Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 2, 1936

              M jftLI tuollainen kirkas, valoisa ke-
S Vvättalvipäivä, joUoin' • auringon
Jfl paahtama hangenpinta jo tuoksuu
i keväältä, jolloin huurteiset koivut ke-
I ^- J vätauringon valaistuksessa ovat kau-
Iji neimmillaan ja jolloin teerien into-tll
himoinen sointi metsälampien jäällä
g|f ja metsäniityillä on alkanut. Salo
r^i [oli kevään hiilmatitelevaa valkeutta
|ä tulvillaan. Hankea peitti hieno viti-
M lumi, joka antoi suksille kylliksi tu­ikea
vauhtia estämättä.
f-4 Murto-Aaku, juurevavartinen mö-
I kin mies, hiihtää sarfcanutun liepeet
i mukavasti leppasten metsän lumises-isa
kohdussa. Ei näytä mies panevan
merkille kevättalvisen metsän totista
kauneutta, ei sen hurmioituneita ää­niä
kuuntelevan. Vakavat juonteet
asuvat miehen kasvoilla, kun hän lyk­kii
lylyineen lumisen metsän halki.
Pula-aika oli Murtolahdenkiri mö­kin
eläjien hartioille laskenut ras­kaan
taakkansa kantimet. Velkaa oli
tullut menneinä, hyvinä vuosina otet­tua-
a v(>kätwiSä35BitajiIta:. -Jfefeifc^ar^J-*:;:
kojen ja velkojen korkojen maksuun
olivat pienet ansiot sitten huvenneet.
Hyvä, että oli saanut kontunsa pitää.
Se sato, mitä menneenä kesänä oli
pienistä peltotilkuista odotettu, su­pistui
sateettoman, kuivan kesän an­siosta
vähiin. Sillä mitä saatiin, oli
miten kuten koetettu elää kituutella
kevättalveen saakka. Hevostakin oli
elätetty lumettoman syksytalven yli,
toivossa saada keväämmällä tukin-ajossa
menetetyt rahat takaisin. Sii­hen
oli Murto-Aa;ku luottanut, vaik­kakin
oli huomannut jyvien hinkalos­ta
huolestuttavasti hupenevan, ja
tiennyt torpan lapsilauman katkaise-van
kakkua pitkän palan päivässä.
sille palkoille päässyt, että olisi kyen­nyt
joukkoa kunnolla elättämään,
monta suuta oli syömässä. Jyvät oli­vat
johinkalosta loppuneet ja pitkäs­ti
oli vielä seuraavaan satoon.
Murto-Aaku oli aamulla lähtenyt
hiihtämään äveriään Pyhälahden
kauppiaan puheille. Oli koettanut
ruisjauhosäkkiä saada kesään asti ve­laksi;
Vesien auettua menisi taloon
nuotalle ja osa-kaloillaan maksaisi.
Turha oli matka ollut ja siksi pamui
miehen mieli entistä apeammaksi, mi­tä
lähemmäksi kotia lähestyttiin.
Tuntui elämisen taakka painavan
hartioita entistä enemmän kumaraan
ja vaikka keli oli sujuva, lipsahti suk­si
toisinaan taaksepäin, ikäänkuin
koettaen estää matkan joutuniista. Ei
ollut hauska viedä tätä viestiä, tur­haksi
osoittautuneen matkan tulosta
kotiiny missä monta nälkäistä suuta
isän paluuta odotti.
— Mikä nyt edessä^ mistä saadaan
leipää. Onko Miirtolahden mökm elä­jien
kohdalla elämän loppumisen het-kHi^
ifiä"^*-^^
kaareva häntä kohoaa melkein vaa­kasuoraksi,
jalkävarret' ikäänkum
painuvat alaspäin ja se lähtee hui­maavaa
vauhtia lippasemaau metsää
kohti, vitilumen pöllytessä.
Samassa Aaku huomaakin syyn
tuohon äkkinäiseen pakoon. Mäen
takaa ilmestyy hänen koiransa, Mur-tolahden
pihkanokka, matalajalkai­nen
Alusti, joka sivulta yllättää ke­tun
avonaisella niityllä ja on nyt sen
kintereillä; Nytpä alkaa kovalla han­gella
kilpajuoksu. Aaku herää häm­mästyksestään
ja huutaa Mustille:
"Hus hus, ota kettu kiinni". Sitä ei
tarvitsisi sanoakaan koiralle, joka
äristen ja silmät surmaamisen halus­ta
kiiluen ryntää repolaisen kimp­puun.
Kettu, joka huomaa, ettei se
suoraan juosten jaksa pudottaa koi­raa
kintereiltään, tekee äkkiä ilma-hypyn,
kiepsahtaa ympäri ja kiitää
toiselle suunnalle saaden vähäisen
etumatkaa Mustista, joka ei saa hui­massa
vauhdissaan niin nopeasti
käännyttyä. Mutta kettu ei uskalla
niit^UäJSDäJLm^^^^ se on-^äLm
te m
R - 1
Sitten olivat metsätyöt alkaneet.
Lunta oli kuitenkin vain vähän met­sässä,
niin että tukina jo kävi hanka­laksi.
Miestä ja hevosta se oli kysy­nyt.
Vähälumisen talven ansiota sit­ten
olikin se onnettomuus, mikä jo
näytti Murtolahden mökin eläjille
mieroUe menemisen aiheuttavan.
Murto-Aaku oli ollut ajamassa tuk­keja
Huuhkan vuoren rinteiltä Juka-
Järven rantaan. Mikä He hevoselle
tullut, vanhalle ajokUle, kun oli säi­kähtänyt
tukkitien reunalta lentoon
pyrähtäviä riekkoja, vauhlioutunut,
kaatanut kuorman ja hypännyt pois
tieltä louhikkoon, jossa oli katkaissut
J?^lkanDa. Ei ulisi ollut suta enaa ajo-kiksi,
lopettaa piti hyvä hevonen. Se
oli raskas isku Murtolahden mökin
eläjiUe, Mitäpä raadosta paljonkaan-saatiin,
pitkät on matkat Huuhkan
salolta kaupunkim. Nahastakin oli
kirkonkylän karvari ottanut itseUeen
velkana olleen kesän juosseen vasikan
nahan parkitsemisen hinnan pois. Ei
'"tä paljon jäänyt jälelle. Tukkisa­votallakin
oli jo täysi määrä miehiä.
-Mottimetsästä, halon teosta eisellai-
LASTEN SOTSTA-
^*^^-Pekan vanhemmat olivat kut-fJQeet
herra tohtorin päivällisiUe
^aofceen. TuU sitten aika, että paisti
Sonettiin pöytään. '
ftkku-Pekka: "Mutta eihän tämä ole
passinpää?"
p ^ r - nyt ölla
^^kku-Pekka: "Äiti vain tänään sa-
PaUlä^J??"^ pssslnpäah
Näiden asioiden piirissä kiertelevät
Aakun ajatukset, kun hän lähestyy
erästä pientä Murtolahden metsäniit­tyä.
Hän hiihtää vastatuulta ja ko­hoaa
pienelle, harvaa metsää ja ka­tajaa
kasvavalle kumpareelle. Ki­maltelevana
avautuu metsäniityn
neitseellisen valkea vaippa hänen
eteensä.
Äkkiä ilmestyy pensaiden takaa ja
ponnahtaa kivelle, vastapäiselle kum­mulle,
metsämaiden nopea sampoja,'
tuuheaturkkinen kettu, jonka puner­tava
väri ja luonnonomaiset piirteet
ihmeen kauniisti sulautuvat valkeata
lunta vastaan. Pieni, sangen liikku­va
pää on. täynnä eloa, kun eläin tä-hystelee
kaikkiin suuntiin. Pitkä­veteinen,
otsasta jyrkästi rajoitettu
terävä kuono, vinossa olevat silmät ja
soikeat silmäterät sekä liikkuvat pys-t3rpäiset
korvat antavat sille sangen
omituisen eloisan ja viekkaan muo­don,
jota lisää pitkä, mukavasti kie­murteleva,
tuuhea häntä.
Yhdellä hyppäyksellä on se niityl­lä.
Pysähtyy äkkiä ja näkyy pää kal­lellaan,
notkea ruumis vinona kaare­na,
korvat terävinä, tarkasti kuunte­levan
jotakin hangen alta. Yht'äkkiä
tekee se hyppäyksen suoraan ylös, tle-kee
kieppauksen ilmassa, jonka ver­taista
notkeudessa ja siroudessa var-maan
saa etsia luonnosta ja tulee
etujalat terävänä, hankea murtava­na
kiilana, pää edellä alas. Onneton
se nakertaja-tai ^äästäinenj-joka-sid-lä,
pahaa aavistamatta liikkui koti­askareissaan
omissa lumitunneleis^-
saan. Tuota peliä jatkuu pitkin niit­tyä.
Kettu ei vielä ole huomannut Aa-kua,
joka metsässä, tuulen alla, nii­tyn
laidassa tähyilee. Pahasti panee
miehen mielessä, kun näkee ketun pe­lehtivän
tuossa aivan luodin ulottu­villa,
eikä ole,pyssyä mukana. Olisi
siitä saanut nyt revon nahan, ja ra­haa
saisi siitä siksi paljon, että voisi
pitkän aikaa viedä perhettä eteen­päin.
Tuntuu Mikko siinä ^van kuin
ivaillen näyttävän konstejaan vähi­tellen
kiukustuvalle katsojalle. Ham­masta
jo hioo Aaku ketulle ja aikoo
karjahtacn peloittaa kelvottoman.^
matkoihinsav Mutta: silloin, äkkiarr
vaamatta oikaiseeMikko ruumistani,
lut Aakun yllytykset ja luulee sieltä
päin pian pamahtavan. Se on ollut
eläissään monessa leikissä mukana ja
tietää, että on paras painua metsään
ja tunkeutua jonnekin louhunkoloon,
jossa sillä on omat tunnelinsa ja pii­lopaikkansa.
Mutta Mikolle sattuu
onnettomuus. Se tuuskahtaa huimas­sa
juoksussa kuonolleen, astuttuaan
jonkin -nakertaja-asukkaan -hangen
alaiseen käytävään. Se on tarpeeksi
Mustille, joka samassa saavuttaa pa­koon
pyrkijän. Kettu koettaa kui­tenkin
vielä turvautua viimeiseen,
viekkaaseen keinoonsa. Se heittäy­tyy
hangelle liehitellen selälleen, suu
mareassa hymyssä ja maanitellen
häntäänsä heiluttaien Mustille. Mut­ta
vanhaan koiraan ei sen temppuilu
vaikuta mitään, se ryntää äristen ja
hampaat valkeina välkkyen viholli­sensa
kurkkuun. Tuima tiimellys al­kaa.
Yhä selällään maaten puolus­tautuu
Mikko, potkien ja terävillä
kynsillään raapien koiran vatsaa. Ve­ri
vuotaa jo Mustistakin, mutta sa­massa
on Aakukin ehtinyt paikalle ja
suksellaan lyöden lopettaa ketun. Vä­hissä
voimin on Mustikin saamistaan
ilkeän näköisistä naarmuista, mutta
hangella lepää voitetun vihollisen,
ruskeaturkkisen repolaisen ruumis.
Ei mahda sille Murto-Aaku mi-tään,
että kyyneleet kihahtavat sil-
Nyt kun olemme aivan Vapun aa^
tossa, ei voi oUn toivottamatta kaikil*
le ystävilleen^ kaikille LIEKIN ystä*
ville ja kaikelle vältäväkiselle kansal*
le, innostavaa Vappua,.
Tänä vuonna tuleekin ktduneeksi
viisikymmentä vuotta siitä, kun ettsi^
maisen kerran oii Vappua juhlittu
rahvaan, työtätekevän kansan jufUa»
na, Amerikan työläiset kävivät viisin
kymmentä vuotta sitten taistelua ly^
hyemmän työpäivän, kakdeksan^tmi»
tisen työpäivän puolesta ja omaksut*
vat Vapuit silloin siksi päiväksi, joU
loin kaikkialla koko maassa kokoon^'
nuttiin mielenosoituksiin edellämai"
nitun vaatimuksen puolesta.
Muutamia vuosia myöhemmin hy*
väksyttiin Vapunpäivä kansainväli*
seksi työtätekevien joukkojen juhla"
päiväksi ja niin ovatkin työläiset vii*
meisen viidenkymmenen vuoden ajan
kokoontuneet kaikkialla maailmassa
jokaisena Vapun päivänä omiin juh-^
IHnsay joissa ott tuotu esille ne vaati*
mukset ja tunnukset, mitkä kuUoin*
kin on ollut kaikkein tärkeimpiä.
•Nyt, Vapun viisikymmenvuotis»
ymässäriitiMrit^i^^
kevät joukot olemaan varmasti entis»
tä yhtenäisemmin mukana. Tällä ker*
ralla uhkaa maailmaa, sen kansaa
joukkoja, suurempi tuho kuin mU"
loinkaan ennen; sota joka tulee ole*
maan kymmenkertaisesti kamalampi
kuin viimeinen maailmansota, sekä
jasismi, joka iikkaa syöstä ihmiskun"
nan takaisin räakalaisuuteen ja or*»
juuteen. Nämä vaarat alkavat käydä
yhäilmeisefnmin havaittaviksi ja sik*
si kaikki rauhaa ja edistystä rakasta*
vat ihmiset yhtyvätkin, voidakseen
käydä menestyksellistä sotaa näitä
kahta hirmua vastaan.
Kuka siis jäisi pois yhtenäisistä
Vappujuhlista f
Kehottamme taas kaikkia LIEKIN
lukijoita kiinnittämään huomionsa
LIEKIN kirjallisuus-alennusmyyntiin.
Älkää antako hyvän tilaisuuden li*
vahtaa käsistänne.
Julkaisemme tässä numerossa taas
"Tuumittavaa'* ja odotamme myös*
kin vastauksia sen suhteen.
No eipä sitten lopuksi muuta kuin
vähän lämpimämpää kevättä, kuin
mitä tähän saakka on oUutl
TOIMITTAJA.
vallaan hankkinut leipää nälkäisiin
suihin.
mim, kun hän silittää Musti-koiran­sa
päätä. Ty)^3a'äisinä ja totisina
katsovat koiran mustat silmät isän­täänsä,
kippurahännän heilahdelles­sa.
Aaku muistaa siinä, kuinka hän
oli jo monta kertaa aikonut lopettaa
Mustin pois päiviltä, — olisipahan
yhtä suuta vähemmän syömässä. Koi­ra
oli kai jotain sellaista vaistoillut,
koska Aakun seuraa kartellen oli las­ten
lähett>nallä hikkunut. Hän ei ol­lut
tienn3rt koiran mukana olosta nyt-kään
mitään. Kertaakaan se ei ollut
näyttäytynyt, ennenkuin huomates­saan
ketun keväisellä hangella peli­ään
pitävän. ,
Aakun on oikein paha olla katsel­lessaan
Musti-koiraansa, vanhaa, us­kollista
erätöveriaan, jonka surmaa­mista
hän oli suunnitellut. Hanei ol^
lut onnistunut leivänhankintamatkal-laan,
— mutta Musti olikin tarttu*
nut asioiden kulkuun ja omalla ta-
Tuuhea ja puhdaskarvaineir
turkki sillä on, tuumailee Aaku kään-nellessään
kettua. •— Saa siitä kirkon­kylän
karvarilta h3rvät rahat ja niillä
sitä päästään vaikeimman ajan yli.
Kesään kun päästään, niin kaikki on
hyvin.
Mieli on käynyt niin ihmeen ke-veäksi.
Ei tunnu enää matkanteko
niin raskaalta kuin äsken, kun Aaku
lähtee kettu selässä hiihtelemään ko­timökille
päin. Ja kun Musti silloin
tällöin iloisesti haukahdellen juoksee
edellä, tuntuu hänestä kiiin olisi löy­tänyt
vanhan, kauan kadoksissa ol­leen
ystävänsä. Nyt hän vasta huo­maa
kevättalvisen metsän hulmahte'
levän valkeudenkin ja ehtii jo ihme­tellä,
onko tämä sama metsäkään
kuin i äsken; Keveästi sujuu suksi ja
matka, joutuu. On kirkas kevättalvi-päivä.
Jostakin kuuluu teerien V into-hinioinen
sointi;: Elämä jatkuu^'^^^^
f II