Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 21, 1939

              M
Siv
i?äf '* •*
Sf / » s ; , '
l i ;
J
I
Sivu 4 LAUANTAINA, LOKAKUUN 21 PÄIVÄNÄ 1939
Stella
Kirj.DeUaM.
OLI salaperäisen hiljainen loka­kuun
ilta. Ei tuulen värähdys­tä
eroittanut meren pinnalla, ei hei­kointa
huminaa kuullut kuusten lat­voista.
Pihassa kirjavalehtiset vaah­terat
seisoivat värähtämättä, kuin
henkeään pidätellen.
*'Kyllä on hiljaista", sanoi Stella
puoliääneen. "Onko todella näin hil­jaista
vai tuntuuko se nyt vain kun
vasaroittemme pauke taukosi?"
• "Hiljaista on. Olen koko päivän
harmitellut kun ei tullut aloitetuksi
tätä työpäivää aikaisemmin. Tämä
hiljaisuus ennustaa myrskyä, Stella."
*'Aloitammeko toisen puolen, Vie?"
Stella katsoi kuin peläten veljeensä.
"Mitähän jos! .^urinko on vielä
: tunnin ajan ylhäällä. Ehdimme jon­kun
rivin saada tuonne toiselle si­vulle,
ja se olisi huomispäivälle suu­reksi
avuksi." •
Stella huokaisi. Häntä väsytti
niini Heti aamusta he olivat ryh­tyneet
naulaamaan uusia päreitä
vanhan kodin kattoon. Syömässä oli­vat
käyneet, mutta eivät- ehtineet
edes päivällislepoa ottaa ruoan pääl-,
le. Oli kiirehdittävä työtä että ei
sateet ehtisi tulla katon ollessa re­vittynä.
Hän aikoi ottaa vasaransa ja siir­tyä
keittiön puoleiselle katolle, mut­ta
Victor laski kätensä hänen olal­leen
ja naurahti: "Älä nyt sentään,
Stella. Kyllä tämä jo riittää yhdelle
päivälle. Koettelin vain sisuasi."
"No, johan minä ajattelinkin...""
mutisi tyttö, mielellään jääden pai­kalleen.
He katselivat talon harjalta syk­syistä
maailmaa. Kaikki oli niin
rauhallista.
"Indiaanien kesii on jo ohitse. En
ihmettelisi vaikka tämä rauhallisuus
katkeaisi lyhyeen. Vaikka ensi yönä
jo voi ruveta myrskyämään", puheli
Victor.
"Älä sano niin! Katto on kes­ken."
"Mvrskv ei siitä huolehdi."
"Ja kun ensimmäinen tuulenpuus­ka
tulee," huokaisi Stella, "lennät-täii
se kaikki nuo kauniit raahteran
lehdet rapakkoon! Voi, Vie, miten
kaunis ilta. Katso noita \^Joria tuol­la!
Ja meri, katso miten ihana...
miten ihmeellinen!"
Hän N^aikeni, kohauttaen olkapäi­tään.
Ja Victor hymyili. He oliN^at
avaran ja hiljaisen luonnon kas\Tit-teja.
molemmat. Sanoja eivät he
olleet tottuneet käyttämään, ei lap­senakaan.
He tunsi\'at metsiin sala­peräisessä
hiljaisuudessa tahi myrs­kyn
ulumnassa jotain liian svNiiä
voidakseen siitä puhua. He eiviit ta-
\*anneet yrittääkään. Stella toisinaan
alkoi, kuten n>^kin, mutta hän ei
koskaan jatkanut pitemmälle, koska
sanat tuntui\'at niin tyhjiltä . . . Vic­tor
tunsi hänessä h>*\nn tämän omi­naisuuden
ja hiin hjTnyili \Ti\märtä-väistä,
pientä hjmmiän sille.
Katolta he niiki\^it kalliorantojen
mutkittelex-an moniin eri poukamiin.
Ulapalla näkyi joitakin etelään kii­rehtäviä
kalastusaluksia. Etäämpänä
hö>T\'si suuri matkustajalaiva poh­joista
kohden,
'^Stella", sanoi Victor pitkän ää-nettöm\'
yden jälkeen. "Sain Julial­ta
kirjeen. Sain sen jo eilen, mutta
en ole tietänyt sanoisinko sinulle..
?'Vic, tuleeko hän meille jouluksi?'*
" E i . Minä menen hänai luoksen­sa
kaupunkiini Sitten,,. sitten me
tulemme yhdessä."
Stella käänti katseensa kaukaisille,
lumihuippuisille vuorille. Hänen
pieni, työstä kovettunut käsi tarrau­tui
kattopäreisiin. Hänen ruskettu­neet
kasvonsa kalpenivat.
"Siitä nyt jo siis tulee tosi, Vie?"
Hän puhui kuin olisi ollut hyvin vä­synyt.
"Tulee. Ja minä olen hyvin on­nellinen
siitä, sisko."
"Olisithan voinut odottaa vielä
jonkun vuoden. Olet vasta kahden-k3^
menen kahden vuotias. Liian
nuori menemään..."
"Kas, kas, kun vanhapiika opet­taa!
alutta kyllähän jo sinun iällä-si!"
•
".\Iä virnistele, Vie. Minä olen ai­na
ollut vanhempi kuin sinä vaikka
olenkin neljättä vuotta sinua nuo­rempi!"
"Huh! Onkos tuo sitä terveen jär­jen
tervettä tietoa?" Victor kääntyi
leikillisesti siskonsa puoleen, mutta
kun näki tämän kas\t)t, kävi hän
vakavaksi. "Stella, et suinkaan sinä
itke!"
Stella puri huultaan, mutta siitä
huolimatta kyyneleitä tippui hänen
poskille. Victor katseli niitä kum-maksuen.
Kymmenvuotiaana Stella
tapasi vielä itkeä, mutta ei sen jäl­keen
enää. He olivat yhdessä olleet
niin paljon, pitkillä kalareissuilla jo­ka
vuosi, ja metsästysretkillä, ja
sitten täällä kotona kaikenlaisissa
töissä. .Aina yhdessä. Eikä Stella
koskaan itkenyt. Suuttui kylläkin,
mutta ei itkenyt vaikka mitä tapah­tui.
"Minun tulee sinua niin ikävii",
sanoi tyttö, häveten kyyneliään.
"Mutta takaisin kotiinhan minä
tulen."
"Ei se ole sitten enää samaa kuin
ennen. Vie."
"Sinä et vieliikään pidä Juliasta,
ethän?" kysyi Victor, moittiva sävy
äänessään.
"En. Eikä hän minusta. Eikä hän
sovi tähän meidän elämäiin. Hän
on liian lapsellinen, liian hieno! Et­tekä
te koskaan voi olla onnelliset
yhdessä, ette!"
Victor hämmästyi toisen kiivasta
sanatulvaa, aikoipa loukkaantuakin
kun tajusi mitä Stella oli sanonut,
mutta kohdatessaan hänen uhmaa-
\'an katseensa Victor pyrskähti ää-nekkääseen
ja iloiseen nauruun.
"Hy\^nen aika, Stella, nyt olet
juuri sama pikkutyttö kuin kymme­nen
x^uotta sitten! Pelkäät että minä
en tykkää sinusta niin paljon kuin
Juliasta."
Surustaan huolimatta kaartuivat
tj-tön huulet hjnnjn-n. Hän pyyhkäsi
karkealla hihallaan kyyneleet pos­kiltaan.
"Anteeksi, Vie. Minä...
minä tahdon että tulet onnelliseksi."
"Kylliihän se mahdollisesti ikä\-ää
onkin sinusta", myönteli nyt Vie
osaaottax-asti. "Olet niin poikamai­nen
että et viihdy äidin seurassa ko­tosalla,
kun me Jiilian kanssa läh­demme
"Lokilla" matkaan. Jos...
jos isä eläisi, niin olisi sinun hel­pompaa.
Voisit mennä hänen kans­saan."
"Ah, niin.
"Mutta ehkäpä *Gary Cooperisi'
pian tulee noutamaan sinut." Victor
oli taas valmis Nimistelemään.
Kesällä, heidän ollessa pohjoisella
kalamatkallaan, olivat he kerran vie­neet
kalalastinsa erääseen pikkui-
- ' , > - , y
' ^^ -v ^ ^^^^
Kustannusliikkeemme Jtuvajäljencös.
EtM ja Laukki ovat kyviä ystäviä.
seen rannikkokaupunkiin. Tavalli­sesti
he antoivat kalansa aluksiin,
jotka olivat sitä varten kalavesillä
että keräävät kalat ja kulettavat ne
kannuttimoille. Mutta Stellan oli
päästävä nyt suuremmille ostoksille,
joten he menivät illan suussa kau­pungin
satamaan.
Yhdessä Victorin kanssa Stella
heitteli kalat Lokista laiturille. Hän
oli likainen ja väsynyt, sillä merellä
oli myrskynnyt ja sellaiset pienet
asiat kuin itsensä peseminen ja vaat­teiden
vaihto olivat unohtuneet. Nyt
räiskyi kaloista lisää tahroja vaat­teisiin
ja kasvoihin.
Kun kalat oli heitelty ja Victor
aikoi siirtää Lokin toiseen laituriin,
muisti Stella, että heillä ei ollut yh­tään
leipää Lokissa. Hän päätti men­nä
maihin tässä, ostaa leipää illalli­seksi
ja kävellä rantakatua myöten
toiseen laituriin.
Ei tullut mieleen minkälainen
nähtävä hän oli tahraisissa housuis­saan.
Hän kiirehti asialleen.
Kalamiehiä ja metsämiehiä oli ran­takadulla
runsaasti, enin osa päih­tyneitä.
Stella tunsi vastenmielisyyt­tä
heitä kohtaan, mutta ei pelkoa.
Hän tuli leipä kainalossa kaupas­ta
ulos ja lähti puoli juoksussa ylös
katua. Vain kaksi kadun väliä oli
matkaa toiselle laiturille.
Puolivälissä huomasi hän, ettei
enää ollutkaan miehiä joka puoldla.
Kapakat ei siis ulotu näin pitkälle,
ajatteli hän, kuin six^umennen. Kuu­li
samassa askeleita takanaan. Vais­tomaisesti
hän kiiruhti omiaan.
Mutta silloin kuului juopunut nau­run
hörähdys ja kaksi vah^vaa kättä
tarttui häntä takaapäin olkapäihin.
Stella pudotti leipänsä ja riuhtaisi,
mutta käsien ote ei hellittänyt. :Mies
oli voimakas kuin karhu. "Hei, sis­ko,
hei", hörötti mies vain ja veti tyt­töä
lähemmäksi itseään.
Ja silloin, huolimatta siitä että hän
hah-eksi tvitöjä,. jotka kiljuivat,
IMästi Stella ilmoille niin voimak­kaan
kiljaisun kuin vaan voi.
Ja pian jostain siihen ilmestyi toi­nen
mies, joka tarttui juopon käsi­varteen,
vetäisi hänet puoleensa ja
sitten tuuppasi menemään.
Ja tämä toinen mies oli nuori ja
voimakas . . . puhdas^I Puhdas sielul­taan.
Hänen vaatteensa olivat met­sämiehen
paljon käytetty työpuku.
He tuijottivat sitten toisiinsa,
Stella ja hän. Katnlamppu valaisi
heidän molempain kasvot. Ja Stella
näki, että mies oli hyvin, hy\% pal­jon
filmitähti Gary Cooperin näköi­nen.
Sitten juoksi siihen Victor. Hän
oli kuullut kiljaisun, tai luullut kuu­levansa
ja oli heti pelännyt että
Stellaa joku rähjä mahdollisesti ah­distaa.
Oli juossut katsomaan.
He kiittelivät tuntematonta pe­lastajaa.
K^iulivat hänen esittävän
itsensä, mutta olivat liiaksi säikäh­täneitä
huomaamaan esittää itsensä.
Ja niin jäi tuo Grant-niminen sei­somaan
siihen, heiclän kiiruhtaessa
takaisin Lokkiin. ^
Siitä oli nyt neljä kuukautta; Ko­ko
sen ajan oli Gary Cooperin kuva
ollut Lokin hytin seinälläj vastapää­tä
Victorin lemmityn kuvaa. Ja sen
yläpuolella oli pieni kuva Stellasta
itsestään, missäi hää "näytti oikein
nätiltä", kuten häff itse sanoi.
"En tiedä^', huokaisi Stella nyt
katon harjailii "tuskinpa^ hän tuntee
siihen kutsumusta. Qleö kuullut, et­tä
metsämiehet: inhoavat kalan lia-
Aurinko valrnistautui painumaan
meren taa^ Taivas^ jo ruskotti puner^
, tavana, värit kuvastuen tyyneen me-reenkin.
"Hy^^t lapset, sielläkö te olette?
Ihmettelin mifiin menitte kun vasa-rain
pauke loppui. Illalliren on val­mis."
"Tullaan, äiti."
Stella katsoi vielä kerran rai
lista, kaunista maisemaa, hengittäen
syvään viUeaä ilbilmaa. Sittfen hän
laskeutui hitaasti Victorin jälessa
alas maahan.
Seitsemän vuolta sitten isä i ^ -
kennutti "Ixikin", Hän ehti siUa
(Jktitoa lOrim sivnlla)
.M
m