Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 15, 1940

              Sivc 10 LAUANTAINA, KESÄKUUN 15 PÄIVÄNÄ
revolveri, sillä roisto oli käynyt kope- jäsenet vapisivat hänen omiaan vas-loimassa
kiväärini lukkoa ja saanut ten. Hän kurkisti katonreunan ylitse
sen käyttökelvottomaksi. Heitin ki- ' — J-"^.- * , . . T ,;
väärin pois, kun sillä ei voinut am­pua.
Ja nyt olen täällä teidän hoi­dossanne.
— Tahdon suojella teitä sitä rois­toa
vastaan! sanoi Yvette varmalla
äänellä. — Oli hyvä, että pääsitte
ja näki, että tulija uudelleen tutki
jalanjälkiä maassa.
— Nyt hän tulee lähemmäksi, hän
kuiskasi.
— S h . . . !
Vieras mies makasi katolla liik­kumatta
ja hiljaa kuin kuollut. Äk-kuuli
hän ulkoa karkean äänen sa- näkyvissä. Hän hymyil
novan: Hänellä ei tottakaan oi
— Avatkaa ovi! pistolinsa käyttämistä vj
Hän oli salvannut oven sisältä päin Mies tuK ikjkunan kohd
valtavan vahvalla lankulla eikä vas- te näki hänen kasvonsaki
tannut mitään.
— Avatkaa sanoi ääni uudelleen
käske västi.
Olen yksin kotona, vastasi Yvet-tänne,
ennen kuin hän saavutti tei­dät.
— Hän ei keksi minua... hän ei
keksi minua! On oikeastaan kovin
väärin, että te olette -joutunut tä­h
ä n . . . Jos hän tekee teille pahaa,
on se minun syytäni
Vieras oli noussut istumaan. Hän
tarkasteli järven vastakkaista ran­taa.
Yvette näki hänen kasvonpiir-kiä
pisti Yvette kätensä vieraan tas- te ja otti esiin vanhan colt-pistolin.
kuun ja veti esiin revolverin ja pisti
sen miehen käteen. Bridge ei näyttä-nyt
huomaavan sitä. Hän makasi ai­van
hiljaa ja nähtävästi kuunteli tark­kaavaisesti^
lähestyvien aslselten ään­tä.
Nyt ei miestä näkynyt. Mutta
hänen askeleensa lähenivät. Ne lak­kasivat
kuulumasta oven kohdalla.
Kuului kovaa koputusta ovelle. Ku-
Kuka te olette? Minä-en avaa
vieraille.
Nimeni on Gert Wcod.
teittensä jäykistyvän jännityksestä kaan ei vastannut. Mies koputti uu-ja
jänteittensä pingoittuvan.
— Tuolla — tuolla hän on! —
Yvette seurasi katseellaan hänen
osoittamaansa suuntaan ja havaitsi
kaukaa tumman pisteen, joka näytti
lähenevän.
— Se on hän! kuiskasi vieras. —
Olen siitä aivan varma.
Hetkisen Yvette epäröi. Tulijahan
saattoi olla hänen isänsäkin. Ei sit­tenkään!
Isän piti kaiken todennä­köisyyden
mukaan saapua päinvas­taiselta
suunnalta. Hän oli varmasti
juKri se mies, Gert Wood, verikoira,
joka oli ajamassa takaa haavoittu­nutta.
— Minä menen sisään, sanoi
Yvette.
— Ei, älkää menkö, sanoi vieras.
— Hän rupeaa epäilemään teitä ja
silloin hän uhkaa henkeänne. En
voi päästää teitä menemään.
delleen. Sitten tuli taas hiljaisuus.
Ovi avattiin hetkisen kuluttua, he
kuulivat melua alapuoleltaan., Sitten
mies tuli jälleen ulos.
— Bridge! Kuulehan, sinä pahus!
Sinä olet täällä! Minne olet piilou­tunut?
Olen nähnyt jalan jälkesi.
Mies alkoi kiertää taloa. Hän tut­ki
lähiympäristön. Sitten kuulivat
hänen menevän taas sisään.
— Ampukaa, kuiskasi Yvette ja
puristi kovasti vieressään makaavan
miehen kättä. — Ampukaa hänet!
— En ammu, ennen kuin hän
aloittaa, vastasi Bridge niin hiljaa,
että tyttö tuskin saattoi erottaa sa­nat.
— En tahdo surmata miestä —
Jumala tietää, miksi en — ammun
vasta hätä varjelukseksi.
— Mutta tämähän on hätävarjelus­ta!
kuiskasi Yvette. — Hänen sil-
Yvette värisi kuullessaan kirkkaan,
kylmän-äänen^ — Etsin erästä mies­tä,
jonka nimi on Norman Bridge.
Hän on varastanut minulta. Olettekö
nähn3rt häntä?
— Mahdotonta! huudahti Yvet­te.
— Se mies ei ikänään varastaisin
— Oho! sanoi ääni ulkoa. — Siis
te olette tavannut hänet. Saanko ky­syä,
kuka te olette? Minusta te olet­te
nainen . . . - . .
— Nimeni bn Yvette Forler. Olen
Henry Forlerin tytär. Mutta bleri
aivan yksin. Täällä ei ole ketään
muuta. Jos sellaista luulette, niin
erehdytte.
-— Tahdon todeta sen itse, sanoi
ääni jäätävän kylmästi.
— En uskalla avata ovea, vastasi
Yvette.
— Hän on siis sittenkin luonas-'
ne! On teille itsellenne parempi,
vat karkeat, häikäilemättc
vat. Ne kuuluivat ihmi
vähääkään välittämättä t<
haasta p3nrki; omaani pääi
Yvette oli tullut ikkunar
kohotti pistoiiaan. Mies i
la viittasi kädellään hillits
. ' —• Panette aivan liian \
tiiksi, pikku neiti! Brid^
nen ei ole sen arvoinen,
nä3rttää, että minun on h
deltava teitäkin kovasti, ns
niin, että hampaat välkkyi
Jäätävä kauh.u puristi
Yvetten sydämen kokoon,
mattaan hän oli vaistomai:
nanut liipasinta ja sitä seur
kuinen pamahdus, tulenliesl
vupilvi. Mutta hän ei ollut
nyt. Hän oli ampunut vaisi
ti vain peloitteeksi. Viime
hänenkin vaistonsa oli sanor
hänkään voinut ampua ihm
mävetisesti — että hänkin,
ollut iiiin ylimielinen, varo
masta.»
—^ Ammuitte ohi, nauroi
kona ääneen. —• Parempaa
vain ensi kerralla! —Hän a
keleen lähemmäksi. Yvette
uudelleen liipasinta, mutta va
että tunnustatte suoraan. Vai se pei- kieltäytyi tällä kertaa lauke
jooni piiloittautuu naisten helmojen Edellinen hylsy ei kai ollut 1.
suojaan! - .
— Hän ei ole mikään peijooni,
Mutta sehän on ainoa keino, miinsä nousi kyyneliä, vihan kyyne-väit
ti Yvette. — Minun täj^yy men­nä.
Keksin jonkin keinon. Koetan
viivyttää häntä puhelemalla hänen
kanssaan siksi, kunnes isä tulee. Tai
kuEiies teille ilmaantuu tilaisuus am­pua
häntä lyhyeltä matkalta...
Kaivosinsinööri tuijotti ihmeissään
liä. Miksi ei mies käyttänyt hjrväk-seen
sopivaa tilaisuutta. Vähän myö­hemmin
näkivät he miehen kävelevän
kauempana talosta.
— Yvette katseli uteliaana vieras­taan
silmiin.
— En jrmmärrä teitä, hän sanoi
täj:än erämaanlapseen, jolla näytti hiljaa. — Miksi ette ampunut?
olevan verenjanoinen luonne. Mutta
hän ymmärsi hänet. Tyttöhän an­tautui
itse suureen vaaraan. Hän
pani alttiiksi kaiken pelastaakseen
vento vieraan pakolaisen, joka oli us­koutunut
hänelle.
— Älkää lähtekö, jääkää tänne!
sanoi häh käskevästi. Vedämme ti­kapuut
katolle. Paikastamme tulee
jonkinlainen linnoitus. Hän ei v^r-
Bridge kohautti olkapäitään ja hä­nen
ilmeensä oli anteeksipyytävä.
— En voi, hän sanoi. — Sellaiseen
täytyy tottua..
— Tai sitten täytyy siihen olla
miehen rohkeus ja luonto, vastasi
Yvette ivallisföti — jota teillä ei .ole.
huudahti .Yvette vihasta värisevällä
äänellä — mutta te olette murhamieis,
ja jos koetatte tunkeutua tänne, niin
tapan teidät!
^ — JoF>a te olette verenhimoinen, _
pikku neitiseni, sanoi mies ulkopuo­lelta
pilkallisesti. Teissä tuntuu ole­van
enemmän pippuria kuin hänessä.
Mutta oman etunne vuoksi on pa­rempi,
että luovutatte hänet hyvällä.
Minä tahdon saada kultani takaisin,
henkensä hän saakoon pitää, se nau­ta.
Yvette ei voinut käsittää, miksi
hän ei uskonut miehen puheisiin,
mutta hän tunsi vaistomaisesti suur-ta
vastenmielisyyttä häntä-kohtaan.
Mies kuului varmaankin sellaisiin ib-
Tytön äkillinen suuttumus nostatti misiin, jotka eivät kaihda mitään kei-veren
miehen poskille. Ei ole miel-
Ijnttävää-joutua raukkamaisen pelku­mastikaan
keksi meitä, kun makaam­rin
kirjoihin, varsinkin, kun arvos-me
katolla aivan hiljaa. Aikaisenunin teli ja on nuori ja kaunis nainen
tai myöhemmin saapuu isänne ja hän olkoonkin erämaan tytär,
v^uttaa meidät, ellei Gert jo sil­loin
olr mennyt tiehensä.
Todellisuudessa ei Norman Bridge
— se oli kaivosinsinöörin nimi —
uskonut siihen, etteikö Gert Wood
keksisi heitä. Hän oli viikon tutki­musretken
aikana tarpeeksi hyvin op­pinut
tuntemaan tämän miehen. Jos
näin tapahtuisi, taistelisi hän kyllä
loppuun asti antautumatta armoille.
"Shdestä asiasta hän oli varma: hän jelisivat teitä,
ei voisi ampua Gert VVoodia takaa risi vihasta ja pilkasta,
päin, niinkuin canadalaisneitonen
neuvoi. Oikeastaan olisi mies sellai­sen
kohtalon ansainnut, mutta hän­hän
oli sittenkin ihminen, eikä ih­mistä
voinut kylmäverisesti ampua
takaa päin. Tämä oli yksi niitä sään­töjä,
joita Norman Bridge oli oppi­nut
kunnioittamaan. Jos roistoilla oli
toisenlaiset kunniankäsitteet, oli se
ed asia.
Gert Wood lähestjd kiireisin aske-noja
päästäkseen tarkoitustensa pe­rille,
joille valakin on vain naurettava
keksintö. Yvette päätti, ettei hän
pois tai uusi panos oli menn
kittain piipun eteen: Liipasin
nunut. Kylmä hiki nousi ty
salle.
—^ Tarvitsetteko apua, san(
ja lähestyi taas askeleen,
katsoi häntä silmiin ja hänt£
sytti. Miehen silmät olivat 1
ja armottomat. Hän leikki Y
karissa kissaa ja hiirtä. Yvett
ään hakkasi haljetakseen.'
— Näytänpä teille, mitä n
vastustaa minua, huusi Wood .
nen kasvoillaan kuvastui pol
raakuus.
Silloin näki Yvette tumman
mon tulevan esiin pensaikosta,
märässä pilkahti valonvälähdy
Wood kellahti maahan jääden
kallaan kiemurtelemaan.
— Ette kai te vain ole vahir
tunut, kuuli Yvette tutun äänei
novan, ja hämärästä astui
avaa millään hinnalla. Hän ajatteli
sitäkin, että mitä kauemmin hän vii-
— Ette taida ymmärtää minua. Te vyttaisi miestä oven ulkopuolella, si-elätte
täällä niin yksinäisyydessä. tä. kauemmaksi - ehtisi Bridge paeta.
— Minä ymmärrän kyllä teidät, — En tahdo keskustella mistään
vastasi Yvette. — Te pdkäätte tu-' teidän kanssanne, sanoi Yvette epä-levanne
tapetuksi ja pdkäätte tap- varmasti, mutta niin kovaa, että mies
pamista. Sellainen ei sovi täkäläiseen kuuli sen paksun lankkuoven läpi.
— Minulla bn kivääri muassani
sanoi mies.^^^—Ja jollette tahdo ava-elämään.
Teidän pitäisi mahdolli­simman
pian päästä täältä takaisin
suuriin kaupunkeihinne kaikkine po­liiseineen
ja sellaisineen, jotka suo-vetten
aani va-asta.
Bridge oli ksJvennut.
— Tepä sen sanoitte, hän huudah­ti
tarttui tikapuihin ja työnsi ne
katon reunalle.
Yvette ei estänyt. Hän katui sa­nojaan,
mutta ei keksinyt, miten olisi
voinut hyvittää miestä.. Hän oli hä^,
millään eikä osannut sanoa mitään,
tuijotti vain ilmaan.
— Hy\^ti, neiti, ja kiitos avus­tanne,
sanoi Norman Bridge. — Hän
Iin. Hän katseli taloa, tarkasteli maa- kiipesi tikkaita myöten pihalle ja
ta, •kumartui sitä tutkimaan, ikään- vähän ajan kuluttua näki Yvette ha­kuin
nuuskisi sitä. Sitten hän jatkoi nen kävelevän metsään päin samaan
taas matkaansa*
— Maatkaa hiljaa, kuiskasi Yvet­te.
— Mies on Gert Wood.
^Yvette. tunsi, että vieraan miehen
suuntaan, jonne oli nähnyt Gert
Woodin katoavan.
Yvette istui majassa yksinään. Oli
kulimut aikaa tunnin verran. Silloin
ta,, on minulla muita keinoja ajaa
teidät ulos jDesästänne. Talo on kyl­lin
hyvää polttoainetta. Sen sytyt­tämiseen
näkyy täällä olevan sitä
paitsi olkia ja muuta roskaa. Siitä
tulee kauniinpuoleinen kokko. Ja
kun metsääkin palaa, niin voidaan
kahden uhrin vaatinut onnettomuus
selittää varsin luonnollisella tavalla.
Mitä ajattelette tällaisista näköalois­ta,
pikku neiti? > .
Yvette nauroi ivallisesti.
— Te olette maailman vastenmie­lisin
roikale!
Yvette kuuli miehen käänt3rvän
kantapäillään ja lähtevän kauem­maksi.
Majan ikkunat olivat sangen
pienet, joten hänen ei ollut aivan
mahdotonta puolustautua sisällä.
Hänhän jäisi itse varjoon, kun sen
sijaan ulkona oli vielä niin valoisaa,
että hänen vihollisensa olisi selvästi
— En — ei minulle ole mi
tapahtunut, änk3rtti Yvette.
-Bridge kumartui haavoittam;
miehen yii, mutta potkaisi äkkiä 1
hen kättä> jossa vielä oli revob
Wood lysähtyi silloin kokoon. B n
pyysi Yvetteä nojjeasti tuom
köyttä.
- :— Hän on sellainen myrkkyki
me, ettei parin hampaan riistänvi
ole tarpeeksi. Hänen suhteen=a
voi olla kyllin varovainen.
Wobd oli kuitenkin pyörtyi
Luoti oli sattunut hänen vasempa
kylkeensä, mutta haava ei näyt
nyt hengenvaaralliselta. He kant
vat hänet majaaiT ja sitoivat haavs
— Ei häh tätä ansaitse, sar
Bridge. — Hänhän aikoi tappJia
nut... vai.-.. ?
— En tiedä. Hän luuli, ettii 5I1
olit täällä^ sisällä minun luonani, va
täsi Yvette.
— Minun päälläni pälkähti yht
äkkiä, etten voisikaan jättää smu
turvattomaksi tuon roiston käsiin,
noi Bridge. — Et tainnut aavistaa
kaan, että minä piin lähelläsi?
— Olin kauhan ilkeä, sano
Yvette. — Anna minulle anteeksi
että epäilin sinun rohkeuttasi. Mi
(Jatkoa seuraavalla sivulla)