Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 5, 1936

              pieni lappalainen. NeUkuImaisine,
^-jpyisine kasvoineen näytti se va­jotaan
satavuotiaalta. Se katseli
vuoroin Maijalan miestä^, vupi^^^
niakuuläverin reunaUa istuvaa jätka^
tokkaajaselausui: y
— Olen tuonut nämä tänne, jotta
saisit kuulla heidän elämäkertansa.
Aloitetaan nuorimmasta päästä, Nur-jni-
Jukka alkaa. •
Nyt tunsi Maijalan mieskin. Se
oli Nurmi-Jukka, joka edellisehä ke­väänä
oli viinapäissään hukkunut
Porttikoskeen. Tämä tärisi kuin vi-lutautinen
ja pyyhki ikäväliä vettä
valuvaa partaansa. Maijalan mies
kauhistui. Jos hänen piti kuulla noi­den
kaikkien kertomukset, löydettäi­siin
hänet kuolleena ennen . aamua.
Sillä joukossa oli monta tuttua ja hän
oli ollut asioissa heidän jokaisen
kanssa.
— Nurmi-Jukka alkaa, kertasi lap-palaisäijä.
Nurmi-Jukka pyyhkäisi vettä va­luvaa
partaansa ja avasi suunsa.
Hän katsoi Maijalan miestä kuolleen
silmillä ja lausui ontosti;
— Se viisisatanen, jonka sinulta vii­meksi
voitin, oli väärä!
Viimeisen sanan hän melkein huusi.
Maijalan miehestä näytti kuin aikoisi
kuollut hyökätä hänen kimppuunsa.
Silloin hän ei enää kestän3rt, vaan
hypähtäen kiljaisten pystyyn syöks}^
suin päin metsään.
Seuraavana aamuna nähtiin Mai­jalan
miehen saapuvan kotiin ilman
laukkua, avopäin ja surkean näköise­nä.
Kyläläiset arvelivat sen vanhan
pelihimon syyksi ^eivätkä sen enem­pää
kyselleet. Mutta jälkeenpäin
löysivät toiset kirkoltatulijat Maija­lan
miehen laukun ja toivat sen tul­lessaan.
Silloin tämä kertoi tapauk­sen.
Siitä lähtien on tätä Saunaa
nimitetty Tahan omantunnon sau­naksi'.
Pokka-Heikki kääntelee ahvenia
paistinvartaassa ja tuijottaa tuleen.
Hänen silmänsä kiiluvat salaperäisi­nä.
Vanhana erämaan eläjänä hän
uskoo kummituksiin ja outoihin voi­miin,
vaikka ei olekaan mikään arka
mies. •
Illastamme äänettöminä. Pokka-
Heikin kertomus on saanut mieliku­vitukseni
vilkkaaseen toimintaan.
Ajattelen Lapm salaperäistä elämää,
sen vanhoja noitia ja "myrrysäijiä".
Kertovat ne kyläläiset Heikinkin
osaavan yhtä ja toista. Mutta mi- ,
nulle hän on sen aina tyhjäksi teh-nyt.
-
Keitämme vielä kahvit. Heikki
% ulkona pilkkomassa puita yötä
^ten. Sen verran taikauskon väl­iosa
hänkin on, ettei aio valkeatta
nukkua. Mutta muutenkinhan se on
t^eellinen kolean yön vuoksi.
_ Ennen maatamenoaan virkahtaa
-^ikkrig^taam — ^ - " «^
— Kai sitä sentään näin papin seu­rassa
saa yönsä rauhassa viettää.
Sanoo ja naurahtaa. Mutta minä
pääse oikein selviUe, onko se leik-
^ vai totta.
I^ian ilmoittaa toiselta laverilta
Kuuluva syvä kuorsaus Heikin vaipu-iieen
unen helmoihin. Mutta mmim
Silmääni ei tule um. Mietin Heikin
taomusta ja tunnen omituista mie-
%*v'ää sen johdosta. Hermoni ovat
^fneet oivallisen annoksen, joka ei
'^ta liiaksi kiihoita, vaan pitää ne
somassa, omituisentunteisessa virees-f
• aivan samanlainen tunne kuin
Ä j e n oUessa pitkästä kävelymat­kasta
kankeinay seHamen suloisen ki-tunne,
joka ei oikeastaan ole pa-vaan
paremmin hyvää, Sellai-sessa
tilassa kääntelehtivät hermoni-kin,
mutta minkäänlaista pelkoa en
tunne. Päinvastoin: — den taipu­vainen
kylmään mietiskelyyn. Liekö
Heikki pyytänyt lupaa yönviettoon?
Minkälainen mahtoi olla se Heikin
omatunto? Entäpä omani? Hymäh­dän
näille ajatuksille, mutta siitä
huolimatta en pääse niistä. Mmä
en ehkä sittenkään aivan kylmästi
voi näitä asioita mietiskellä? Eh­käpä
kuitenkin . . . niin . . . niin...
Mikä ihmeen salaperäinen vaikutus
on tällä Lapin luonnolla? Sitä on
minun vaikea itselleni selittää. Tun­nen
vain sen, että me "etelän ihmi­setkin"
vaellamme toisellaisina. napa­piirin
pohjoispuolella. Meissä on it-sekussakin
enemmän tai vähemmän
Pokka-Heikkiä. On kuin tässä valta­vassa
luonnossa uinuisi elämän sala-peräinenalkuvoima
joka saa meidät si­vistyksen
muokkaamatkin vaistomai­sesti
taipumaan puoleensa. Mutta sa-maUa
kuitenkin tunnemme itsemme
niinavuttmiksi sen arvoitusten edessä.
Me aikaihmiset vaivumme toisinaan
lapsen kehitysasteelle, jolloin uskom­me
satuja ja kummitusjuttuja. Eikä
siinä akatemian oppikaan isosti auta.
Jollemme suorastaan usko niihin, vie­hättävät
ne meitä kuitenkin sanomat­tomasti.
Ja viime kädessä me kai
emme sittenkään ole täysin selvillä,
ovatko ne satua vai totta. Mutta täs­sä
kai juuri Läpin elämän viehätys
onkin — tässä, että me voimme kuvi­tella
kaikkea ja samalla olosuhteiden
mukaan säilyttää itsellemme vapau­den
uskoa tahi olla uskomatta kuvit­telujamme.
Niinkuin nytkin. Mi­nun
on tänä iltana koko helppo uskoa
todeksi Heikin kertomus Maijalan
miehen kokemuksista. Se kai johtu­nee
siitä, että nyt on suunnilleen sa­manlainen
vuodenaika, kolea ja pimeä
S3^syö ja sama paikka, yksinäinen
kalasauna peninkulmien päässä lä­himmästä
talosta. Mutta samalla
säilytän kuitenkin itselleni vapauden
olla sitä uskomatta toiste... esimer­kiksi
huomen-aamulla, kun lähdemme
järvelle Heikin kanssa pyydyksiä
kokemaan ja aurinko paistaa . . .
Tunnen itseni onnelliseksi voides-sani
todeta, että tämä puoli olemuk­sestani,
tämä lapsen naivia, alkupe­räistä
katsantokantaa muistuttava,
on taas pitkistä ajoista saanut oikeu­den
elää ja elää juuri niin kauan kuin
itse tahdon. Ja tähän onnellisuuden
tunteeseen minä nukahdan.
Kirj, Toivo Niemi
Mun aatoksen kiitävät pilvien lailla,
en tiedä mä, kulkee ne kunne. >
Ne ovat kaikkea määrää vailla, *
eivät ne tietänsä tunne.
Mm aatoksen, kiitävät pilvien lailla, \
ne etsivät taivahan rantaa. ^
En tiedä, onkone siipiä vailla, •
mutt'kyllä ne kauaksi kantaa. '
Mun aatoksen kiitävät pilvien lailla,
ne lentävät pilvien teitä.
Ne matkaavat kaukana satujen mailla,
missä murheet ei riemuja peitä.
Kuin pilvet, jotk* taivaalla kirmaten kiitää,
lyö leikkiä, karkeloivat;
niin minunkin aatoksen siivillään kiitää,
sadun saarilla ilakoivat.
yaan kuni poutapilvet taivahalla,
niin hauraita mun haaveheni ovat,
Ne pirstoutuu pian pilvien lailla,
kun tuulet kohtaloni käyvät kovat.
TUHKAA SATAA
SANTIAGO. — San Carlosista,
Chilestä, saapuneet tiedot kertovat,
että Quizap-tulivuoresta tuleva tuhka
uhkaa hävittää hedelmällisen maan­viljelysalueen.
Kuuman aallon mukana kulki tuh­kasade,
joka poltti viljan ja kasvit.
TvV^imSA .liilgnalkaput toinkaan 4
vuotta kestäneen levon jälkeen.
Asukkaat pelkäävät, että tulivuores­ta
alkaa sataa yhtä kovasti tuhkaa
kuin V. 1932. Silloin peittyi tuhkal­la
2,000 mailin laajuinen alue.
——_—oOo-— —^
KAKSISATAANELJÄTOISTA
MUNAA SAMASSA PÄH^Ä-
MÄÄRÄSSÄ
AUGUSTA, Me. — \Tidysvaltain
kanojen munimisennätystä parannet­tiin
täällä hiljattain kun valtion ko-keilufarmilla
yksi kana muni 214 mu­naa
214 päivässä, tammikuun 8 päi-
^^tä elokuun 8 päivään.
Entinen ennätys oli massachusett-isilaisen
G. E. Treadwellin omista­malla
kanalla, joka muni 200 mu­naa
yhtä monessa päivässä.
{Tulenkantajat-lehdestä)
KIRJ. ERE KOLU
HELSINGISSÄ Töölön lahden ran­nalla
kasvaa monihaarainen vanha
leppä. Jo kolmekymmentä vuotta
sitten, silloin, kun Venäjällä vallan­kumouksellinen
sosialismi ensikerran
koetteli voimiaan tsaarivaltaa vas­taan,
kasvoi tämä leppäryhmä siinä
liejuisen veden ääressä imien kaislojen
ja muiden vesiniohojen mädänneistä
jätteistä yltäkylläisen ravintonsa.
Kuluneiden kolmen vuosik)rmmenen
aikana olen satoja hetkiä viettänsrt
näiden leppien säil)rttämässä muis-telomaailmassa.
Ne eivät näytä edes vanhenevan,
nämä vaikka itseäni jo vuodet paina­vat.
Mutta silloin, kolmekymmentä
vuotta taaksepäin, olin nuori. K i ­vääri
kourassani ei vapissut. Niin,
kivään — katsokaas — kolmekym­mentä
vuotta sitten oli Viaporin ka­pina.
Ja siinä leppien yläpuolella
pienessä, punaisessa huvilassa majaili
punaisen kaartin johto, kapteeni
Kock "esikuntineen". Ja minä kuu­luin
tämän suomalaisen kapinoitsijan
"henkivartiokomppaniaan" ja jou­duin
siinä ominaisuudessa vanhain
Minä uneksin paljon, uneksin on­nesta
ja ihmiskunnan vapaudesta.
Kuularuiskut ja tykit Viaporin val­leilla
soittivat kapinallista laulua uu­desta
ajasta... Unelmia. Kesäinen
lämmin yö. Helsinki valvoi.
Kaksi miestä souti vartiopaikkaa­ni
kohti. Tunnussana! He eivät tien­neet.
Mutta oppineesti, sulavasanai-sesti
he pyysivät päästä maihin. Heil­lä
oli asiaa kapinallisille. Mitä asiaa?
Miksi eivät menneet tietä myöden?
Sydämeni löi rajusti vetäessäni pa­noksen
aseeseeni laukaisemista var­ten.
He ymmärsivät kuitenkin ti­lanteen,
kääntyivät takaisin ja minä
pelastuin tekemästä murhaa.
Toisen miehen tultua tilalleni var­tioon
menin ilmoittamaan tapahtu­masta.
Pienen huvilan omistaja toh­tori
Jean Boldt, ihminen raihnaisessa
ruumiissa, puhui innostuneesti uudes­ta
maailmasta, ihanneyhteiskunnasta,
sosialismista ja b3rvistä ihmisistä.
Pitkäviiksinen, tuikea kapteenimme
lausui tovereilleen muutamia ylistäviä
ajatuksia minunkaltaisistani nuorista
miehistä. Ja kun sitten Eero Haapa­lainen
kutsui minut sadetakkinsa al­le
lepäämään, nukahdm heti koste­an
ruohon päälle pensaiden juurelle
kuin untuvapatjoille.
Myöhemmin on sotainen, kiihko-kapinallinen
luonteeni saanut usein
myöntyä olosuhteiden ja järjen pa­kon
edessä. Tuhansia kertoja olen
vanhoja leppiäni katsellut rauhaa
toivoen ja järjen ja ihmisyyden voit­toa.
Mutta se ei estä minua kuitenkaan
pienellä ylpeydellä muistelemasta nii­tä
aikoja silloin nuorena, kun olin
mukana koettelemassa Venäjän kei­sarivallan
lujuutta. Se kesti vielä sil­loin.
Tohtori Boldtista sanottiin myö­hemmin,
että hän oli hullu, kapteeni
Kockin muistoa on myöskin pyritty
samentamaan. Mutta nösn-äniskaisen
orjan nimeä heille ei voida antaa, ei
milloinkaan. Voimme puhua sanka­reista
ja rohkeista miehistä. Sanka­rimaineelle
olemme viimeaikoina al­kaneet
kaksimielisesti hymyillä, mut­ta
rohkeita miehiä kunniottsmmef-si---
na. Katsellessani Töölön lahden ran­nalla
kasvavia leppiä muistan aina
Viaporin kapinaa. Jean Boldtia ja
kapteeni Kockia. He olivat rohkeita
miehiä, he uskalsivat uhmata kansaa
ja keisaria jumalanarmosta.