän las­ki
käsityönsä sivuun j a otti kuvat jotka
Ethel oli jo katsonut.
"Miksi et ole ennen näitä näyttänyt,
Melva?" kysyi hän, tarkastaen Nickiä
mökm edustalla. "Kuka se tämä nuori
mies on?"
"SeonNick."
Ethel huudahti hämmästyksestä ja
kumartui uudelleen katsomaan. "Nick!
-kiihkeästi Marion otti sen. : -
' Marion suoristautui. ,-"Missa?" hän
kys\i säikähtyneenä.' "Missä? Anna-han
—- minä tahdon nähdä." ^
"bn niin omituista", öanoi Marion
vihdöm, nostamatta katsettaan, "että
emme ole nähneet^lelvan isää vielä."
Äänettöminä he kaikin syventyivät
kiiviin. Marionin huomautus Selvitti
äskeisen omituisen ilmiön. Marion oli
niin omituinen aivan tavaHisista pienistä
asioista. V
"Emnnkekö voisi mitenkään tehdä mat­kaa
Lepolahteen, Melva?" Ethel katsoi
häneen miettiväisin ilmein. "£nunekö
voisi mennä sinne viikoksi, pariksi -—
"Merehneidolla",.sinä ja Leslie, Jack ja
minä? — Ajattelehan! Talvella, että
voisimme nietsästää. — Miten Jack in­nostuisi
josiuidisi minim sanani ja nä­kisi
nämä kuvat!" Ja £thel naurahti.
"Niin — miksikä ei!" Melvan Sil­missä
syttji innostuksen liekit, ".^iksi
emme voisi? Talvella, kun Nick ja isä
menevät sinne! — Voi, Ethel, se olisi
suurenmoista!"
"Samainen Nick — hän vaikutti hy­vin
miehekkäältä ja miellyttävältä", sa­noi
Ethel. "Ja sinun i s ä s i l u u l e n pa
että voisin olla - hyvä .ystävä hänen
• JTänssaan;" • •• •• •-• • . '
'^Ethän häntä ole imhhytja^:^iio kuva-ei
selvitä mitään !"tiiiskasiMarioh kiih­keästi.
"En sitä tarkoita. 'Mutta se tqnne
jonka huomaan Melvalla olevan isäänsä
kohtaan kertoo minulle paljon hänestä",
vastasi Ethel hiljaisesti ja laski rauhoit­tavan
käd»». ^Marionin vapiseville kä­sille.
'^Ettö smäkin luule että voisimme
kaikin pitää hänestä, MarJbn?"
Qli aivan kuin Marionin hetngitys olisi
silmänr^äyksen ajaksi salpatituaut..
Mutta sitfen hän naurahti kimakasti ja
nousi. Sanaakaan sanomatta hän meni
nopeasti keittiöön.
nyt!" .huokaisi Ethel, pudis-nousi
%äh pari Melta yienu^'
hän otti tuvat> S€!isoivat he S M ,
puBa, yim^istä edellisenä.
"Olen floänen että pidät iMisfi.
rion^V sanoi Melva. '
Marion vastannut. ^
alas mennäkseen. Hän
verran että oli syytä säikähtää jai
tuaMelvaan kiinni.
Mutta :Melva menetti
Hän «hti tuntea kauhistutta\rai?
- ikäänkuin uiio pienet, laihat kädet
sivat yJilucm^oUisdla voun^
neet hänet putoamaan. Mffin
oman pelästynee» huudahdiikseiisa,!
si käsissään hetken jotain tu^ni-sitten
hän tunsi putoavansa . . . '
Kun siivoojanaiset juoksivat kfcit
pelästyneinä, löysivät he mc,-
emäntänsä iaittiälta rappujen juvu^
Nuorempi imakasi kuin kudlut^i^^
vanhempi valitti tusikaisesti. ^
Toinen naisista riensi piiheliiiieen,!
nen -kuniiartui valittavan .^-li tse.
"Hän tarttui — riiinuun — pt_.
saan", sopersi Marion ja hänen sil^
sä tutkivat,palavina naisen kasvoja.-
kastaan huolimatta hänen täytyi
selväksi että se oHvahinko. Se öH^
hinko jonka povari oli ennustanut;
" ^ ^ n tarttiii :/m|nuun>^ jsinä-.
netin tasapainoni." Tuskanhiki Ijel"
häneii otsallaan. "Ensin minätJibEJ^
— ja tartuin häneen — sitten^•
"Älkää puhuko", pyysi nainen, %
kää puhuko. Apua tulee pian. Ne.
niin liukkaat, ne raput. Nriri Uii
Ci
siiilytti huonees.saan kuin kallista aar- Se joka kävi meidän puheilla ravinto-retta.
"Haen sinulle kuvia jotka kertovat
i^aijon enemmän kuin minun sanaku-vaukseni,
Ethel", sanoi hän ja lähti ha­kemaan
niitä.
lassa? Tuo partainen, suuri karhu? En
osannut aavistaakaan sellaista, kun tuo­ta
äsken tarkastin!"
" E i samaksi luulisi", mutisi Marion.
^•Siellä on samanlainen kuva isästä.
Siivojanaiiienkiilloittiyläkertaan vie- :E;th^^^^
viä rappuja. Hän oli puolivälissä, alas Ethel etsi sen nopein sormin. Melvan
tulossa. kanssa he ihmetellen katsoivat miten
taen päätään. Hänkin ;noHsi. "Toivon
että et kovin kiusaannu häneen, Melva.
Hän on usein au^an käsittämätön, eikö
olekin? On parempi etfa lähden . . ."
;Ethelin mentyä kyuli Melya Marionin
kutsuvan siivoojia keittiöön teelle. Hän
keräsi kuvat pöydältä ja lähti ylös
omaan huoneeseensa. Hetken iiiluttua
hän kuuli liikettä rapuilta ja sitten Ma­rionin
äänen kysyvän hiljaa:
"Melva, saanko uudelleen nähdä ne
kuvat?"
"Kyllä, Marion. Tuon ne heti älas."
Mutta Marion bli noussut sivii rappu­jen
puolivälin kun hän astui huonees­taan.
Melvan kulkiessa häntä kohden,
CSJm Toronton ösästm misten ^erko 2;. J947.
SIVU 4
•Kovin vaaralliset, kiillöituksen jälkei^
X I I .
Aamu ,?mrin|Oh säteet lankesivat viii^
teelle. Ne löysivät Melvan kihärafe^
tumman tukan ja a&öivat leikiidlä^
kanssa. Ne sytyttivät siihen Kötara
välkettä ja syvän pronssin värise
vähduksia.
Ne lämpiminä hyi^ilivät pitkää, py&.
reätä käsivartta^ joka lepäsi sill
peitteen päällä. Se oli pehmeästi m
kUitava käsivarsi. Monen kesän aunt:
gon hyväilyt oli se saanut ja säilyttäni
niistä kaikilta jotain. Se oli kaurifeM?
siyarsi, Jmutta myös luja ja vpimÄ
se oli. Pöhjois-rannikon karun kot:
non helmassa se oU voimistumit, sea
meressä, sen metsässä.
Kuten oli hänen piUcä vartalokin,^
ta silkkinen peite suojeli, mutta jonh
kaunista muotoa ei .se piiloittanut.
• Leslie nojasi tyynyynsä ja iat«S;
häntä. Viime aapoina hän oli tehnyt sö
usein, näin aamuisin^ ^iljaisuudessi
Hän tunsi voivansa ajatella parhaitö^^^^
kun auringon ^ensi^eet sattuivat jfeitt-naan
ja talo vielä nu^^ui. Ja häaeo
täytyi ajatella — 'ajatella .
Hän oli näkevinään tuossa välkkyväs­sä
tukassa vierasta karkeutta. Eöneu'
sitä ei huomannut. Vasta sen jälkeen
kun isä kertoi salaisuuden entisen tONt-rinsa
John Dawsonin nuoruudesta. Sen
^^'älkeen pian Ijän alkoi tehdä hiiomioita.
Hän katsahti käsivarren ruskaMa-vaan
ihoon. Ennen hän ihaili sitä ja
luuli sen olevan auringon aiheuttamaa,
terveyden väriä. Mutta nyt hänJiesi:
Isä oli kertonut, lohduttaakseen häntä.
Hän oli kertonut kaiken siksi kun Jlei-va
loukkasi itsensä rappusilta pudotö*
saan siten että lasta ei-tulisikaan.
"Pyydän sinua pitämään asian aivan
omana tietonasi, Leslie", oli fsä sanonut.
"Olimme Dawsonin kanssa h\^-ät to^'e•
rit, mutta hän oli heikko. Lapsen täh­den
lupasin hänelle että pidän häifen^a-li\
isuut€nsa.. En osannut kuvitellakaaa
että lapsesta tulisi minun oman perheeni
jäsen! Rikoip^yt lupaukseni nnitta en
näe että muuta voin. On parempi
että sinulle ja Melvalle ei koskaan tule
lasta. Intiaaniveri on läheisiä hänessa-vaikka
hänessä, itsessään se ei näy-
Lapsessa^se voi näkvä. Eikä vaan nä­kyä
päältä päin, mutta — Leslie poikana
sinä tiedät miten alhaisella henkisellä ke­hitysasteella
ovat intiaanimme."
Jatkuu.
L A U A N T A I N A , M A A L I S K L T J X 5 P X I \ ' X N X , 1949