Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 16, 1955

              (Jatkoa) KAIHO omasi annoksen alkukantai­sen
metsästelevän ja kalastelevan
ihmisen vaistoja, vaistoja/ jotka hou­kuttelivat
riistapoluille synkkiin, ihmis­käden
koskemattomiin metsiin, salape­räisiin
jokilaaksoihin, jylhään vuoris­toon
— kaikkialle, jossa erämaan asu­kasten
olemassaolon taistelu- taukoa­matta
jatkuu. Eräseuduille, jossa karhu
iskee hirven kumoon, susi isosilmäisen
• valppaan peuran, kettu pensasta näpis­televän:
jänösen ja "roistolintu" hei­kommat
linnut, nakertajat ja karkki,
jotka nujertaa voi.
Kaiho osti makuupussin, teetä, so­keria,
suolaa, ynnä muuta tarvittavaa
ruokatavaraa niin paljon kun kaiitää
viitsi; ' Cblt-taskuaseen'' Seka Newtön-kiväärin
hän sai lainaksi eräältä inaäiii-mieheltään.
Täten "sotaisin asein" ja
•muonavarustuksin h^n oli valmis erä­poluille.
Eräpoluille lähtijä onnistui saamaan
kyytiä Mt. Houselta, eräältä työmail­taan
palaavalta Brazureservillä asuval­ta
intiaanilta. Reservialue on hallituksen
intiaaneille määräämä asuntoalue mai­nitun
joen laaksossa.
Käimiin kuulakkaan ilman jä syys­kuisen
väriloisteisen rriäiseman iimoit-tahiana
'Kaiho samoili kantamuksineen
metsäisiä seutuja, kiipesi Kalliovuor-teh
rinteitä ylöspäin portaikko portai­kolta.
Vuoristossa vaeltaminen on kiin­toisampaa,
jämnittävämpää ja myöskin
uhkarohkeampaa kuin tasaisessa maas­tossa.
Vuoristo antaa erikoisen tyydy­tyksen
kiipeilijälle. Kiipeät ylemmäksi
nähdäksesi mitä on tuon portaikon ta­kana
ja kun pääset portaikolle, edempä­nä
on toinen korkeampi vuorirykelmä,
jonka toisella puolen on taas uutta näh­tävää.
Vuoristokiipeily kasvattaa myös­kin
tarmoa, kehittää rohkeutta, huo­miokykyä
ja terästää silmää. Joka ei
ole vuoristossa liikkunut, tuskin sitä
nähnytkään, ei hänellä ole aavistusta­kaan
sen mukaansa tempaavasta rie­muisasta
hurmasta, riipaisevasta vaiku­tukselta.
Vuoriston rintavarustus — nouseva
•portaikko — on salaperäisen sokkelo-mainen.
Rykelmä harjanteita, kuiluja,
rotkoja, metsäisiä laaksoja, matalam­pia
sekä korkeampia kohtisuoraisia sei­nämiä,
kammoittavia louhikoita, jotka
kokonaisuudessaan muistuttavat myrs­kyävää
merenpintaa satoja kertoja
suurennettuna. Kiipeilijän palkka on
luonnorr suurenmoinen paTioraaman nä­keminen,
joka mykistyttää katselijan
jylhyydellään ja jonka lumoissa ''luo­makunnan
kruunu" tuntee avuttomuu­tensa,
masentavan mitättömyytensä.
Tällaisten hoirnamaisten kivirykel-mien
ylitse, ohitse, pitkin ja poikin Kai­ho
jatkoi matkaansa raskas eväsreppu
selässään. Maisemat olivat vaihtelevia.
'Kapeampaa ja leveämpää metsäistä
laakson pohjaa, paikoitellen heinäisiä
aukeamia sekä mutkikkaita puroja kuin
jättiläismäisiä käärmeitä ryömimässä.
Maisema on pirstoutunutta. Kuiluilla,
rotkoilla sekä laaksoilla ei ole määrät­tyä
suuntaa. Ne ovat sikin sokin joka
ilnnansuuntaan. Koko kivierämaakaaok-sessa
ei ole ''Luojan'' määräämää sään-töperustaa.
Se on kuin jolloinkin am­moisina
aikoina olisi joku maan uume­nista
kohonnut kauhistuksen hirviö
selästään pudistellut maankamaran hu­jan
hajan.
Kalliovuoret, vaikkakin kymmenien
miljoonien vuosien pureva hammas, sa­teet,
pakkaset, tuulet, myrskyt, jääti­köt
ja aurinko ovat jatkuvasti pure­mista
ja "huippujen tasoittamista jatka­neet,
ne vieläkin mailimääriä korkeu­teen
huippujaan kohottavat.
Vuoristorotkojen, kuilujen, purojen,
laaksojen ja könkien erämaaverkostos-sa
on eksymisen vaara ilmeinen, varsin­kin
auringot tornina päivinä. Vain erä-intiaani
on tällaisessakin maastossa
kuin teltassaan. Tosin hänen valkoinen
Kaiho Vilkunan kn mm O
t .
serkkunsakin, Kaiho, oli oppinut näke­mään
puitten ensimmäisistä elonvoi-maisista
oksista suunnan etelään, sekä
puun puhtaanunan, valkoisemman kuo-ripuolestä
pohjoiseen. Nehän ne aurin-gottomina
päivinä harhailevalle kive-liönkävijälle
olivat kompassina, suun­nan
näyttäjänä.
Kaiho oli kuin intiaani. Ei minne­kään
kiirettä. Hän tarkkaili jokaisen pu­ron
pohjan, jokaisen lähteen pinnalle
kuohuttavan salihä-ri'. M^aistö lätitfeit-ten
vettä. Häh bii eränkävijä luonteel­taan.
iHän soveltui fyysillisesti, mukau­tui
sielullisesti, tilannetta palvelevat
^ herkät vaistot valmiina palvelemaan.
'Harkiten ja rauhallisesti edessään hä­nen
näkö- sekä kuulohermonsa vastaan­ottivat
tuulen tuomat viestit, risun ri­sahduksen^,
oravan jräkättävän pirinän,
lintujen rauhalliset tai hätäiset varoi-tushuudahdukset.
Häsen huomiokykyn­sä,
tarkka näkönsä ja kuulonsa, erä­miehen
täfkeiinmiät ominaisuudet, oli­vat
luontainen lahja. Huomiokykyyn
liittyy toiminnan nopeus, terveet her­kät
hermot. Sellaista kypsynyttä erän­kävijää
ei pielko eikä epävarinuus häi­ritse,
eikä nälkäkään pelolta.
Suloiset, kauniit syyskuun päivät
suosivat erämiestä matkalla. Yötkään
eivät olleet kylmiä. Päivänpyörä tuh­lailemalla
kylvi lämpimiä säteitään
aamusta iltamyöhään, kuitenkin pari
minuuttia myöhästyen edellisen aamun
ajasta jokainen aamu kadoten kallio­vuorten
taakse edellistä iltaa aikaisem­min.
Kaiho nukkui rauhallisesti pussis­saan
jonkun tuuhean kuusen oksien al­la,
lirisevän puron tai lähteen lähellä.
Nuotiohiillofcsdla hän paistoi kuusika-nan
tai jäniksen, keitti teensä ja oli tyy­tyväinen.
Isompaa riistaa: peuroja,
muusia sekä elkiä hän näki joka päivä,
mutta niiden ampuminen oli tarpee­tonta
metsänriistan tuhlaamista. Riis­taa
hävittävä susi ei kylläkään saanut
armoa.
INTIA.\NIEN LEIRI
Lähtönsä jälkeen kahdeksannen päi­vän
aamukajastuksen aikaan Kaihon
korviin kantautui koiran haukunta. In­tiaaneja!
tuumi hän. Intiaanien leirin
täytyy olla jossakin lähellä. Valkoinen
mies tuskin vie koiraa metsään ja met-sästysaikana
ei ole lupaakaan. Mutta
intiaani ja koira ovat toisiinsa kiinni
kasvaneet, uskollisia ystäviä ja seura­laisia
toisilleen. ,
Erämies kiipesi lähellä olevalle har­janteelle
kuulla:kseen selvemmin. Ja ai­van
oikein. Haukunta kuului parem­min.
Leirin täytyy olla "pennun kuulu­man"
etäisyydessä, seuraavan harjan­teen
takana.
Pari intiaani perhekuntaa oli asettu­nut
erään heinäpöhjaisen laakson lie­peille.
Pohjoispuolella leiriä kohosi
kallionseinämä, jonka juurella pulppu­si
kirkasvetinen lähde. Kallion seinämä
antoi suojaa — ei niin hyvin kuin luo­la
esi-isillemme, mutta suojaa kuitenkin
pohjoistuulia vastaan.
Nämä luontaistuotannon ja kulutuk­sen
pohjalla elävät Hobina-intiaanire-servin
asukkaat olivat eräretkellä. Lei­ripaikka
oli satunnainen, tosin hyvin
valittu, josta käsin he hankkivat liha-varoja
taK-eksi. Leiriin oli pystytetty
kolme ajan hampaan puremaa, jo van­huuttaan
harmaantunutta telttaia —
ei Avikvamia, a*aan valkoisen miehen
telttaa. Telttojen edustalla oli hätäi­sesti
kivistä kyhätty leirin "keittiö'--tu-lisija.
Sen lähellä lihojen savustuslai-tos,
jonka intiaani rakentaa sitomalla
kaksi paria näreitä latvasta yhteen, ty­vet
isketään maahan A-kirjainta muis­tuttaen,
noin kuusi jalkaa twet toisis-
® KILPAKIRJOITUS
® KIRJ. AGRICOLA
taan. Vartaita sidotaan A-jalkojeii
kummallekin puolelle, toinen toistaan
ylemrhäksi, harjavarras ylimmäksi.
Muusm, elkin tai peuran lihat leikel-lään
tuuman paksuisiksi "nuoriksi",
jotka ripustetaan vartaille kuin mak­karat
kuivumaan. Varraslaitteen sisä­puolella
pidetään jatkuvasti heikosti
palavaa tulta. Polttoaineena käytetään
tuoretta pajua, jos on saa,tavissatoi­sessa
tapauksessa . leppää tai haapaa.
"Li)S[anuoraii!' sisusta, a,inakln, jonkun
verran, kypsyy ja ulkopinta savustuu,
estäen pilaantumisen. Kesäaikana pyy­dystetty
kala leikataan halki ja savus­tetaan
samalla tavalla kuin lihakin.
Intianien valioruoka, pemmica, joka
on ravintopitoisuutensa takia saanut
tunnustusta varsinkin arktiikan alueen
tutkijoilta, valmistetaan siten, että ras­vaton
liha kuivataan, leikellään mah­dollisimman
hienoksi ja sitten lujasti
nuijalla sbtketaah marjain kanssa. Hil­lo
sitten säilötään joko nähkapusisiiri tai
eläimen puhdistettuihin suoliin. Pem-mlca-
annos sisältää enemmän vitamii­neja
sekä kalorioita kuin sama määrä
muuta ravintoa, niin kertovat asiantun­tijat.
Sitäpaitsi pemmica-pussit ovat
helppoja kuljettaa, eivätkä vaadi paljoa
tilaa.
Metsissä matkailevien intiaanien lei­rielämän
"sivistyskalustoon" kuuluu
eräinäisiä jätepaikoilta löydettyjä törp-pöjä,
kannuja, isompia sekä pienempiä
pesukulhoja, joita on siroteltuina ym­päri
pihamaan, puitten oksille — kaik­kialle.
Tällaisella törppökalustolla on
se hyvä puolensa, että sen saa jät­tää
metsään kun sieltä pois lähdetään.
Leiripihamaan taloustavaroiden lisäksi
on ratsastus- sekä kuormasatuloita hu­jan
hajan kentällä. Leirielämän tarpei­siin
kuuluu myöskin lauma nälkäisiä,
laihoja koiria, jotka tappelevat ja är-hentelevät
lihoista puhdistettujen luit­ten
kimpussa. Koirat vieraan silmään
näyttävät kelvottomilta rakeilta, mutta
intiaani ja koira ovat eroittamattomat
liittolaiset.
Valkoinen mies elää koneaikakaut-ta,
mutta intiaani käyttää yhä ponia
kulkuvälineenä. Hevosia hänen muka­naan
on kokonainen lauma, joista mat­kattaessa
vain muutamaa käytetään, ol­koonpa
sitten ratsastamisesta tai rat­tailla
kulkeminen kysymyksessä. Lei-riytyessään
intiaani "happuloitsee"
(hoble — jalkapanta) hevosen etujalat,
joten se <voi vain hiukan muutella jal­kojaan.
Karkaaminen ei siis tule ky­symykseenkään.
Liekaköyteen ei in­tiaani
pane hevostaan milloinkaan.
Intiaanien sivistykseen, samaten kuin
suomalaisenkin, kuuluu sauna. He ovat
ahkeria kylpijöitä, vaikkakin kylpemi­nen
tapahtuu hiukan toisella tavalla
kuin suomalaisten, mutta on käytän­nöllinen
leirimatkoilla. Saunan raken­taminen
tapahtuu muutamassa minuu­tissa.
Kolme tai neljä taipuisaa näre-paria
sidotaan latvasta yhteen t>^et is­ketään
maahan kaivetun pienen kolon .
kummallekin puolen. Tällainen näre-holvi
on noin kolme tainieljä jalkaa le­veä
ja pitkä. Näreitten päälle asetetaan
nahkoja tai huopapeitteitä, ulottuen
ne joka puolella maahan saakka. Kivet
kuumennetaan nuotiossa ja viedään
"saunan koloon", jossa tiputellaan vet­tä
niiden päälle. Saunassa oleva saa tar­peekseen
kuumuutta, hikoillen kuin
turkkilaisessa saunalaatikossa ainakin.
Vettä peseytymistä ja pyyhettä kuivaa­mista
varten ei käytetä. Hikoileminen
on pääasia ja se tässä leirisaunassa ta­pahtuu
yhtä hyvin kuin posliiniseinillä
varustetussa suomalaisessa saunassakin,
•Kuitenkin intiaanien leirielämän puh-
Eieanor Cailins, Vancouverin
•fV-^äytcmtöjen m
Hän esiintyi televisiossa en­simmäisen
kerran viime syys­kuussa
ja todettiin sillain
''todelliseksi löydöksi".
taudesta huolehtiminen, "saunasta"
huolimatta, on valkoisen miehen silmäl­lä
katsottuna kyseenalaista.
Kaihon tapaaman leiriperhekunnan
muodosti viisitoista sielua, oikeammin
sanoen kaksi perhettä. Joukkueen joh­taja
Apis Chaskoos — jLittle Bear ja
hänen lankomiehensä Kihiwäkapimwat
— Eagle Sooter. Little Bearilla oli vii­si
"pientä karhua" huollettavanaan,
joista prinsessa VV^ashagamap — Bright
Eye oli vanhin, yhdeksäntoistavuotias. "
Kaksi seuraavaa vanhinta poikaa Red
Calf ja Roan Horse olivat kyllin van­hoja
riistapoluille ansoja asettelemaan
ja oravia pyydystelemään. Kaksi nuo­rinta,
joista; toinen vielä vauva, var­tioivat
nuotiotulta äitinsä mukana.
Little Bear oli, ei ainoastaan leiri­joukkueen
johtaja, vaan myöskin hei­monsa
alipäällikkö jä kuului jäsenenä
reservialueen neuvostoon. ^
Nuorempia "kotkanampujia" oli
kuusi. Vanhin poika, parikjrmmentä ke­sää
nähnyt Ahmeek oli kaksi viikkoa
ennen Kaihon leirille tuloa joutunut
vrizzlin (harmaakarhu) kanssa vastak­kain
ja hävinnyt taistelussa. Hänen
vanhan metsästyskiväärinsä lukko oli
joutunut epäkuntoon, joten mesikäm­men
pääsi lyöntihollille, joka oli kohta­lokas
nuorelle erämiehelle. Nuoremmat
Kotkanampujat poimivat marjoja ja
juoksentelivat oravien perässä.
Intiaanilla on perhesuhteet sitovam­mat
kuin hänen valkoisella serkullaan.
Nuorikot, niin kauan kuin he ovat nai­mattomia
ja vieläpä naimisiinmenon
jälkeenkin, pitävät perhesuhteet pyhä­nä
ja paljon elävät yhteistaloutta.
Niinpä" Kirkassilmäkin, vaikka elikin
neitseellistä kukoisTusaikaansa, seurasi
omaisiaan eräretkelle.
Intiaanien taloudellinen elämä, hei­dän
rotuperinteelliset sekä kansalliset
elämäntapansa olivat jo kylläkin muut­tumassa.
Huolimatta siitä, että he ovat
jo vuosisatoja taajalla tai toisella olleet
kosketuksessa valkoisen miehen kanssa,
he eivät lähimainkaan ole luopuneet
omista, vuoshuhansia vanhoista primi­tiivisistä
elämäntavoistaan, elannon
hankintakeinoistaan, haltijoihin usko­misestaan,
vaatetuksestaan, omien \n«>-
tuisten puolipakanallisten juhliensa pi'
tämisestä. Mutta toiselta puolen kyllä­kin
heidän rakkaat kansalliset elämän­tapansa
ovat murtumassa. Valkoisen
miehen kulttuuri on tunkeutunut ja
tunkeutuirlieidänkin keskuuteensa kuin
ruoste rautaan.
Kansallista juhlaansa he nimittävät
Sun dance — Auringon tanssi — jo^
melkein Uikki sisämaan intiaanit viet­tävät
kesällä täyden kuun aikana, jo­keen
päivän tasauksen. Juhlat kestävät
kolmesta päivästä aina koko viikkoon
saakka. Se on kaikkien intiaaniheimo­jen
yhteinen. Etäältäkin saapuu näihm
suurjuhliin osanottajia, olkootpa sit­ten
vihamielisiä keskenään tai ei. Juh-
SiVu 8 L^tuaniäina, heinäkuun 16 päivänä, 195S