Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 14, 1939

              1939 LAUANTAINA, TAM&nKUUN 14 PÄIVÄNÄ Sivu7
(Jatkoa)
Jäljelle jääneet murtuneet miehet
hautasivat toverinsa. ja jatkoivat
matkaansa edelleen Shainbles. Cam-piin.-
Siellä oli runsaasti hevosen­lihaa
varastoituna. Olisi luullut, et­tä
pahin oli ohitse, sillä he olivat'si­eluttaneet
jäätikön jä vähemmän
kuin puoli matkaa oli jälj^ä^--Mutta
jään pinta oli edelleen rosoinen ja
huolimatta heidän ponnistuksistaan
lyhenivät päivämarssit yhä edelleen.
Pakkanen oli kova, taivas oli pilvessä
ja tuuli oli purevan kylmä.; Kun
Scott miehineen miltei ryömi varasto­paikalle,
havaitei hän, että parafiini-varastot
olivat miltei ehtyneet, sillä
ne olivat haihtuneet auringon vaiku­tuksesta.
Kun polttoaine^^ oli näin
vähissä, eivät he voineet keittää ruo­kaansa
kunnolla ja täten heikkenivät
heidän voimansa yhä. Niin heikkoja
he jo olivat, etteivät he enää jaksa­neet
määräaikaan kulkea tarpeellista
päivämatkaa,- joka oli varastojen vä­lissä.
'JuiJ^alä auttakoon : meiti
kirjoitti Scott päiväkirjaansa maalis­kuun
3, päivänä, "tätä emme enää
kestä; se on varma".
Kaikki neljä tiesivät, että nyt oli
kyseessä eläniiä tai kuolema. Heidän
voimansa heikkeni\^t nopeasti ja ve­täminen
tuntui jo kuolettavan ras­kaalta.
Wilson oli kärsin}^ lumi­sokeudesta
ja Pate$in Jalat olivat pa­leltuneet
vaarallisesti. Joku ilta Wil­son,
vaikka oli itsekin miltei rampa
ja sokea, koetti parhaansa mukaan
lääkkeillään lievittää tovereittensa
purin Kallesta. Hän oli keskivarak­kaan
talon kahdesta pojasta nuorem­pi.
Asiiimine melkein samassa ^pi­hassa,
siellä K-joella.
Kalle oli solakka, vaalea nuorukai­nen,
aivan poikkeus toisista nuorista
miehistä koko kylässä. Kä3rtöksensä
oli vilpitöntä jä sivistynyttä. Muis­tan
hymn, kuinka me nuorimihat-kin
lapset uskalsimme mennä leikki­paikoille
kun Kalle vain oli joukossa.
Otti vielä leikkeihin osaUiseksikin
meidätkin, jota eivät toiset tehneet.
Hän oli joitakin vuosia vanhempi toi­sia
leikkitovereitaan, joten vanhem­mat
tytöt tanssiin mennessään huu­telivat
hänelle: "Tuu Kalle hyppyi-hm,
mitä kakaraan karis oot*." Mut­ta
ei hän vain nienn)^. Vaan löi palloa
itseään nuorempairi kanssa. Ei tämä
suinkaan tapahtunut siksi, että Kalle
olisi ollut jokin epäiiormaali, ei sinne
päinkään. Olipa, kuten Sanoin kau-^
nis nuori mies. Hänellä oli aina jo­tain
sanottava meille lapsillekin,
mutta ei hävytöntä eikä pflkallista
kuten toisilla pojilla. Kallen käytök­sestä
olisi oppimista kaikille nuorille
miehille.
Muistan hyyin senkin, kun hän
tuli heittämään hyvästit kotiini,
vaikka jo asuimme toisessa pitäjässä.
Kalle näet lahti Amerikaan. Hänen
paikkansa ei oihit;k-joella. Niin suu­risieluinen
ilmainen ei olisikaan voi­nut
viihtyä sellaisissa oloissa. '
Säilyköön kaunis niuistonsa^i^^
Se on kuih;jöiikin]ainen vato
muuten niin h^uinaaseett laf^
KyDähän Kallen vanhemmatkin oli­vat
hyviä ihmisiä, kdpo naapureita.
Kuulin sittemmin, että tiesi Kalle
vielä paikkansa tas^ikm -maassa.
Edistysmielisten »y&Sa&ten joukkoon
täälläkin on ktiulanut^ koska kotipai-
Ikallaan kauhistuivat iSnen ^'puiiai-sia"
kirjeitään. Eika tuUut takaisia
vaikka kuinka pyydettiin perintÖ-^
asiain tähden.
letHMeniaaii
tuskia. " "
- Maaliskuun kuudentena ei Oates
enää jaksanut vetää eikä enää oikeas­taan
jaksanut kävelläkään. Silloin
olivat he 25 kilometrin päässä lähim­mästä
varastopaikasta Mount Hoope-:
rillai.joka sijaitsee 80' 34" eteläistä
leveyttä ja kolmensadan metrm pääs­sä
pesäpaikasta. He. saapuivat va­rastopaikalle
ja havaitsivat, ettei polt­toainetta
nytkään ollut riittämiin;
samaten olivat ruokavarat riittämät­tömät,
jotta ne olisivat riittäneet
matkaan "yhden tonnin varastolle".
Seuraavana päivänä määräsi Scott
Wilsonin luovuttamaan lääkevaras­tostaan
tarpeellisen määrän myrkk}^
jokaiselle; jotta he voisivat erota elä­mästä
tarpeen tullen. Kuitenkin he
ponnistelivat edelleen. Oates miltei
kömpi, sillä hänen jalkansa ja kätensä
olivat tulleet yhä kelvottomimmiksi.
"Yhden tonnin varasto" oli 75 kilo­metrin
päässäl Siellä oli runsaasti
polttoainetta sekä muutakin, mutta
matka edist}ri n}^ niin hitaasti, ettei
ollut toivoakaan sen saavuttamisesta
elävänä.
Maaliskuun 15. p:nä oli Oates jo
niin heikko, ettei hän voinut jatkaa
matkaansa. Hän pyysi heitä jättä­mään
hänet makuusäkkiinsä, mutta
toiset kehoittivat häntä edelleen pon­nistamaan
Jä auttoivat häntä vaelluk­sella.
Täten edistyi matka jälleen
muutamia kilometrejä. Seuraavana
aamuna raivosi teltan ympärillä lumi­myrsky.
Oates nousi kankeana ja
kärsivänä jaloilleen ja sanoi toisille:
^'Menen vain pistäytymään ulkona".
Hän ryömi teltasta ei^^tkä hänen to-vermsa
enää koskaan nähneet häntä.
Oates, uljas mies, oli päättänyt uhra^
ta itsensä, jotta toisten^ niatka jou­tuisi
nopeammin; Sen vuoksi oli hän
vapaaehtoisesti päättänyt erota tästä
maailmasta.
Lumimyrsky laimeni seuraavana
päivänä ja kolme jäljellejäänyttä
saattoi jatkaa matkaansa. Pelastuak-seen
oli heidän jätettävä teodoliitti,
kamera ja kaikki liikenevät tarve­aineet
jälkeeni. Wilsonin innok­kaista
p3^ynnöistä he raahasivat vielä
mukanaan 15 kiloa geologisia näyttei­tä,
jotka oli saatu Beardmorelta.
Scott oli tullut myös rammaksi, sillä
hänen oikea jalkansa oli pahoin pa­leltunut.
. Tiistaina maaliskuun 20. pim ei
h^ä enää olhit j^jellä kuin kahden^
^imvän muona yhden päivän polt-tpauie.
Silloin viivytU heitä jälleen
lumimyrsky. Seuraavana päivänä he-suorittivat
viimeisen marssinsa ja oli­vat
silloin saapuneetnöin 24 kilomet-rm
päähän "yhden tonnin varastos­ta",
Wi!s()n ja Bowes suunnittelivat
kiiruhtamista varastolle seuraavana
aamuna, mutta sitä yritystä ei mil­loinkaan
tehty. Viikon aikana raivosi
lounaismyrsky."^Joka päivä odottivat
miehet, jotka olivat nälästä heikkoi­na,
että olisi,tullut tilaisuus päästä
jatkamaan matkaa,: mutta sitä tilai­suutta
ei koskaan tullut. Miehet ojli-vat
jo niin heikkoja, etteivät he enää
pysyneet pystyssä^^ Niinä päivinä
kirjoitti Scott monta kirjettä. Niissä
ei kuvastu itsesääliä. Hän vain ylis­tää
tovereitaan ja esittää huolensa
siitä, että heidän öniaisensa joutuvat
kuoleman takia kärsimään puutetta.
Päiväkirjansa loppuun kirjoitti hän
"Sanomansa kansalle", joka on tyy­nessä
rauhallisuudessaan mestariteos.
Päiväkirja itse päättyy maaliskuun
29. p:nä 1912. Sen päätteenä on luja
nimikirjoitus ja sanat: "Jumalan
tähden , huolehtikaa jäljellejäaneis-
Kahdeksan kuukautta myöhem-mm
lähti tri Atkmson Eyansin nie- .
meitä etelää kohden ottaakseen sel­ville
salaisuuden unhoon jääneen na­paretkikunnan
kohtalosta. Etsijät
leiriytyivät "yhden tonnin varastol­le"
marraskuun 11 päivänä. Seu­raavana
aamuna kanadalainen lääkä­ri
t. S. Wright, joka johti retkikun­taa,
näki noin kuudentoista kilomet­rin
pääsrä varastolta, kohoaman, jon­ka
hän oletti kadonneitten miesten
lumiasumukseksi. Kun he saapuivat
lähemmäksi, havaittiin, että siinä oli
Scottin teltta. Se oli osittain hau-taantunut
lumen alle. Se oli ollut
h3rvin kiinnitetty ja oli niin muodoin
kestänyt talven myrskyt.
Teltan sisällä olivat Scottin, Wilso-nin
ja Bowersin ruumiit. Ruumiit
olivat jäässä, mutta heidät saattoi hy­vin
tuntea. Wilson ja Bowers maka­sivat,
kuin olisivat he nukahtaneet ja
makuusäkkien sölkuliuskat oli vedet­ty
hädän päänsä päälle. Otaksutta­vasti
oli tämä Scottin viimeinen teko.
Hän oli kuollut myöhemmin ja oli
puolittain ulkona makuusäkistään.
Toisen kätensä oli hän kiertänyt Wil-sonin
ympärille. Lattiakankaalla oli­vat
hajallaan heidän vähäiset esineen-arvokkaat
havainnot» päi^irjat,
lokikirjat ja mmt sekä m kirjeet,
jotka heolivat viimeisma levinä kir-jolttaneet.
Teltassa ei ollut ruokaa
eikä polttoaindta. Heidän rekensä,
mis^ sijaitsivat geologiset näytekap­paleet,
oli kokonaan lumen pei(;ossa.
Kun siinä oli pieni masto, havaittiin
se kuitenkin ja kaivettiin esille.
Kun kaikki esineet oli koottu tal­teen,
luki tri Atkinson retkikunnal­leen
Scottin esittämän pyynnön mu-kais^
tLhänen "Sanomansa kansalle"
ja kertomuksen siitä, miten Oates oU
mennyt kuolemaansa kohden. Sitten
rakennettiin ruumiitten ja teltan ylle
suuri lumikerros ja huipulle p5rstytet-tiin
risti. Lopuksi luettiin paikalla
ruumiinsiunaus. Shackletonin Endu-räncen-
retkikunnan miehet olivat ker­ran
lähellä hautaa vuonna 1915, jol­loin
he pystyttivät varastopaikkoja
ja silloin oli lumikeko vielä pystyssä.
Otaksuttavasti ovat kuitenkin ny­kyään
lumimyrskyt hävittäneet sen
muun pintalumen tasalle.
Tri Atkinsonin retkikunta marssi
eteläänpäin vielä kolmisenkymmentä
kilometriä, mutta niillä tienoin, mis­sä
Oates oli kohdannut loppunsa, le­vittäytyi
vain lohduton lumikenttä. '
Luonto oli itse pitänyt huolta hänen
hautaamisestaan. Tähän paikkaan
pystytettiin myös risti ja siihen kir­joitettiin
teksti: "Näillä seuduin
kiioli hyvin uljas herrasmies". -Ru-koiltuaan
ja luettuaan ruumiinsiu­nauksen
etsijäin joukko lähti takai­sin
pohjoista kohden.
Kun etsijät olivat palanneet ih­misten
ilmoille, oli heillä esitettävä-nään
liikuttava kertomus viiden ihmi­sen
sankarillisista ponnistuksista ja
vertaansa vailla olevasta uljuudesta.
Cambridgeen perustettiin Scottin
Napaseutujen Instituutti". Se perus­tettiin
rahoilla, jotka olivat jääneet
ylitse sen keräyksen tuloista, joilla
turvattiin jäljellejääneitten omaisten
elätnä. Ja vaikkakaan ei Etelänavan
ankarilla mailla enää olisikaan jäl­keä
näitten miesten haudoista, niin
säilyy heidän muistonsa kuitenkin
elävänä jokaisen mielessä.
Ei ole olemassa epäilystäkään sii­tä,
etteivätkö Wilson, Scott ja Bo-wers
olisi pelastuneet, jos he olisivat
uhranneet toverinsa ja jatkaneet mat­kaansa
kolmisin eteenpäin.
Scottin retkikunnan murhenäytel­mää
on jäljestäpäin usein pohdittu.
Itse murhenäytelmä oli kova isku
sekä Englannin kansalle että niille,
Britannian mmeon luonnmopiUiseUa osastoUa on tämä lumnoUisen^^^k^
laosta. Katsopa eniten kiinnostaa valaan suuri fMijo^ on noin viides osa valaan pituudesta,
pienet siimat juuri suupielissä Ja vieläkin pienemmät korva-aukot juuri silmien takana.