Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 22, 1945

              Sivu 8 LAUANTAINA, SYYSRIKJX 22 P Ä I \ ^ ^Ä 194S
le. Heidän päästyään sinne Philip
viittasi järvelle. Molemmat kanoo­tit
olivat nyt selvästi näkyvissä. He
eivät voineet tarkasti nähdä, oliko
•niissä kolme vaiko neljä henkilöä.
Kun tyttö huomasi ne, haihtui vii-meinnenkin
väri häDen poskiltaan.
Mutta nyt hengittäessään siinä, kiih­koissaan
hän muuttui nopeasti. Hän
heitti päänsä taaksepäin ja raotti huu-
Jiaan. Siniset silmät leimahtelivat
tulesta, jossa Philip hämmästyksek­seen
ei enää nähnyt pelkoa vaan uh­m
a a . " T y t t ö ali puristanut kätensä
nyrkkiin ja näytti pitemmältäkin.
Poskiin ilihestyi äkkiä pari punais­ta
täplää. Nopeasti hän ojensi käten­sä
ja veti Philipin taaksepäin-, kunnes
harjanteen laki piilotti heidät järven
näkyvistä.
•Tunti sitten olisin noiden kanoot­tien
vuoksi juossut metsään ja kät­keytynyt",
sanoi hän, "mutta nyt
en pelkää. Ymmärrättekö?"
"Luotatte siis*minuuiii?" :
"Mutta on- olemassa varmasti jota­kin,
mitä teidän pitäisi kertoa mi­nulle.
Keitä he ovat? Millainen on
teitä uhkaava vaara? Mitä minun
on tehtävä?'' -
"Toivon erehtyneeni'-, vastasi tyt­tö.
'•'Xuo eivät ehkä olekaan niiiu,
joita pelkään ja odotan. Voin ilmais­ta
teille vain. seuraavan: Te olette
Paul Borcumbal, ja minä olen Jose-phine,
vaimonne. Teidän pitää suo­jella
minua kuin puolisoanne. Minä
pysyn aina läheisyydessänne. Jos
biisin yksinäni, en tietäisi, rnillainen
kohtalo minua odottaa, mutta olles­sani
teidän kanssanne he eivät uskal­la
tehdä minulle mitään pahaa. AU
kää olko tietääksennekään, elleivät
he anna aihetta siihen, mutta olkaa
Varuillanne. Älkää päästäkö heitä
taaksenne. Ja olkaa aina valmis
käyttämään tuota, jos sellaisen hir­veän
asian nyt kerran täytyy tapah­tua."
Puhuesssaan hän tarttui Phi­lipin
pistooliin. "Ja muistakaa, että
olen vaimonne!"
"Se usko, vaikkapa vain unelmissa,
on minulle niin unohtumaton ilo kuin
elämä itse", kuiskasi Philip niin hil­jaa,
että tyttö kääntäessään päätään
näytti melkein sileä, kuin ei olisi kuul­lutkaan
hänen sanojaan.
"Tulkaa", sanoi hän. "Menkääm­me
uomaa pitkin järven raraialle.
Voimme katsella heitä kallioiden ta­kaa."
Hän ojensi Phrlipille kätensä hei­dän
alkaessaan kävellä puron kalli­oista
uomaa. Äkkiä Philip sanoi:
. "Ette suinkaan luule minun pelr-käävän,
vaikka vihjaisenkin-, ettei
heillä ole yhtä mahdollisuutta sadas­ta
meitä huomata?"
"En", vastasi tyttö, katsoen häneen
niin luottavaisesti, että Philip puris­ti
tahtomattaankin hänen kättänsä
lujemmin omassaan. "Mutta jos he
ovat niitä kuin otaksun, haluan kiin­nittää
heidän huomionsa puoleem­me.
Xäyttäydymme heille rannal-la.
Philip katsoi häneen hämmästy-neenii,
ennenkuin hänen sar.ojensa
merkitys selveni hänelle. Sitten hän
nauroi.
"Tämä on pätevin todistus minul­le
antamastanne luottamuksesta", sa­noi
hän. '•Ollessanne kanssani olette
kiihkeä kohtaamaan vihollisenne. Ja
minäkin olen yhtä halukas."
"Älkää ymmärtäkö minua väärin",
korjasi tytt(> nopeasti hänen sano­jaan.
-Rukoilen, etteivät he olisi epäi-lemiäni
miehiä. Mutta jos he ovat,
haluan mennä heitä vastaan teidän
kanssanne."
He olivat jo melkein ehtineet ran­nalle,
kun Philip sanoi:
"ja nytkö minun on sanottava |ei-ta
Josephineksi?"
"Niin, se on välttämätöntä."
"Ja te nimitätte minua —"
"Pauliksi tietysti, sillä tehän olet­te
Paul Darcambal."
"Onko se ihan välttämätöntä?" ky­syi
Philip. "Enkö luvallanne mah­dollisesti
saisi pitää osaakaan enti*
sestä nimestäni ja sanoa itseäni Phi-lipiksi?
Philip Darcambal?"
" ^ t ä vastaan ei minulla todella­kaan
ole mitään muistuttamista",
sanoi tyttö epäröiden. ' "Jos halu­atte,
voimme nimittää teitä Philipik-sikin.
Mutta teidän pitää olla myös-
Paul. Voimmehan sanoa sitä toiseksi
nimeksenne."
"Muutamien varmojen mahdolli^
suuksien varaltako?"
"Niin."
Philip oli yhä auttanut häntä hei­dän
kiivetessään kallioiden yli pitä­mällä
häntä kädestä. cTytön sormet
puristivat äkkiä hänen kättään suo­nenvedon
tapaisesti. Hän viittasi au­kealle
järven selälle. Kanootit olivat
nyt selvästi näkyvissä neljänesp>enin-kulman
päässä. Vaikka Philip tunsi-kin
tytön vähän vapisevan, nauroi
hän.
"Vain kolme!" huudahti hän.
"Heitä vastaan mennessä ei varmasti
tarvita suurtakaan rohkeutta, Jose-phine."
"Heidän joukossaan on muuan,
jota vastaan taistellessa ei suurinkaan
rohkeus ole liikaa", vastasi tyttö hil­jaa
jännittyneellä äänellä. "Voitte­ko
erottaa heidät nyt selvästi? Ovat­ko
he valkoisia miehiä vai intiaane­ja?"
"Valaistus on niin epävarma, etten
voi sanoa varmasti", vastasi Philip'
epäröityään hetkisen. "Jos he ovat
intiaaneja, niin —"
he ovat ystäviä", keskeytti
tyttö. "Jean, palvelijani Jean Crois-set,
piilotti minut muutamia päiviä
sitten tänne ja poistui. Hän on osak­si
ranskalainen, osaksi intiaani. Mut­ta
hän ei ole voinut palata näm pian.
Jos he ovat valkoisia, niin —"
— näyttäydymme rannalla", lo­petti
Philip merkityksellisesti.
Tyttö nyökäytti päätään. Huoli­matta
hänen ponnistuksistaan pysyä
tyynenä huomasi Philip hänen pel­käävän
jälleen sitä, mitä noissa lä­hestyvissä
kanooteissa mahdollisesti
voi olla. Philip koetti jännittää nä­köään
saadakseen selville, keitä tuli­jat
olivat, kun hiljainen huudahdus
käänsi hänen katseensa tyttöön.
"Jean sieltä tuleekin",, sanoi tyttö
huohottaen, ja Philip luuli kuulevan­sa
hänen sydämensä sykinnän. "Siel­lä
on Jean, ja muut ovat intiaaneja.
Ah, hyvä Jumala, kuinka kiitollinen
olenkaan!"
Hän kääntyi Philipiin päin.
"Palatkaa leiriin, olkaa niin hyvä.
Odottakaa meitä siellä, sillä minun pi­tää
puhutella Jeania kahden kesken.
Teidän on parasta tehdä niin."
Philip tiesi tytölle antamaansa lu­paukseen
sisältyvän senkin, että hän
tottelisi kysymättä ja poistuisi nur-kumatta
äkillistä eroa vastaa:n-. Ja
hän tiesi sen perusteella, mitä näki
tytön kasvoissa, että Jeanin paluu
o:i pannut maan vapisemaan tytön
jalkain alla, koska siihen nähtävästi
liittyi yhtä hirveitä mahdollisuuksia,
kuin jos kanooteissa olevat miehet
olisivat olleet niitä, joita tyttö ensin
oli pelännyt.
"Menkää", kuiskasi tyttö. "Olkaa
niin hyvä ja menkää!"
S.anomatta sanaakaan poistui Phi­lip
leirille päin. Jatkuu.
Kaksi canadalahfa lentcmpsecria vieraili brittiläisten asevoimien tyttöjen
kanssa pyramiideilla Kairon lähellä ja kameramies nappasi heistä kuvan, joka
osoittaa "läheisen ystävyyden olevan kehittymässä.
(Saksalainen arkkihiiijari 200 vuotta sitten)
Tunnen muinoin, siihen vanhaan ja
•^hyvään aikaan, kun kruunupäitä
oli vielä joka valtakunnassa, oli myös
kansainvälisillä huijareille ja seikkai­lijoilla
mainiot mahdollisuudet. Ei­hän
voinut vaatia, että kruunupäät
olisivat tunteneet kaikki virkaveljensä
ja näiden sukulaisuussuhteet, joista
monesti asianomaiset itsekään eivät
olleet selvillä. Matkustelivathan
kuninkaat ja keisarit paljon ja errare
humanum est — tuli solmittua silloin
tällöin tilapäisiäkin suhteita, joista
seurauksena oli, että jonakin päivänä
— vuosia myöhemmin, ilmestyi hoviin
nuori mies ja väitti kiven kovaan ole­vansa
ruhtinas sejase. Useimmiten
oli sanojen todisteena vaakunalla ja
nimikirjaimilla varustettu sormus,
nuuskarasia tai muistoraha, jonka al­kuperää
asianomainen kruunupää ei
saattanut'kieltää. Nuori mies sai
korkealtakalskahtavan tittelin, hyvän
viran ja elinkautisen eläkkeen. Asia
oli sillä kuitattu ja Almanach de Got-haan
tehtiin taas asiaankuuluva lisä­merkintä.
Mutta aina ei käynyt näin onnelli­sesti.
Sukulaispojat saivat kylmän
vastaanoton ja pahimmassa tapauk­sessa
joutuivat ulospotkituksi. Näis­tä
"e.\-ruhtinaista" tulikin sitten suu­ria
juonittelijoita ja kiristäjiä, jotka
kiertelivät hovisto hoviin ja armopa­loina
ansaitsivat elatuksensa.
Oliko historian mainitsema Fran­ciscus
m.vös tällainen tunnustamaton
ruhtinas, vai pelkkä seikkoilijako, sii­tä
ei liene varmaa tietoa. Suuri hui­jari
hän joka tapauksessa oli, vaikka­pa
hänen suonissaan olisikin virannut
pisara kuninkaallista verta.
Kun Franciscus lähetti ensimmäi­sen
kiristyskirjeensä Ruotsin hallituk­selle,
hän ilmoitti olevansa Kaarle
XII poika. Äidikseen hän mainiasi
erä;:n aatelisnaisen, jonka Kaarle-ku-ningas
oli tavannut Puolan sotaretkel-lä
oIlcss:ian. Xainen oÄ kuollut po­jan
syntyessä, mutta jättänyt perilli­selleen
anneuavaksi "kuninkaan sor­muksen",
Ruotsin kruunuilla koriste­tun
kunirikuuden merkin.
' 'Koska--ainoat tiedot tästä merkilli­sestä
seikkailijasta perustuvat hänea
omiin kirjeisiinsä, lainaamme tässä
niistä muutamia pääkohtia.
Ensimmäisen kirjeensä Franciscus
kirjoitti v. 1746 eräälle ruotsalaiselle
ylimykselle. Hän ilmoitti syntymä-kaupungikseen
Horodizin, jossa kau­pungissa
hänen äitinsä myös oli ela-nyt
ja vaikuttanut. Jo kohta kirjeen­sä
alussa Franciscus ilmituo korkean
syntyperänsä. Kaarle-kuningas oli
julistanut hänet (siis ennen pojan
syntymää) Suomen ruhtinaaksi. "Jus-tior
Princeps Finiaenatus Horad", ku­ten
kuningas öli määrännyt.
Sormus, jota hän aina kantoi mu­kanaan
ja joka oli Kaarle-kuninkaan
kihlasormus Franciscuksen äidille, oli
puhtaasta ruotsalaisesta kullasta (!)
ja oli siinä kuninkaan omakätinen ni-mikaiverrus
sekä valtaa ilmaisevat
kruunut. Rakkaudesta lankoaan, ku­ningas
Fredrikiä kohtaan hän on salli­nut
tämän hallita rauhassa ilmaise-matta
ennemmin korkeaa synt>-pe-räänsä
ja oikeuksiaan Suomen valta­kuntaan.
Mutta nyt, koska hän on
tullut täysi-ikäiseksi ja kyllästynyt
elämään ruhtinaallisten pikkuserkku-jensa
(?) armoilla, ilmoittaa hän
Ruotsin hallitukselle olevansa kovas­sa
rahapulassa ja pyytää, että hänelle
lähetktäisiin hallituksen hyväksikat-soma
avustussumma.
Ruotsissa suhtauduttiin tähän a-vunanomukseen
kuitenkin perin vii­leästi.
Sitä ei'edes otettu käsiteltä­väksi
valtakunnan neuvoston kokouk­sessa.
Franciscus odotti aikansa, multi
kun rahakirjettä ei kuulunut ja kun
hän lisäksi sai tietää, että pian pidet­täisiin
Suomi-Ruotsin perintoruha-naan
vaali, hän kirjoitti toisen ja en­tistään
tiukemman kirjeen:
"Olen joutunut satunnaisiin ika;
vvvksiin Zitaussa ja tarvitsen vaUia-mättä
rahaa. Huomautan vieläkin,
etten halua aikaansaada minkaanlai^
ta skandaalia kuninkaallisen lankoni