Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 5, 1936

              Sivu 2
LAUANTAINA SYYSKUUN 5 PÄIVÄNÄ
f'
lii cP IER R^^E T L V C E )
OBäxiskankielestä
suomentatout
EIN^IyOIONMÄA
Hän ei ruoskinut vain itseänsä: hänen
pettymyksensä ajoi häntä ruoskimaan
omia unelmiansa myöskin nuoren
veljensä sydämessä, jossa hän näki
niiden uusiutuvan. J^un Pierre, hä­nen
ensimäistä kertaa palatessaan, oli
siehinsaielkeämisiä kuumeisena rien*
tänyt hänen luokseen, oli häntä heti
jääönyt vanhemman vei joi vastaan­otto,
herttainen tosin, kuten aiiia,
mutta sävyssä jotakin nimettömän
kitkerää ivaa. Kysymykset^ jotka
pursuivat hänen huulillaan, nielaisi
hänsamassa takaisinrv Philippe näki
niiden;tulevan; mutta yhdellä sa^
nalla ja ^katseella ^ehkäisi: ne. Parin
kolmen joityksen jälkeen luopui Pier­re
kyselystä, sydän suniisena. Hän
ei tuntenut enää veljeänsä.
Veli' puolestaan tunsi hänet hyvinj
Tönsi hänessä sen; mitä ^^hän taan­noin
itse oli öUuteikä eiiää voinut ol^
la^ alutta panivhffliettrtiaksamaan
semr. Jälkeenpäin se-häntä säälitti;
mutta hän ei sitä nä5rttänyt ja teki
sen uudelleen; Molemmat kärsivät;
ja väärinkäsityksestä, joka sattuu hy-vinkin^
usein, tämä heidän töinen toi­selleen
niin läheinen kärsimyksensä,
jonka ohsj: pitänyt heitä yhdistää,
loitonsi heitä;
Ainoa ero heidän kärsimystensä vä­lillä
oli, että vanhempi tiesi sen lä­heiseksi,
mutta Pierre luuli olevansa
kärsimyksinensä yksiny ilman ketään,
jolle voisi sen ilmaista.
Miksei hän sitten kääntynyt ikäis­tensä,
koulutoveriensa puoleen? Oli­sihan
luullut näiden nuorukaisten voi­van
liittyä yhteen ja olla toinen toi­sensa
tukena. Mutta siitä ei tullut
mitään. Paha sattuma piti heitä
päinvastoin erillään, hajaantuneina
pieniin ryhmiin, vieläpä näiden pik­kuruisten
ryhmienkin keskuudessa
erillisinä ja sulkeutuneina. Type-rimmät
olivat silmät kiinni sukelta­neet
pää edellä sotakuulumiin. Useim­mat
pidättyivät siitä eivätkä tunte­neet
mitään yhteisyyttä edellisten
miespolvien kanssa; he eivät missään
suhteessa tunteneet niiden intoa, toi­voa
ja vihaa; he katseli\'at tätä raivo-peliä,
niinkuin raittiit ihmiset katso­vat
juopuneita. Mutta mitä mah­toivat
he tuolle metelille? Monet
olivat perustaneet pieniä viikkolehtiä,
joiden elämä sammui ensimäisiin nu­meroihin
ilman puutteesta; sensuuri
poisti ilman; kaikki Ranskan ajatus
oli ilmatiiviin kuvan alla. Etevimmät
nuorista miehistä tiesivät ennakolta
joutuvansa laskemaan niskansa sodan
kirveen katkaistavaksi, mutta olivat
liian heikkoja nousemaan kapinaan ja
liian ylpeitä ruikuttam>iani»^5(SfÄa5S***
saan teurastusvuöroansa katselivat ja
arvostelivat he hiljaisuudessa, ku­kin
kohdaltaan, muutamat välinpitä­mättömän
ylenkatseellisina, enimmät
ivallisina. Halveksuvasta vastarin­nasta
laumakantaa vastaan olivat he
heittäytyneet jonkinlaiseen henkiseen
ja taiteelliseen yksilöisyyteen, aat­teelliseen
aistimusoppiin, jossa ah­taalle
ajettu persoonallisuus vaati oi­keuksiansa
ihmisten yhteist3rttämistä
vastaan. Mainio yhteistyttäminen,
joka näiden nuorukaisten mielestä il­mani
ainoastaan siinä, että pantiin
yhdessä nipussa murhattavaksi! Var­hainen
kokemus oli kuihduttanut hei­dät
kuvitelmiansa: he olivat, nähneet,
mitä niimä ».kuvitelmat merkitsevät
hdtä vanhemmille ja että he^.^^tka
eivät nnhin uskoneet; saivat kuitakin
^ne- maksaa herigellänsä. Ifeidän
luottamuksensa oli sammunut ikäi-siinsäkin*
nähden, ihraisiin ylimla^
kaan. Tähän aikaan ei kannattanut
luottaa kehenkään! Joka päivä toi
julki jonkun ajatusten, yksityiskes­kustelun
ilmiannon, jonka oli teh­nyt
joku isänmaallinen urkkija^ jon­ka
intoa hallitus palkitsi ja kannusti.
Niinpä nuorukaisetkaan — petty-^
myksestä, halveksumisesta, varovai­suudesta,
oman ajatuksensa yksinäi­syyden
tunteesta — eivät hevin il­maisseet
ajatuksiaan toinen toisel­lensa.
Pierre ei voinut heidän joukostaan
löytää Höratiota, jota kahdeksan­toistavuotiaat
pikku Hamletit hake-vati
Kun hänen ajatuksensa poik­keaminen
y l e i s e s t ä mielipiteestä
(tuosta portosta) häntä kammoko
sutti; tunsi hän tarvetta yhtyä va­paasti
oman valintansä^ mtrkäisiin
sieluihin. Han oli liian hento voi­dakseen
tyytyä itsieensä. Hän karsi
yleistä kärsimystä. Se musersi hä­net
surunsa summalla, jota hän suu­renteli:—
sillä kun ihmiskunta sitä
kaikesta huolimatta sietää, niin silla
on paksumpi nahka kuin heiveröisen
nuorukaisen herkkä iho. — Mutta
se, mitä hän ei suurennellut ja mikä
sattui häneen vielä kipeämmin kuin
maailman kärsim3rs, oli sen t3^eryys.
Mitäs on kärsiä, mitä kuollakaan,
kun näkee sen tarpeellisuuden. Uhri
on h5rvä, kun ymmärtää minkä vuok­si.
Mutta mitä järkeä on maailmalla
ja sen repelemisellä nuorukaisen mie­lestä?
Mitenkä, jos hän on vilpitön
puhdas, saattaa hän ottaa osaa kiih­tyneiden
kansojen sekavaan tappe­luun,
jotka ovat kuin typerät pässit
kuilun partaalla, jonne he kaikki
kierähtävät? Olihan tie kuitenkin
kyllin leveä kaikille. Miksikä siis
tämä raivo ruveta itseänsä raatele­maan?
Miksikä näitä korskuvia
isänmaita, näitä rosvoavia valtioita,
näitä kansoja, joille opetetaan mur­haamista
velvollisuudeksi! Miksikä
varsinkaan ihmisten tappamista?
Miksikä pitää maailman syödä it­sensä?
Miksikä tämä kaamea, hir­vittävä
ja koskaan loppumaton ket­ju,
jonka jokainen rengas upottaa
hampaansa toisen niskaan, syö sen li­haa,
iloitsee sen surusta ja elää sen
kuolemasta ? Miksikä taistelu ja
miksikä surua? Miksikä kuolemaa?
Miksikä elämää? Miksikä? Miksi­kä?
. . .
Tänä iltana, kun lapsi tuli kotiin,
• oli-miksikä-vaiennut.-
KAIKKI oli oikeastaan ennallaan.
Hän oli papereita ja kirjoja täynnä
olevassa huoneessaan. Ympärillä ta­vallista
kotiliikettä. Kadulta ilmoitti
torvensoitto, >ttä vaaran uhka oli
ohi. Portailla tyydytti jaarittelu kel­lareista
palaavien talonasukkaiden
uteliaisuutta. Kerrosta ylempänä
k ä v e l i itsepintaisesti edustakaisin
vanha naapuri, joka yhä odotti jo
kuukausimääriä sitten kadonneeksi
ilmoitettua poikaansa. — M;utta hä­nen
huoneessaan ei ollut enää niitä
huolia, jotka olivat jääneet sinne väi-jyksiin.
.
Sattuu joskus, että mielessä soi jo­kin
soraääninen sävel; se häiritsee,
kunnes siihen liittyy>tomen j ä^
sattuma soiiinuttaane^ yhteen; vaikka
ehka ovat aivan vastakkaisia ja kes­kenään
kylmän vieraita, niinkuin vie-raissakävijät,
jotka eivät tunne toi­siaan
ja odottiavat^ttelyä. Sen ta­pahduttua
on jää murrettu ja mo­lemmissa
viriää sopusointu. Tämän
kemiallisen muutoksen hänen mieles­sään
oli nuo arka ja salainen kosketus
aikaansaanut^ Pierre ei ollut tämän
muutoksen syystä tietoinen; hän ei
ajatellut sen erittelyä. Mutta hän
tunsi että ulkomaailman tavallinen
tympäisy, oli äkkiä haihtunut. Vih­lova
päänkivistys on vaivannut teitä
tuntikausia; äkkiä te huomaatte,
että se on poissa; miten se on tapah­tunut?
Ohimonne saattavat vielä
tykyttää sen muistosta... Pierre oli
epäluuloinen tämän uuden rauhan
suhteen. Hän iepäili sen vain lyhyen
aselevon varjoon kätkevän hengähtä­mään
asettuneen vaivan julmempaa
palausta. Hän tunsi jo taiteen suo­mat
levonhetket. Kun meidän sil­miimme
i:unkeutuu piirteiden ja vä­rien
jumalainen sopusuhta, tai viulun
vienosti soidessa väräjää hajaantu­vien
ja kokoontuvien sävelten vaihte­leva
kaunis leikintä sointujen sovun
lakien mukaan, niiri syntyy meissä
rauha ja ailahtaa ilo. Mutta se on
säteilyä, joka tulee meille ulkopuolel­ta;
voisi puhua auringosta, jonka
kaukainen valo tenhoaa ja nostaa
meidät oman elämämme yläpuolelle.
Sitä fetää vain hetken; ja sitten me
putoamme takaisin. Taide ei mil­loinkaan
ole muuta kuin todellisuu­den
ohimenevä unohdus. Pelokkaana
odotti Pierre samaa pettymystä? —
Mutta säteily olikin tällä kertaa si­säistä.
Ei kerrassaan mitään ollut
unohdettu. Mutta kaikki oli sopu­soinnussa.
Muistot, uudet ajatukset.
Jopa esineetkin, kirjat, paperit huo­neessa
saivat eloa ja herättivät mie
lenkiintoa, jonka ne olivat menettä­neet.
Jo kuukausia oli hänen henkinen
kasvantansa ollut surkastuneena,
niinkuin nuori puu, jota kesken ku­kinta-
aikaa hyytää jäinen halla. Hän
ei ollut niitä-käytännöllisiä poikia,-
jotka käyttivät hyväkseen kutsun­taan
joutuville ikäluokille myönnet­tyjä
yliopistollisia helpotuksia käh-maistakseen
itselleen kiireesti diploo-min.
tutkijain armahtavaisesti katsel­lessa
sormien läpi. Ei h^n myöskään
tuntenut niiden nuorten miesten epä­toivoista
intoa, jotka, nähdessään lä­heisen
kuoleman, syövät kaksmker-taisia
suupaloja ja ahmivat tietoja,
joita he eivät voi koskaan käyttää
elämässä. Alituinen lopullisen tyh­jyyden
tunne, tyhjyyden, joka piiU
kaikkialla, maailman julman ja mie­lettömän
välkyttelyn alla — masensi
kaiken hänen intonsa. Hän tarttui
johonkin kirjaan, johonkin ajatuk­seen,
—^ mutta luopui sitten masentu­neena.
Mihinkä se johtaa? Mitä
varten opiskella! Miksikä rikastua
jos täytyy kaikki menettää, kaikki
jättää, jos ei mikään teille kuulu?
Jotta toiminnalla, jotta tiedolla olisi
jotakin tarkoitusta, täytyy elämällä
olla tarkoitusr. Mutta ei jnikään jär­jen
ponnistus, ei mikään sydämen
rukous saanut siihen tarkoitusta.—
Ja kas nyt, se, oli tuHut ihan itses­t
ä ä n E l ä m ä l l ä oli jokin tarkoU
Mikä sitten? — Ja etsiessään,
mistä tämä; sisaiii^ hymyily tuli jjä^
ki hän puoliavoimen suun, jotavas»
taan hän palavasti olisi paiiiaaut
omansa.
TAVALLISENA aikana et tämä
hiljainen haltioituminen luultavasti-kaan
^ i s i kestänyt. Sinä riuoruuden
kautena, jolloin ensm alkaa kaivata
rakkautta, näkee sitä kaikissa sil­missä;
halukas ja häälyvä sydänp^^^^^
mii hunajaa kaikkialta; eikä mikään
kiiruhda kiintymään yhteen kohti;
sen päivä on Västa alussa.
Mutta tämänpäiväinen on lyfaytf
täytyi kiiruhtaa.
NhöiiikäiSett: sydän ^ kiiruhti sitä
enemmän; se kUn oli myöhästyöyt^
Suuret fcäupun^t; jotka kaukaa fcat-soen
nä3ttä^t aistillisuuden savua­vilta
tiilikivipesäkkeiltä, suojelevat
sielun ja nmmiin puhtautta ja viatto­muutta.
\ Ktuhkä Uskomattömafl pal­jon'niissä
onkaan nuorukaisia ja nei-J
to ja, jotka kunnioittavat rakkautta
ja säilyttävät aistimensa koskematto­mina
avioliittoon saakka. Jopa hie­nostuneissakin
piireissä, missä uteli"^
aisuus näissä asioissa on keskenkas­vuisissa
herännyt, miten hämmästyt­tävää
tietämättömyyttä peitteleekään
usein vapailla puheillansa nuori maa­ilmannaisen
alku tai ylioppilas, joka
tuntee kaikki eikä tiedä mitään. Pa­riisin
sydämessä on viattomuuden
keitaita, pyhiä luostarilehtoja, puh­taita
lähteensilmiä. Pariisi ei anna
kirjallisuutensa pettää itseänsä. Sen
nimessä puhuvat usein vain saastai-simmat.
Ja tiedetäänhän muuten hy­vin,
että väärä ihmispelko estää mo-nestikin
puhtaita tunnustamasta viat­tomuuttaan.
— Pierre ei tuntenut
vielä rakkautta; ja sen ensimäinen
kutsu kiehtoi hänet.
Hänen ajatuksensa lumoukseen tu­li
lisäksi vielä se, että rakkaus oli
syntynyt kuoleman siiven alla. Sinä
säikähdyksen hetkenä, jona he tunsi­vat
päidensä yllä pommien vaarani
jona haavoittuneen miehen verinen
näky kouristi'heidän sydäntään, oli-
~vät"heidän kätensä etsineet toisiansa;
ja molemmat olivat siinä tunteneet
pelosta johtuneen värinän ohella tun­temattoman
ystävän hyvänsuopaa
lohdutusta. Hetkellinen kädenpuris­tus!
Toinen käsistä, miehen, sanoi:"
"Turvaa minuun!" — Ja toinenkar-koitti'äidillisenä
oman pelkonsa sa­noakseen:
"Pikkuruiseni!"
MitäänJ^ ^ C ?^
eikä kuultu. Mutta nämä sisäiset
mielteet ilmaisi sielu paremmin kuin
sanat, tuo koristeverho, joka peitUa
ajatuksen. Pierre tuudittautui tähän
tunnelmaan. Kuin olemassaolon ^va­lohämyssä
väikkyvä kulta-ampiaisen
surmaan. Hänen päivänsä untuivat
hänen uuteen raukeuteensa. Yksi­näinen
ja alaston sydän unelmoi pe­sän
lämpimyyttä-
Nämä helmikuun alkuviikkoja
laski Pariisi viimeisen lentorynnakon
raunioita ja nuoleskeli haavojansa.
Koirakoppiin suljettu sanomaleha|^
töärhenteU kostotoimia. Mutr
"Kahlehtivan miehen'» sanan mf^
kävi hallitus sotaa—ranskalaisti^
taan. - Alkoi kavaUusjuttujen ka»^-
(aattein):