1936-07-25-06 |
Previous | 6 of 8 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
Iltapäivän aurinko paistoi lämpimästi.
Länsituuli nostatti meren valkoisiin
kuohuihin tuolla ulapalla,
mutta suojainen pieni lahti, jonka
rannalle joukkue oli telttansa pystyttänyt,
oli tyyni ja rauhallinen.
Tuulen humina vaan kuulu etäisenä.
Ruth istui yksinään rantapuun
päällä. Tuolta lahden perältä kuului
toisten nauru ja huuto, kun he ilakoivat
vedessä.
Hänen silmänsä olivat vielä itkusta
turvonneet, vaikka hän oli ennen
kotoa lähtöä niitä kylmällä vedellä
huuhtonut. Bert oli huomannut sen,
ja Ruthin sydän hyppäsi omituisesti
nytkin, kun hän muisti miten Bert
oli pysäht)aiyt hänen eteensä ja aikonut
sanoa jotain, vaan samalla oli
huomannut että ympärillä oli toisia
. . . Aina sama ajattelevainen Bert.
Menisinkö uimaan vai alkaisinko
lukemaan. Tekisi mieleni uida tuonne
niemeen. Siellä näyttää olevan niin
mahtava aallokko. Ei ole kiirettä
ruuan laittamiseen vielä pitkään aikaan.
Olisin voinut mennä tuonne
toisten kanssa. Mutta ei kukaan kysynyt.
Tuntuu, että olen todella aivan
vain taloustöitä varten täällä,
ajatteh Ruth.
'^Halloo Ruth!" — Ruth kääntyi
ja näki Bertin juoksevan häntä kohden.
"Etsitkö Lilan puuteriaskin teltasta?
Täytyi tulla sitä hakemaan . . .
Uh-huh, kun tuli juostua." Hän heittäytyi
pitkäkseen rantahietikolle.
Ruth haki puuterin ja antoi Ber-tille
ja istahti entiselle paikalleen
puun päälle. Bert makasi äänetönnä
hetkisen, sitten kysyi yht'äkkiä:
"Miksi sinä olet itkenyt? Onko jotain
tapahtunut?"
"Äiti menee vihille tänään."
Ruth hymyili. "Eihän siinä mitään
itkemistä taida olla. Tuli vaan sellainen
ikävän tunne ^ . ."
Bert ei näyttänyt perustavan vaikka
äiti meneekin vihille, ajatteli Ruth,
kun ei vastannut mitään.
"Tule tuonne meidän kanssamme
uimaan, Ruth!"
" E i Bert, alan lukemaan."
Hetkisen vielä viivytteli Bert, ja
sitten lähti puuterinsa kanssa. Ja
Ruth tiesi, että hänellä oli jotain
mielessään. Mitähän se o l i . . .?
Eihän se muuta ollut, kuin säälin
tunnetta lapsuustoveriaan kohtaan.
Nyt kävellessään poispäin pitkin askelin
ajatteli Bert: Nuo tytöt arvostelevat
häntä sopimattomasti. Minun
käy sääli Ruthia, sillä hän on hyvä
tyttö. Jos hän vaan rhek*%tyisi toisten
joukkoon kevytmielisesti kuten
toisetkin, luulen, että kaikki olisivat
ystävällisiä hänelle. Nyt pilkkaavat
hänen näköänsä ja sanovat ylpeäks
i . . . Miksi hän jäikin taas lukemaan?
Mutta kun Bert oli lähtenyt, muutti
Ruth kiireellä uimapuvun ylleen
ja hyppäsi mereen. Varmoin vedoin
hän lähti nientä kohden, jossa aallot
pauhasivat vasten rantaa...
Bert, mentyään jonkun matkaa,
kääntyi katsomaan taakseen. Hän
olisi mielellään jäänyt puhd^oaaan
Ruthin kanssa, tai sitten tuonut tytön
mukanaan toisten luokse. Ikävää,
että hän jää n}^ aivan yksin, kun äiti
menee naimisiin.
Kun hän siinä seisoskeli ja sytytti
savuketta^ hän, kim Ruth hyp-mereen.
— Kas sitä! J ä sanoi alkavansa
lukemaan. Osaapa hän uida!
Olisi hauska uida kilpaa hänen kanssaan.
Niemeen menee. Tuosta minä
en tykkää. Voi tapahtua jotam...
Hän lähti kiireesti viemään puute-riäskia
Lilalle, päätellen itsekseen,
että heidän kaikkien on pian tultava
Ruthin luo.
Ruth saapui niemenranta-aallok^
koon. Jonkun aikaa hän uiskenteli
nauttien siitä, miten iaallöt häntä keinuttivat,
miten vesi pyreili ilmassa
hänen ylitseen, vain joskus laskeutuen
ikäänkum h3rväilemään häntä.
Aallot pauhasivat vesirajassa...
Ehkä hän nukahti. Hän ei tietänyt,
mutta yht'äkkiä hänen koko ruumiinsa
jäykistyi ja aistinsa jännittyi
. . . Jotain ääntä kuului tuulen
seasta... itkua . ..
Hän ponnahti pystyyn. Ei kuulunut
enää mitään. Hän juoksi niemekkeen
harjalle ja kuunteli. Ei mitään
. . . Mutta katso, tuolla rannalla
aivan vesirajassa on jotain. Onko se
lapsi 4 . . ? Samalla tuuli toi mukanaan
huutoa...
:'. R.uth juoksi. Terävät kivet leik-koivat
hänen jalkojaan; Tiiuli puhalsi
häntä vastaan, miltei salvaten hänen
hengityksensä. Mutta hän juoksi
nopeammin kuin milloinkaan ennen.
Pian-hän eroitti, että se oli pieni
poika polvistuneena vesirajassa, kädet
ojennettuina merelle. Nyt kuului
surkea huuto selvästi: "Sisko! tule
pois, tule pois, tule pois!"
Ruth etsi katseellaan meren pinnalta.
Aalloilla keikkui pieni lautta.
Sen päällä oli laudan pätkä, luultavasti
melana. Ei näkynyt muuta,
mutta pojan huuto voi vaan merkitä
sitä,; että sisko on vedessä... Ruth,
sanaakaan sanomatta pojalle, hävisi
aaltoihin.
Hän sukelteli lautan lähettjryillä.
Pinnalta ei syvyyteen, nähnyt minkään
vertaa, sillä tuuli nostatti aaltoja
ja kuohuja ja vesi oli harmaata.
Mutta kerran päästyään feyvemm^e
hän näki vähän ympärilleen. Äskeisen
juoksun jälkeen ei ilmaa riittänyt
keuUioissa... Hän nousi pinnalle i l maa
haukkomaan, taas pamui^ Voimat
alkoivat loppua,' j a toivottoi^uu-den,
tunne uhkasi. Mutta: yhä hän pa-koitti
itsensä syvyyteen...
Ja yihdom pieni;^ poika näki siskonsa
tuotavan rantaa kohden *..
Saavuttuaan matalaan veteen tunsi
Ruth voimiensa jättävän liänet^ Polvet
vapisi ja sydän löi niin kiivaasti.
Vyötäisun oli vielä vettä, hänen täytyy
päästä vielä pieni matka. Mutta
ei, koko ruumis alkoi vapista, jälät
ei nousseet. Ja lapsen ruumiin pamo
oli enemmän, kun häh voi pidellä...
"Ruth! Ruth!"
"Ah! Bert tulee, Bert tulee!" Ja
Ruth tunsi, että nyt voidaan kaikki
vaikeudet voittaa.
Bfert kahlasi veteen, otti lapsen toiselle
käsivarrelleen ja 4oisen_kietoi
Ruthin vyötäisille ja auttoi hänet
rantaan. Tyttö lysähti heti kuivalle
kivikolle.
El tarvinnut Bert selityksiä. Hän
tiesi, nähtyään lautan merellä, miten
oli kä3myt. Han oli etäämmältä nähnyt
Ruthin sukeltavan, nousevan
ylös, taas sukeltavan. Liian myöhään.
Lapsi hänen sylissään oli kuollut. Ja
Bert asetti pikku» ruumiin hellästi
lämpöisille rantakiville.
"Pikku veli parka," sanoi hän, ja
otti syliinsä nyyhkyttävän olennon,
joka oli mielenliikutuksesta voimaton.
"Missä äiti ja isä ovat?"
Poika viittasi kädellään.— "Tuolla,
tuon kallion takana."
Ruth nousi istumaan. Hänen katseensa
kohdistui ruumiiseen. Se oli
niin pieni ja hento. Keltaiset kiharat,
joita tuuli nyt jo oli ehtinyt kuivattaa.
Miten pehmeitä silkkisiä hiuksia
. . . Hellästi hän silitti niitä.
"Lähdetään, Bert. Viedään lapset
vanhemmilleen."
"Joko jaksat? Anna kun autan sinua
ylös. ^--^ Kas niin. Minä k a ^^
tytönj auta sinä poikaa."
Hiljalleen he^asteUvat kohti etääai.
mälläiolevaaäkorkeaa kalliota. Mitä
sanoa vanhemmiUeP^Miten lähestyä
heitä? Lähettäisikö Bertin ja pojan
edellä ja hän jäisi jälkeen ruumiin
kanssa, ajatteli Ruth. Miten voi ku-kaan
isä 4ai äiti kestää tällaista, kaa-meaa
»onnettomuutta? Hänelle, Rut-hille,
oli nim vaikeaa itkemättä olla
ajatellessa mihin päättyi tuon vlatto.
man>lapsosen elämä.
"Miten.voit, Ruth?" — kysyi Bert,
huolestuneena katsoen Ruthin fca^ei'
taakasvoja*^
"Älä huolehdi, minusta, Bert, olen
vahva jälleen; Tuolla meressä äsken,
kun tulit, petti voimani, mutta; se
johtui siitä, kun tunsin pohjan jako-jeni
alla kaiken sen kaamean jännityksen'
jälkeem Tunsin, että hätä oli
ohitse, että ei enää-tarvinnut ponnis-taa
— ja heikkenin. Jos olisi tarvinnut,
niin olisin jaksanut vielä taistella.
— Mikä onkaan sinun nimesi,
poju?" - - kysyi hän pieneltä pojalta,
joka äänetönnä käveli hänen rinnallaan,
pitäen tiukasti kiinni hänen kädestään.
"Willie. — Siskon nimi on
Ruthie."
" N i i n k ö . . . Minunkin nimi on
Ruth;"
Ruth tunsi, ktiinka pieni käsi takertui
tiukemmin kiinni hänen sormiinsa.
Pian he olivat aivan lähellä kalliota,
jonka takana olisivat isä ja äiti.
Willie alkoi itkeä ja tahtoi jäädä jäi-keen.
''Eh minä uskalla .. .tulla..."
valitti häh. Bert ja Riith katsahM
huolehtuneesti toisiinsa.
"Anna minulle lapsi, mene sinä
edeltä, Bert:"
"Älä itke, Willie," pyyteli Ruth,
kun Bert lähti; "Katso tuonne, kohta
äiti ja isä t u l e e . Älä itke." Mutta
hänen omatkin silmänsä olivat
täynnä kyyneleitä.
OSKAR ERDBERO
m
(KUndaisia novelle ja)
UISTORIKK.\AT taistelujen päivät
Lunhain radalla!
Neljä toisiaan vastaan taistelevaa
•ammjLä. keskittyivä^-iäHac- ja-niiden
loppumattomien rintamien katkotut
kiilat yhtyivät ja eroilivat kummallisissa
muodostelmissa. Sotivien kenraalien
edustajat ruokkivat itseään
efmröivien vastustajien ja uskottomien
liittolaisten esikunnassa, komentajat
joukkomeen vaihtoivat marsalkkoja
ja lippuja kaksi kertaa kuukaudessa
ja nälistyneet, repaleiset ja täi-tyneet
sotilaiden laumat kuljeskelivat
raadellun Henanin pölyisissä kylissär
tallaten peltoja ja korjaillen viimeisiä
jyvärippeitä aitoista. Hautaamatto-mat
ruumiit mätäni\^t maantienojis-sa
ja korppien laumat kiertelivät niiden
yläpuolella ahnaasti koikkuen
Talonpojat piileskdivät vuoristossa
tai keihäillä ja esi-isien aikuisilla
miekoilla varustettuina kuljeskelivat
IdMytz^paen joukoistaan eronneita
sotilaita^ Harvat taistelut vaihtuivat
jokapäiväisiin ryöväyksiin, suuriin
lahjomisiin ja pieniin petoksiin. Kenraalien
kesken oli käynnissä kauppa,
jonka tuloksista riippui edessäolevien
ratkaisevien taistelujen kulku.
Me olimme pakot^teja pysähtymään
rautatieasemalla Huanhe-joen
varrella. Meidän piti päästä länteen.
Me tiesin.me, että mukdenilaiset valtaavat
tämän aseman aivan lähipäivinä,
mutta asemalta pääseminen oli
aivan mahdotonta. Herättyämme aamulla
tukahduttavan ja raskaan yön
jälkeen, me päätimme yrittää viimeistä
keinoa ja lähdimme korpuksen
J^^^^^ajan esikuntaan, pyytämään,
että hän auttaisi meitä pääsemään
tästä kirotusta paikasta.
Esikunta oli majoittunut asemalle
ja komentaja asui lian tahrimassa ja
haisevassa salonkivaunussa. Hän otti
meidät vastaan imelän herttaisesti
ja teennäisen kohteliaasti. Pando
suurella vaivalla puserteU itsestään
ulos kuluneita tervehdyksiä j a tavaksi
tulleita huomautuksia. Itämaisella
viekkaudella hän yritti onkia kenraalilta
tietoja lähipäivien mahdoHi-siiuksista.
Minä katselin ikävissäni kärpästen
.iahdffiiajayaiBäl^se^ ^-^sv^H 1 ? !
"tav«a kenraaliniiaamaa^^to''-^^^'
jattoman mahtinsa köyhää kurjuutta.
Minä tunsin hyvin tämän kearaa-
Iin historian. Hän oli kohtalon poi-kapuoU
— tämä kenraahrukka. P
viisi vuotta häft liikkuu Tien-Siöin»
ja Henanin väliä,:surtyen marsalkalta
toiseUe, hautoen unelmaa omasta
maakunnasta ja dubanin arvosta, A-ar-moista
tuloista, jalkavaimoista, oop-piumikaupasta
ja rauhalbsesta elämästä.
Mutta sodan vimmattu n i^
ka ajaa häntä lojppumattomille re_
kiUe, eitö yksikään marsalkka nay
aikovan lahjoittaa hänelle toivottua ^
maakuntaa. Uusien liittolaisten Pi
holhoojien valinnan raskaisiin^ |
kelmiin syventyneenä hän 1^
kaiHipaÄnsa nim h"»"^"^»»^
täkutomatehdas, jonka hän.omis^
yhdessä nyt häneUevihamiehsenW> j
Kuunneltuamme
puiffl, me astuimm
iMaac. Asemasillan
joukkueen hänen
suurikasvuisia, levi
j nsteja istumassa j
lään, heidän kome
heille poliittisen ti
Joukkueen komenl
kökaoliSun-Tshui
^tsee viiden oike
jakun sotilas ei v(
loiski sotilasta ra
i rintaan. Sotilas hi
[istuutui kyykkysill
j tessa vastaamaan li
iPiioKpäivä valeli h
Iteiden tulvalla ja yr
ii»i^t kohoilivat 1
passä kummasteluss
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 25, 1936 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1936-07-25 |
| Type | text |
| Format | application/pdf |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki360725 |
Description
| Title | 1936-07-25-06 |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| OCR text | Iltapäivän aurinko paistoi lämpimästi. Länsituuli nostatti meren valkoisiin kuohuihin tuolla ulapalla, mutta suojainen pieni lahti, jonka rannalle joukkue oli telttansa pystyttänyt, oli tyyni ja rauhallinen. Tuulen humina vaan kuulu etäisenä. Ruth istui yksinään rantapuun päällä. Tuolta lahden perältä kuului toisten nauru ja huuto, kun he ilakoivat vedessä. Hänen silmänsä olivat vielä itkusta turvonneet, vaikka hän oli ennen kotoa lähtöä niitä kylmällä vedellä huuhtonut. Bert oli huomannut sen, ja Ruthin sydän hyppäsi omituisesti nytkin, kun hän muisti miten Bert oli pysäht)aiyt hänen eteensä ja aikonut sanoa jotain, vaan samalla oli huomannut että ympärillä oli toisia . . . Aina sama ajattelevainen Bert. Menisinkö uimaan vai alkaisinko lukemaan. Tekisi mieleni uida tuonne niemeen. Siellä näyttää olevan niin mahtava aallokko. Ei ole kiirettä ruuan laittamiseen vielä pitkään aikaan. Olisin voinut mennä tuonne toisten kanssa. Mutta ei kukaan kysynyt. Tuntuu, että olen todella aivan vain taloustöitä varten täällä, ajatteh Ruth. '^Halloo Ruth!" — Ruth kääntyi ja näki Bertin juoksevan häntä kohden. "Etsitkö Lilan puuteriaskin teltasta? Täytyi tulla sitä hakemaan . . . Uh-huh, kun tuli juostua." Hän heittäytyi pitkäkseen rantahietikolle. Ruth haki puuterin ja antoi Ber-tille ja istahti entiselle paikalleen puun päälle. Bert makasi äänetönnä hetkisen, sitten kysyi yht'äkkiä: "Miksi sinä olet itkenyt? Onko jotain tapahtunut?" "Äiti menee vihille tänään." Ruth hymyili. "Eihän siinä mitään itkemistä taida olla. Tuli vaan sellainen ikävän tunne ^ . ." Bert ei näyttänyt perustavan vaikka äiti meneekin vihille, ajatteli Ruth, kun ei vastannut mitään. "Tule tuonne meidän kanssamme uimaan, Ruth!" " E i Bert, alan lukemaan." Hetkisen vielä viivytteli Bert, ja sitten lähti puuterinsa kanssa. Ja Ruth tiesi, että hänellä oli jotain mielessään. Mitähän se o l i . . .? Eihän se muuta ollut, kuin säälin tunnetta lapsuustoveriaan kohtaan. Nyt kävellessään poispäin pitkin askelin ajatteli Bert: Nuo tytöt arvostelevat häntä sopimattomasti. Minun käy sääli Ruthia, sillä hän on hyvä tyttö. Jos hän vaan rhek*%tyisi toisten joukkoon kevytmielisesti kuten toisetkin, luulen, että kaikki olisivat ystävällisiä hänelle. Nyt pilkkaavat hänen näköänsä ja sanovat ylpeäks i . . . Miksi hän jäikin taas lukemaan? Mutta kun Bert oli lähtenyt, muutti Ruth kiireellä uimapuvun ylleen ja hyppäsi mereen. Varmoin vedoin hän lähti nientä kohden, jossa aallot pauhasivat vasten rantaa... Bert, mentyään jonkun matkaa, kääntyi katsomaan taakseen. Hän olisi mielellään jäänyt puhd^oaaan Ruthin kanssa, tai sitten tuonut tytön mukanaan toisten luokse. Ikävää, että hän jää n}^ aivan yksin, kun äiti menee naimisiin. Kun hän siinä seisoskeli ja sytytti savuketta^ hän, kim Ruth hyp-mereen. — Kas sitä! J ä sanoi alkavansa lukemaan. Osaapa hän uida! Olisi hauska uida kilpaa hänen kanssaan. Niemeen menee. Tuosta minä en tykkää. Voi tapahtua jotam... Hän lähti kiireesti viemään puute-riäskia Lilalle, päätellen itsekseen, että heidän kaikkien on pian tultava Ruthin luo. Ruth saapui niemenranta-aallok^ koon. Jonkun aikaa hän uiskenteli nauttien siitä, miten iaallöt häntä keinuttivat, miten vesi pyreili ilmassa hänen ylitseen, vain joskus laskeutuen ikäänkum h3rväilemään häntä. Aallot pauhasivat vesirajassa... Ehkä hän nukahti. Hän ei tietänyt, mutta yht'äkkiä hänen koko ruumiinsa jäykistyi ja aistinsa jännittyi . . . Jotain ääntä kuului tuulen seasta... itkua . .. Hän ponnahti pystyyn. Ei kuulunut enää mitään. Hän juoksi niemekkeen harjalle ja kuunteli. Ei mitään . . . Mutta katso, tuolla rannalla aivan vesirajassa on jotain. Onko se lapsi 4 . . ? Samalla tuuli toi mukanaan huutoa... :'. R.uth juoksi. Terävät kivet leik-koivat hänen jalkojaan; Tiiuli puhalsi häntä vastaan, miltei salvaten hänen hengityksensä. Mutta hän juoksi nopeammin kuin milloinkaan ennen. Pian-hän eroitti, että se oli pieni poika polvistuneena vesirajassa, kädet ojennettuina merelle. Nyt kuului surkea huuto selvästi: "Sisko! tule pois, tule pois, tule pois!" Ruth etsi katseellaan meren pinnalta. Aalloilla keikkui pieni lautta. Sen päällä oli laudan pätkä, luultavasti melana. Ei näkynyt muuta, mutta pojan huuto voi vaan merkitä sitä,; että sisko on vedessä... Ruth, sanaakaan sanomatta pojalle, hävisi aaltoihin. Hän sukelteli lautan lähettjryillä. Pinnalta ei syvyyteen, nähnyt minkään vertaa, sillä tuuli nostatti aaltoja ja kuohuja ja vesi oli harmaata. Mutta kerran päästyään feyvemm^e hän näki vähän ympärilleen. Äskeisen juoksun jälkeen ei ilmaa riittänyt keuUioissa... Hän nousi pinnalle i l maa haukkomaan, taas pamui^ Voimat alkoivat loppua,' j a toivottoi^uu-den, tunne uhkasi. Mutta: yhä hän pa-koitti itsensä syvyyteen... Ja yihdom pieni;^ poika näki siskonsa tuotavan rantaa kohden *.. Saavuttuaan matalaan veteen tunsi Ruth voimiensa jättävän liänet^ Polvet vapisi ja sydän löi niin kiivaasti. Vyötäisun oli vielä vettä, hänen täytyy päästä vielä pieni matka. Mutta ei, koko ruumis alkoi vapista, jälät ei nousseet. Ja lapsen ruumiin pamo oli enemmän, kun häh voi pidellä... "Ruth! Ruth!" "Ah! Bert tulee, Bert tulee!" Ja Ruth tunsi, että nyt voidaan kaikki vaikeudet voittaa. Bfert kahlasi veteen, otti lapsen toiselle käsivarrelleen ja 4oisen_kietoi Ruthin vyötäisille ja auttoi hänet rantaan. Tyttö lysähti heti kuivalle kivikolle. El tarvinnut Bert selityksiä. Hän tiesi, nähtyään lautan merellä, miten oli kä3myt. Han oli etäämmältä nähnyt Ruthin sukeltavan, nousevan ylös, taas sukeltavan. Liian myöhään. Lapsi hänen sylissään oli kuollut. Ja Bert asetti pikku» ruumiin hellästi lämpöisille rantakiville. "Pikku veli parka," sanoi hän, ja otti syliinsä nyyhkyttävän olennon, joka oli mielenliikutuksesta voimaton. "Missä äiti ja isä ovat?" Poika viittasi kädellään.— "Tuolla, tuon kallion takana." Ruth nousi istumaan. Hänen katseensa kohdistui ruumiiseen. Se oli niin pieni ja hento. Keltaiset kiharat, joita tuuli nyt jo oli ehtinyt kuivattaa. Miten pehmeitä silkkisiä hiuksia . . . Hellästi hän silitti niitä. "Lähdetään, Bert. Viedään lapset vanhemmilleen." "Joko jaksat? Anna kun autan sinua ylös. ^--^ Kas niin. Minä k a ^^ tytönj auta sinä poikaa." Hiljalleen he^asteUvat kohti etääai. mälläiolevaaäkorkeaa kalliota. Mitä sanoa vanhemmiUeP^Miten lähestyä heitä? Lähettäisikö Bertin ja pojan edellä ja hän jäisi jälkeen ruumiin kanssa, ajatteli Ruth. Miten voi ku-kaan isä 4ai äiti kestää tällaista, kaa-meaa »onnettomuutta? Hänelle, Rut-hille, oli nim vaikeaa itkemättä olla ajatellessa mihin päättyi tuon vlatto. man>lapsosen elämä. "Miten.voit, Ruth?" — kysyi Bert, huolestuneena katsoen Ruthin fca^ei' taakasvoja*^ "Älä huolehdi, minusta, Bert, olen vahva jälleen; Tuolla meressä äsken, kun tulit, petti voimani, mutta; se johtui siitä, kun tunsin pohjan jako-jeni alla kaiken sen kaamean jännityksen' jälkeem Tunsin, että hätä oli ohitse, että ei enää-tarvinnut ponnis-taa — ja heikkenin. Jos olisi tarvinnut, niin olisin jaksanut vielä taistella. — Mikä onkaan sinun nimesi, poju?" - - kysyi hän pieneltä pojalta, joka äänetönnä käveli hänen rinnallaan, pitäen tiukasti kiinni hänen kädestään. "Willie. — Siskon nimi on Ruthie." " N i i n k ö . . . Minunkin nimi on Ruth;" Ruth tunsi, ktiinka pieni käsi takertui tiukemmin kiinni hänen sormiinsa. Pian he olivat aivan lähellä kalliota, jonka takana olisivat isä ja äiti. Willie alkoi itkeä ja tahtoi jäädä jäi-keen. ''Eh minä uskalla .. .tulla..." valitti häh. Bert ja Riith katsahM huolehtuneesti toisiinsa. "Anna minulle lapsi, mene sinä edeltä, Bert:" "Älä itke, Willie," pyyteli Ruth, kun Bert lähti; "Katso tuonne, kohta äiti ja isä t u l e e . Älä itke." Mutta hänen omatkin silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. OSKAR ERDBERO m (KUndaisia novelle ja) UISTORIKK.\AT taistelujen päivät Lunhain radalla! Neljä toisiaan vastaan taistelevaa •ammjLä. keskittyivä^-iäHac- ja-niiden loppumattomien rintamien katkotut kiilat yhtyivät ja eroilivat kummallisissa muodostelmissa. Sotivien kenraalien edustajat ruokkivat itseään efmröivien vastustajien ja uskottomien liittolaisten esikunnassa, komentajat joukkomeen vaihtoivat marsalkkoja ja lippuja kaksi kertaa kuukaudessa ja nälistyneet, repaleiset ja täi-tyneet sotilaiden laumat kuljeskelivat raadellun Henanin pölyisissä kylissär tallaten peltoja ja korjaillen viimeisiä jyvärippeitä aitoista. Hautaamatto-mat ruumiit mätäni\^t maantienojis-sa ja korppien laumat kiertelivät niiden yläpuolella ahnaasti koikkuen Talonpojat piileskdivät vuoristossa tai keihäillä ja esi-isien aikuisilla miekoilla varustettuina kuljeskelivat IdMytz^paen joukoistaan eronneita sotilaita^ Harvat taistelut vaihtuivat jokapäiväisiin ryöväyksiin, suuriin lahjomisiin ja pieniin petoksiin. Kenraalien kesken oli käynnissä kauppa, jonka tuloksista riippui edessäolevien ratkaisevien taistelujen kulku. Me olimme pakot^teja pysähtymään rautatieasemalla Huanhe-joen varrella. Meidän piti päästä länteen. Me tiesin.me, että mukdenilaiset valtaavat tämän aseman aivan lähipäivinä, mutta asemalta pääseminen oli aivan mahdotonta. Herättyämme aamulla tukahduttavan ja raskaan yön jälkeen, me päätimme yrittää viimeistä keinoa ja lähdimme korpuksen J^^^^^ajan esikuntaan, pyytämään, että hän auttaisi meitä pääsemään tästä kirotusta paikasta. Esikunta oli majoittunut asemalle ja komentaja asui lian tahrimassa ja haisevassa salonkivaunussa. Hän otti meidät vastaan imelän herttaisesti ja teennäisen kohteliaasti. Pando suurella vaivalla puserteU itsestään ulos kuluneita tervehdyksiä j a tavaksi tulleita huomautuksia. Itämaisella viekkaudella hän yritti onkia kenraalilta tietoja lähipäivien mahdoHi-siiuksista. Minä katselin ikävissäni kärpästen .iahdffiiajayaiBäl^se^ ^-^sv^H 1 ? ! "tav«a kenraaliniiaamaa^^to''-^^^' jattoman mahtinsa köyhää kurjuutta. Minä tunsin hyvin tämän kearaa- Iin historian. Hän oli kohtalon poi-kapuoU — tämä kenraahrukka. P viisi vuotta häft liikkuu Tien-Siöin» ja Henanin väliä,:surtyen marsalkalta toiseUe, hautoen unelmaa omasta maakunnasta ja dubanin arvosta, A-ar-moista tuloista, jalkavaimoista, oop-piumikaupasta ja rauhalbsesta elämästä. Mutta sodan vimmattu n i^ ka ajaa häntä lojppumattomille re_ kiUe, eitö yksikään marsalkka nay aikovan lahjoittaa hänelle toivottua ^ maakuntaa. Uusien liittolaisten Pi holhoojien valinnan raskaisiin^ | kelmiin syventyneenä hän 1^ kaiHipaÄnsa nim h"»"^"^»»^ täkutomatehdas, jonka hän.omis^ yhdessä nyt häneUevihamiehsenW> j Kuunneltuamme puiffl, me astuimm iMaac. Asemasillan joukkueen hänen suurikasvuisia, levi j nsteja istumassa j lään, heidän kome heille poliittisen ti Joukkueen komenl kökaoliSun-Tshui ^tsee viiden oike jakun sotilas ei v( loiski sotilasta ra i rintaan. Sotilas hi [istuutui kyykkysill j tessa vastaamaan li iPiioKpäivä valeli h Iteiden tulvalla ja yr ii»i^t kohoilivat 1 passä kummasteluss |
Tags
Comments
Post a Comment for 1936-07-25-06
