1943-06-12-03 |
Previous | 3 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
FAIDE J A K I J I T T i II i p | =
K:
On hauskaa, joskus ikävää — u-seimniitea
ikävää — tarkastella ih-aiistä.
ioka on menettänj-t malttinsa.
••yjajfjj _ eikö olekiff •haTiska--5aTnr
" 3 on ihmisten kalHsarvoisimpia ominaisuuksia.
Muistelehan, miten monesta
kiperästä tilanteesta maltti on
Sinut auttanut ja koetahan laskea,
kuinka monta asiaa -olet maltitto-muudellasi
pilannut. Tulos tarkkailustasi
on varmasti se, että yhä enemmän
rupeat kehittämään tuota mainiota
ominaisuutta itsessäsi.
Tunsin hyvin nuoren ja hyvin lupaavan
laulajattaren. Hänen '"takanaan",
niinkuin sanotaan, oli loistavat
opinnot, ja opettajat ja asiantuntijat
ennustivat hänelle suurenmoista
tulevaisuutta, niinkuin tosin
on tapahtunutkin, joten tästä ei tule
mitään murheellista juttua. jNIutta
loistava tulevaisuus oli vähällä, hyvin
vähällä tyrehtyä alkuunsa vain
sen vuoksi, että hän menetti joksikin
aikaa malttinsa.
Laulajatar siis valmisteli ensikon-serttiaan,
harjoitteli ankarasti, viimeisteli
aarioitaan ja liedejään, suunnitteli
pukuaan — suunnitteli suunnittelemistaan,
valvoi sen vuoksi öitäkin
ja sai himmeät silmät — mutta
puvun väristä, kankaasta ja kuosista
ei vain tahtonut päästä selvyyteen.
Hän tutki kaikki saatavissa
olevat muotilehdet, harjoitti oikeata
tiedettä tutustumalla historiallisiinkin
pukuihin ja aikoi niiden pohjalla
sommitella persoonallisuuteensa sopivan
puvun. Mutta sekin oli epämiellyttävää,
ja niin hän viime tingassa
turvautui omaan mieHkuvituk-seensa
ja suunnitteli jonkinlaisen fantasiapuvun,
joka ei edustanut mitään
aikakautta, ei muotia eikä ma-kusuuntaa.
Hän piirsi sen itse ja
lähti \'ihdoinkin keskustelemaan om--
pelijattarensa kanssa.
Kuten sanottu, tämä tapahtui viime
tingassa, eikä ompfelijatar — taitava
ja kokenut muuten — osoittanut
erikoista ihastusta nähdessään
piirustukset. Katsoipahan vain vuoroin
piirustuksiin, \'iioroin laulajattareen
ja näytti hiukan aiakuioiseha.
Mutta alistui kuitenkin ääneti ia
rj-htyi kiireesti työhön.
— Hän ei ymmärrä, laulajatar
--^Tattehv-^nnnia- kunhan jiäke^' seii
ylläni . . .
• .No niin. Tuo fantasiapuku valmistui'
vasta konserttipäivänä, ja
vasta oman kuvastimensa edessä laulajatar
havaitsi sen hirveäksi. Ja
silloin hän kadotti malttinsa. Hän
iski itse epätoivon vimnralla pukuunsa,
ratkoi ja ompeli, leikkasi ja
liitti. Mutta tietenkin puku tuli siitä
vain hirveämmäksi. Hämärä alkoi
jo laskeutua maille, ja kellon o-soittimet
lähenivät julmasti sitä tuntimäärää,
jolloin ratkaisevasti tärkeän
ensi konsertin piti alkaa. Laulajattaren
kädet vapisivat. Hän u-nohti
aariansa ja laulunsa ja oli mielipuolisuuden
partaalla. Viime tingassa
hän kuitenkin sai puxiista o-masta
mielestään siedettävän. Ja silloin
olikin jo aika lopullisesti pukeutua.
— Konserttini alku oli tuon onnettoman
puvrm tähden hir\-eä, hän
kertoi jälkeenpäin. — Se oli kidutusta.
Huomasin olevani käheä, suutani
kuivi, ajatukseni oli puvussani, ja
minä tunsin laulavani kuin ikäloppu
gramofoni. Yleisökin tuntui olevan
suorastaan jäätävän kylmää, ja minä
puolestani säälin sitä. Pari ensimmäistä
numeroa meni aivan '"penkin
alle".
— Mutta, laulajatar jatkoi, — silloin
minä sanoin itselleni: Malttia,
sieluraukkani, malttia vain! Mitäs
tässä enää! Kaikkihan on jo
jokatapauksessa pilalla, se ja se vieköön!
Ja katso: silloin minä pääsin
jälleen irti maasta. Lauloin oikeiri
uhalla, unohdin kaiken ja antauduin
kokonaan sävelille. Seurasi m>Ts-kyisät
suosionosoituk,set. "iHeisö suli,
lämpeni, tulistui. Toistoja, ylimääräisiä
ja seuraavana päivänä loistavat,
yksimieliset arvostelut, joissa
kuitenkin pidättyvästi viitattiin pariin
alkunumeroon. Ja jälkeenpäin
kuulin, että pukuni oli ollut — ihana.
"SISKO"
uo emd korvessd
^iärron kuoriit. iank,7 korvcnrah\}aja,
prninkuhnicn päässä kLltäväristiscstä kirkosta,
pcninknlviirn päässä t\ytatvistä,
läpi salojen kiemurtele:ujnpitkospitnpolun takana,
köyhässä, harmaassa torpassaan,
noesta mustan laipionsa alla.
Ainiiiaksi on sammunut hänen maaihnansa häneUä,
sifiisen kytösavun peittämät pellot,
korven väkevä humina, korven syvänvihreä raja,
pääskysten lento liki suvikuumaa maata
ja aurini^onsäteitten vätinä ruohossa ja järven aalloissa.
Jäänyt on ruskea turve ja musta, kostea multa,
jonka hän tunsi elävän anturansa alla.
Sammunut on häneltä suvien, loiste
]a talvien kylmänvalko'nen avaruus.
Alakuloisena soi isyysillan tuuli ruohoon ja puihin
ja yli korpijärven huokaavien laine[den
päivän painuessa vielä punertaen,
raskaan varjon heittyessä harmaan majan yli.
Turhaan odottaa vaossa vanha aura. kyntäjäänsä,
ojanpientareella on hylätty kuokka,
ympärillään värisevät horsmaukukat.
Kaivotietä astuu vnistaUinainen, vanha nainen yksin,
katsoen maahan surun kalvistamin kasvoin,
?nuistaen kumppaniaan, joka on mennyt,
muistaen keväisen hääpäivän ja työpäivien loputtoman jonon.
Vähän riemua antoi elämä heille,
mutta joskus kirkkain päivin ja tyynin öin
he tapasivat ilon, joka oli kuin kultaa.
Ja nyt on myös vaimon suru kultaa.
Peninkulmien taa mies viedään viimeiseen lepoon,
orapihlajien varjoon,
liki kirkkomaan sainmakista granittiaitaa.
Kiveä ei hän saa haudaUecn,
ei pronssista kohokuvaa,
vain kuorimattoman koivuristin
ja köyhän vaimon solmiman kanervaseppeleen.
Mutta tänä hiljaisena iltana on kuolema muovannut
hänen jykevät kasvonsa pronssiin.
OTTO VARHJA.
Runoili an kohtdo
Thomas Chatterton, Englannin c-räs
runoilijaklassikoita, syntyi Bristolissa
marrask. 20 p., 1752 ja kuoli
— seitsemäntoista vuoden ja
yhdeksän kuukauden ikäisenä. Hänen
isänsä oli kansakouluopettäjä,
äiti toivoi itsestään laulajaa, mutta
saanut siihen mahdollisuutta, kuo-ompelijattarena.
Koulussa Chct-tertonia
pidettiin hidasoppisena,
^^tta vakinaisesti, salaa utuilta hän
^^rjotti runoja. Viidentoistavuotiaa-
^ Chatterton rakastui erääseen 77iiss
*ai<^/r meidän tällainen kirjecfivaih-tomme
jatkuu ja — miksi^ Onko si-jokin
päämäärä, johon tähtäät
~r sanoen, mihin sc sinun rak-f^^
utesi tähtää? Vai eikö mihinkään?
•['^ f/^ö sinä milloinkaan aio mihin-
'^^^n sieltä Hearstista? Eikö sinun
J''<lfsi tee rakkaan ynuuttoUntusi
''f> joka ei koskaan aio enää tulla
^i^-nc karpalosuon reunalle?
HAX.XA.
Kumseyhin, mutta samanaikmsesti
hänen tiedettiin läheisesti seurustelleen
Bristolin muidenkin neitosten
kanssa. Hän kirjoitti useita runoja
eräälle miss Hoylandille, mutta uskollisuutta
hän lie osottanut joillekin
15 vuosisadan naispuolisille tarunomaisille
sankarinaisille, joille hän halusi
elää. Kuudentoistavuotiaana
Chatterton kirjoitti lontoolaiselle
kustanjalle Dodsleylle kirjeen tarjoten
eräitä vanhoja käsikirjot uksia
julkaistavaksi, mutta tämä kieltään-tyi.
Hän yritti muitakin kustantajia
innostaa ostamaan vanhoja käsikir-jotuksia,
mutta menestyksettä. Chatterton
meni nyt Lontooseen ja päätti
elellä kynällään kirjoittaen runoja,
joissa matkittiin ^erinäisten tunnettujen
runonniekkain töitä; hän kirjotti
oopperalibrettoja, runoja, satiirisia
runoja ja kertomuksia ylivuotavalla
tuotteliaisuudella.
Chatterton kär\:i nälkää ja vilua,
mutta kirjoitteli silti huolettomia
kirjeitä äidilleen; hän kärsi nälkää
päivittäin voidakseen ostaa vähäisiä
lahjoja äidilleen. Hän asui erään
talon vinttikamarissa ja talonomistajat
ar usein tarjoutui palauttamaan
hänelle osan maksamastaan vuokrasta.
Mutta ylpeys esti ottamasta rahaa;
hän osotti otsaansa ja selitti:
"Täällä on minulla jotain, josta tulen
saamaan enemmän." Mutta ahertelu
ei näyttänyt tuottavan tuloksia. Hän
lopulta tarjoutui merimieheksi laivaan,
joka oli kauppamatkalla .Ajri-kaan,
mutta ei hyväksytty.
Elok. 24 p. 1770, talon emäntä,
liikutettuna ja säikähtänhenä hänen
kurjasta ulkomuodostaan ja tietäen,
että hän oli elänyt koko viikon leivänpalasella,
kehoitti häntä isyömään
kanssaan. ..Runoilija kieltääntyi sanoen
että hänellä ei ole nälkä. Hän
meni leipuriin luo samana iltana ja
pyvsi luotella saada ostaa leivän.
Leipuri kieltääntyi. Hän meni erään
tutun rohdoskauppiaan luo ja sai tältä
houkutelluksi arseniikkia rotan tap-pamiscn
tekosyyllä. Kahta päivää
myöhemmin, kun hänestä ei oltu
kuuHu mitään, avattiin ovi ja löydettiin'hänen
ruumiinsa. Hän oli 17 v.
ja 9 kk. ikäinen kun hänet haudattiin
kerjäläisten hautausmaahan.
Hän ehti kirjot taa runsaasti runoja
ja useimmat hänen runonsa kantavat
selvää nerouden leimaa. Hänen
abstraktinen runonsa "IMUIU vapaudelle'
on eräs parhaita mitä on
koskaan tuotettu. Jotkut hänen lyyrilliset
runonsa ovat alan parasta.
Redelijjin kirkkotarhaan pystytettiin
hänelle Bristolin eräiden asukkaiden
ai otteesta muistopatsas. Mutta
runoilija itse oli jo ehtinyt tehdä hau-tavärsyn.
Hänen viimeinen runonsa,
joka oli pöydällä kun hänet löydettiin
oli *'Last Verses", jossa Itän hcit-
Ji katkeran syytöksensä Bristolin
porvareita vastaan ja vielä kerran
muisti äitiänsä joka halusi laulaa,
mutta ei saanut siihen mahdollisuutta.
Virvdtulid
Oli myöhäinen ilta. Tie kiemurteli
epäselvänä, vaaleahkona juovana
pimeyden keskellä. Ilmassa oli
kostea, keväinen tuntu' ja aavistus
eloonheräävän luonnon tuoksusta.
Siellä täällä, mustien pilvien lomassa,
tuikahti yksinäinen tähti.
Kävelin ajatuksiini vaipuneena
tietä pilkin. Samaa tietä, jota olimme
monasti kulkeneet yhdessä, kauan
sitten. Tuossa oli rautatie, tuossa
hiljainen, nukkuva asemarakennus.
Etäämpänä vilkkuivat värikkäät
mainosvalot. Kävelin yli radan,
ohi aseman, yhä edelleen tietä
pitkin. Pian huomasin seisovani
pienen kahvilan edessä. Saman, jossa
olimme sanoneet hyvästi, Sinä ja
minä, ja jota scnjälkeen olin pelännyt
lähestyä. Vaistomaisesti tartuin
I
U
t
f-
1
I;
I
I
t
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 12, 1943 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1943-06-12 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki430612 |
Description
| Title | 1943-06-12-03 |
| OCR text |
FAIDE J A K I J I T T i II i p | =
K:
On hauskaa, joskus ikävää — u-seimniitea
ikävää — tarkastella ih-aiistä.
ioka on menettänj-t malttinsa.
••yjajfjj _ eikö olekiff •haTiska--5aTnr
" 3 on ihmisten kalHsarvoisimpia ominaisuuksia.
Muistelehan, miten monesta
kiperästä tilanteesta maltti on
Sinut auttanut ja koetahan laskea,
kuinka monta asiaa -olet maltitto-muudellasi
pilannut. Tulos tarkkailustasi
on varmasti se, että yhä enemmän
rupeat kehittämään tuota mainiota
ominaisuutta itsessäsi.
Tunsin hyvin nuoren ja hyvin lupaavan
laulajattaren. Hänen '"takanaan",
niinkuin sanotaan, oli loistavat
opinnot, ja opettajat ja asiantuntijat
ennustivat hänelle suurenmoista
tulevaisuutta, niinkuin tosin
on tapahtunutkin, joten tästä ei tule
mitään murheellista juttua. jNIutta
loistava tulevaisuus oli vähällä, hyvin
vähällä tyrehtyä alkuunsa vain
sen vuoksi, että hän menetti joksikin
aikaa malttinsa.
Laulajatar siis valmisteli ensikon-serttiaan,
harjoitteli ankarasti, viimeisteli
aarioitaan ja liedejään, suunnitteli
pukuaan — suunnitteli suunnittelemistaan,
valvoi sen vuoksi öitäkin
ja sai himmeät silmät — mutta
puvun väristä, kankaasta ja kuosista
ei vain tahtonut päästä selvyyteen.
Hän tutki kaikki saatavissa
olevat muotilehdet, harjoitti oikeata
tiedettä tutustumalla historiallisiinkin
pukuihin ja aikoi niiden pohjalla
sommitella persoonallisuuteensa sopivan
puvun. Mutta sekin oli epämiellyttävää,
ja niin hän viime tingassa
turvautui omaan mieHkuvituk-seensa
ja suunnitteli jonkinlaisen fantasiapuvun,
joka ei edustanut mitään
aikakautta, ei muotia eikä ma-kusuuntaa.
Hän piirsi sen itse ja
lähti \'ihdoinkin keskustelemaan om--
pelijattarensa kanssa.
Kuten sanottu, tämä tapahtui viime
tingassa, eikä ompfelijatar — taitava
ja kokenut muuten — osoittanut
erikoista ihastusta nähdessään
piirustukset. Katsoipahan vain vuoroin
piirustuksiin, \'iioroin laulajattareen
ja näytti hiukan aiakuioiseha.
Mutta alistui kuitenkin ääneti ia
rj-htyi kiireesti työhön.
— Hän ei ymmärrä, laulajatar
--^Tattehv-^nnnia- kunhan jiäke^' seii
ylläni . . .
• .No niin. Tuo fantasiapuku valmistui'
vasta konserttipäivänä, ja
vasta oman kuvastimensa edessä laulajatar
havaitsi sen hirveäksi. Ja
silloin hän kadotti malttinsa. Hän
iski itse epätoivon vimnralla pukuunsa,
ratkoi ja ompeli, leikkasi ja
liitti. Mutta tietenkin puku tuli siitä
vain hirveämmäksi. Hämärä alkoi
jo laskeutua maille, ja kellon o-soittimet
lähenivät julmasti sitä tuntimäärää,
jolloin ratkaisevasti tärkeän
ensi konsertin piti alkaa. Laulajattaren
kädet vapisivat. Hän u-nohti
aariansa ja laulunsa ja oli mielipuolisuuden
partaalla. Viime tingassa
hän kuitenkin sai puxiista o-masta
mielestään siedettävän. Ja silloin
olikin jo aika lopullisesti pukeutua.
— Konserttini alku oli tuon onnettoman
puvrm tähden hir\-eä, hän
kertoi jälkeenpäin. — Se oli kidutusta.
Huomasin olevani käheä, suutani
kuivi, ajatukseni oli puvussani, ja
minä tunsin laulavani kuin ikäloppu
gramofoni. Yleisökin tuntui olevan
suorastaan jäätävän kylmää, ja minä
puolestani säälin sitä. Pari ensimmäistä
numeroa meni aivan '"penkin
alle".
— Mutta, laulajatar jatkoi, — silloin
minä sanoin itselleni: Malttia,
sieluraukkani, malttia vain! Mitäs
tässä enää! Kaikkihan on jo
jokatapauksessa pilalla, se ja se vieköön!
Ja katso: silloin minä pääsin
jälleen irti maasta. Lauloin oikeiri
uhalla, unohdin kaiken ja antauduin
kokonaan sävelille. Seurasi m>Ts-kyisät
suosionosoituk,set. "iHeisö suli,
lämpeni, tulistui. Toistoja, ylimääräisiä
ja seuraavana päivänä loistavat,
yksimieliset arvostelut, joissa
kuitenkin pidättyvästi viitattiin pariin
alkunumeroon. Ja jälkeenpäin
kuulin, että pukuni oli ollut — ihana.
"SISKO"
uo emd korvessd
^iärron kuoriit. iank,7 korvcnrah\}aja,
prninkuhnicn päässä kLltäväristiscstä kirkosta,
pcninknlviirn päässä t\ytatvistä,
läpi salojen kiemurtele:ujnpitkospitnpolun takana,
köyhässä, harmaassa torpassaan,
noesta mustan laipionsa alla.
Ainiiiaksi on sammunut hänen maaihnansa häneUä,
sifiisen kytösavun peittämät pellot,
korven väkevä humina, korven syvänvihreä raja,
pääskysten lento liki suvikuumaa maata
ja aurini^onsäteitten vätinä ruohossa ja järven aalloissa.
Jäänyt on ruskea turve ja musta, kostea multa,
jonka hän tunsi elävän anturansa alla.
Sammunut on häneltä suvien, loiste
]a talvien kylmänvalko'nen avaruus.
Alakuloisena soi isyysillan tuuli ruohoon ja puihin
ja yli korpijärven huokaavien laine[den
päivän painuessa vielä punertaen,
raskaan varjon heittyessä harmaan majan yli.
Turhaan odottaa vaossa vanha aura. kyntäjäänsä,
ojanpientareella on hylätty kuokka,
ympärillään värisevät horsmaukukat.
Kaivotietä astuu vnistaUinainen, vanha nainen yksin,
katsoen maahan surun kalvistamin kasvoin,
?nuistaen kumppaniaan, joka on mennyt,
muistaen keväisen hääpäivän ja työpäivien loputtoman jonon.
Vähän riemua antoi elämä heille,
mutta joskus kirkkain päivin ja tyynin öin
he tapasivat ilon, joka oli kuin kultaa.
Ja nyt on myös vaimon suru kultaa.
Peninkulmien taa mies viedään viimeiseen lepoon,
orapihlajien varjoon,
liki kirkkomaan sainmakista granittiaitaa.
Kiveä ei hän saa haudaUecn,
ei pronssista kohokuvaa,
vain kuorimattoman koivuristin
ja köyhän vaimon solmiman kanervaseppeleen.
Mutta tänä hiljaisena iltana on kuolema muovannut
hänen jykevät kasvonsa pronssiin.
OTTO VARHJA.
Runoili an kohtdo
Thomas Chatterton, Englannin c-räs
runoilijaklassikoita, syntyi Bristolissa
marrask. 20 p., 1752 ja kuoli
— seitsemäntoista vuoden ja
yhdeksän kuukauden ikäisenä. Hänen
isänsä oli kansakouluopettäjä,
äiti toivoi itsestään laulajaa, mutta
saanut siihen mahdollisuutta, kuo-ompelijattarena.
Koulussa Chct-tertonia
pidettiin hidasoppisena,
^^tta vakinaisesti, salaa utuilta hän
^^rjotti runoja. Viidentoistavuotiaa-
^ Chatterton rakastui erääseen 77iiss
*ai<^/r meidän tällainen kirjecfivaih-tomme
jatkuu ja — miksi^ Onko si-jokin
päämäärä, johon tähtäät
~r sanoen, mihin sc sinun rak-f^^
utesi tähtää? Vai eikö mihinkään?
•['^ f/^ö sinä milloinkaan aio mihin-
'^^^n sieltä Hearstista? Eikö sinun
J'' |
Tags
Comments
Post a Comment for 1943-06-12-03
