Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 15, 1941

              ^^^^,,.„,„,ii,;„jiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiMiuii''»iiii'»H»iniuniiiniuiniuiiiiuiuiimi mminiiimiiui«.»iiH«innniiHiinuiiiui.ui.i.,iii,,„,,,,,,„,,„r.
inHBMi"""»'""""'"'"""''"""'""""''""''"'"""'' - •
(Jatkoa.)
Kun hän ei vastannut mitään, sanoi
mies: 'Näytänkö mipä palvelijalta,
mademoiselle?'
Te jiäytätte herrasmi?heltä> yas-tasi
hän. Ja se on to^ta,. Sdiuyler,
eikö olekin? .
'Puhunko minä palyftlii^n ,t.a"v?Qin.?',
kysyi hän sitten.
'Ette', vastasi toinpn. ^
'No, mitä sitten; merkitsee,, vaikka
minä olenkin palvelija?' sanoi-se..lur­jus
aivan tyynesti.
Ei kumpikaan puhunut mitään vä­hään
aikaan.. Sitten-Noi:ah,kyS3^:
'Miksi te olette herra Sehuyle^in; au­tonkuljettajana,
koska plettejierFas-miesP'
'Sellaista en ole milloinkai^n sano­nut',
vastasi mies. \
'Mutta minä tiedän, että,te olet­te',
sanoi tyttö." .
Aleck heitti jalkansa ristiin ja pair
nautui tuolinsa selkänojaan, ; anoen
katseellaan minun myötätuntoani.
"Naiset omt..vihmeeUi§iä; olentoja,
' Schuyler, niinkuin kai olette hiiornän-nut.
Jos tyttö on rakastunut mie­heen,
niin hänestä on samantekevää,
mikä toinen on — hän uskoo- mieheen
joka tapauksessa. Se on kai sitä tosi-ratkautta."
Tulenioimu valaisi hänen vakavia
kasvojaan, kun hän jakoi minulle näi­tä
huomioitaan naisluonnon kummal­lisuuksista.
'öitten", jatkoi hän, 'Mu- Bois al­koi
puhua ranskaa; minä en sitä ym­märtänyt
erikoisen hyviuy -mutta' No-rah
on siinä hyvin etevä —.vuoden
teidän lähtönne jälkeen hän ja täti
Caroline viettivät Ranskassa. Norah
kävi siellä koulua. ' v
Sen verran minä kuitenkin ymmär-sin^
ettädu Bois kysyif ijiuistiko hän,
initeikmuuan ihastuttava> vaalea *jeu-ne
filie' oli kerran joutua juopuneen
ajurin .yliajamaksi Ghamps -Ely-sces'llä.
Muistiko hän,, mjten eräs
ohikulkeva -muukalamen oli. viime-
«iui«uiHm.:ti..Hi,H,m.um.triM«i,,,«u,„'„,,,„,,„,,„^^
hetkellä vetänyt tytön syrjään ja pe­lastanut
hänet siten, ja mTten hän sit­temmin
oli kantanut hänet eräälle
so^iyalle, turvaan kaikista vaaroista.
— Nuori tyttö oli tietenkin Norah ja
du BoisVäitti olevansa pelastaja. No­rah
muisti tapauksen hyvin — kuka­pa
ei muistaisi? —mutta sikäli kuin
' yrnjpärsm heidän keskusteluaan, hän
.ei voinut iuntea pelastajaansa du
^Bois'ksi. Mutta hän uskoi miehen
sanoja—^ hänen täytyi uskoa.
: Ja- mies sanoi rakastaneensa häntä
siitä, päivästä lähtien — oli säilyttä­nyt
hänen muistoaan sydämessään
ja unelmissaan oli kantanut häntä
niinkuin kolme neljä vuotta sitten
hänen kätensä kaulassaan. Ääni sai
hellän kaiun, ja minä luulen hänen
olleen hyvin lähellä tyttöä, sillä No­rah'n
vastaukset kuuluivat hyvin
epäselvästi ja kävivät yhä käsittä-niättömämmiksi.
Hän koetti saada
miestä lähtemään — hän ei milloin­kaan
antaisi suuteloa —- mutta taipui
kuitenkin..
Minä en kestä enempää, Schuyler
— minä nousin äkkiä ylös — ja sohva
narahti niin hitosti. Ennätin vain
nähdä vilahduksen Norah'n valkoi­sesta
puvusta, kun hän katosi näky­vistä.
Teidän ranskalaisenne jä minä
olimme vain muutaman metrin toi­sistamme,
hän, ikkunan ulkopuolella,
minä; istuen sohvalla, valmiina hyök­käämään
ulos.
Aioin ensin lyödä miehen liiskaksi
— jos olisin voinut, mutta hän vain
katseli minuun, enkä.mlnä voinut Uik­kua
paikaltani. Pelkoa se ei ollut,
Schuyler, siitä olen varma, ei lain­kaan,
mutta hänen katseessaan oli
jotakin, niikä. tuntui sanovan, että
hänellä oli oikeus olla siellä, ei jäl­keäkään
uhmasta tai hävyttömyydes­tä
— vain rauhallista itsetuntoa ja
jään kylmyyttä.
Hän odotti minun liikkuvan tai pu­huvan
— mutta minä en kyenn>1:.
Sitten hän meni rauhallisesti portai­ta
alas — ja sittemmin näitt hänet
vasta täällä teidän kanssanne." -
Loppupqolella nuoren \\^stbrookin
kertomusta olm istunut vaiti, ajatuk­siin
vaipuneena. Lopiiksil^;^yin: •
"Oletko" tullut tänne rankaisemaan
Dirckiä?"
^ "En tiedä. Juuri siitä tahtoisin
teiltä hyvän neuvon, Schuyler. Onko
miriun vaadittava häneltä hyvitystä?
Minusta tuntuu, että minun olisi lyö­tävä
hänet kappaleiksi, jos voisin. Jos
hän olisi tavallinen paJxelija, niin
pyytäisin teitä erottamaan hänet,, ja
sitten ruoskisin hän^t. -Mutta i ä n
ei ole tavallinen palvelija näkee
heti, kun katselee häntä tarkemmin.
Mitä te tiedätte hänestä, Schuyler?
Kuka hän on — ja mikä hän on?
— vai onko se vain kirottua hävyttö­myyttä
hänen puoleltaan?"
Katselin häntä vakavasti. ^'l,upaät-ko
seurata minun neuvoani, oli se
millainen tahansa?"
"Kyllä", vastasi hän innokaasti,
"minä teen mitä neuvotte. Tiedän­hän,
että ette sietäisi mitään louk­kauksia
sisartani kohtaan." _* •
"En kumpaakaan teistä — yhtä
vähän kuin itseäni. Olisi häpeä mi­nulle,
jos sallisin palvelijani käyttäy­tyvän
pahasti, mutta sitä hän ei tee-
- tavallaan."
Aleck melkein hj^ähti tuolissaan.
. "Ei. Tarkoitus, useimmiten ratkai­see,
onko jonkun kä3^täytyminen so­pimatonta
vai. ei, ja minä olen varma,
ettei Dirckillä ole huonoja tarkoituk-sia.
"Yöljä — porttikäytävässä — mi­nun
sisareni kanssa!"
"Ainoa paikka ja mahdollisuus ta­vata
häntä."
"Mutta, hyvä Jumala, Schuyler, te­hän
unohdatte kokonaan tärkeimipsin
kaikesta. Hänhän on^ autonkuljetta­ja
— vaivainen palvelija."
"Kuulehan, Aleck, minä annan täl^'
laisen" neuvon: nyt ei ole.aika tapella
du Bois'n kanssa. Mene kotiin, ja pa­ne
maata sen sijaan. Sinun, kur^njasi
— eikä kenenkään; rnuunkaqn ei
kärsi"bdottamisesta. Katsotaan,i;nii-ten
asia kehittyy."
"Oletteko aivan varma siUä?"
"Täydelleen. Sinä sanot luo.tta-
TOsi minuun. Anna sitten asian olla;
rauhassa — ainakin toistaiseksi."
Vasten tahtoaan hän. huokasi hel­potuksesta.
**:Mxnä teeri täsmälleen
neux^onne mukaan." :Me nousimme
ja vaihdoimme, kädenpuristuksen.
*'JBn häiritse teitä enempää — ja
olen teille sangen kiitollinen, Schuy­ler.
Hyvin hauskaa, että kastditte
jBeauchampin — me-olemme olleet
sokeita kaikessa, mikä. koski teitä ja
^ neiti . .
- "I^aikki- tuo oa jo<^ufthotettu."
Avasin oven. Ja hän meni ulos, mut­ta
^^ysähtyi samassa.
'-Täiyaan lupja!" ^huoka5i hän,
"ajatelkaas,, jos Noxah isjuu odotta­massa
asettaakseen, .miijut: vastuuseen
sekaantumisestani ?",? tähtiessään vii­meinkin
tiehensä hän vete^li jalkojaan
kuin koulupoika..
Itsiekseni nauraen suljin portin.
<JKlun seuraavana päivänä tulin ruo­kasaliin,.
seisoi; Eelien; ikkunassa kat-
.sdlen laaksoa'. Hän kääntyi kuul­lessaan
askeleni.
"Hyvää huomenta, pikku Neli!
Täällä tulee teidän ankara isäntän­ne,
jonka näette kohtalaisen hyvällä
tuulella, niin ettei teidän tarvitse
j.uosta tiehenne!"
Hänen;hymynsä kiitti epäsuorasti
miriua. luontevasta- tervehdyksestäni.
: Kenties hän. puolittain katui nöyrää
asemaansa, kun hän eilen illalla jätti,
minulle kirjeet, tai ehkä hän tunsi
helpotusta, etten kosketellut ^Carlos
Beauchampin , narrimaista käytöstä
— ei ole milloinkaan miellyttäviiä
nähdä ihailijaa, vaikkapa hän onkin
hylätty, nöyryyttävässä valaistuk­sessa.
"Te ette näytä siltä, kuin aikoisitte
plhoinpidellä minua tänään", vastasi
hän hymyillen,-
"Saamme nähdä."
Iwä(ienliikke,eliä.;bän osoitti minulle
laajaa näköalaa y l i laakson. "JRikö
ole ih^na päivä, kaitsokaa,.h»iten- pil­vet
kpkoutgvat. \Vestbrook i^laeen. ta­kan^.
. Nehän oyat oikeita; pilvälin-noja^"
"Tämä päis'ä sopii pitkälle äutocet-kelle!\.
ehdQtmiminä, ">miiä.tessanot-hiile
tunsin kaiken olevan menossa
hyvin päin.
Seuraavana aamuna minulla oli
vielä sama tunne, kun lähdin ensi-inäistä
päivää työhöni.
"Minä olen opettaja! Minä olen
oikea opettaja nyt!"ajattelin. .
.^an Roth tervehti minua sydä- ,
«Risesti ja esitti minut toisille
opettajille. Moni heistä oli-paljon
liiempi kuin minä. Kaikki olivat
>;5tävällisiä,. paitsi neiti Ca^rig, joka
silmäili minua kylmästi. Roth ja-
Jän olivat olleet joitakin kertoja yh-
"essä huvittelemassa, kuten jälkeen­päin
sain tietää.
Sitten tuli kouluaika ja minä todel-
^»ö opetin kahtakymmentäseitse-viides-
luokkalaista. Sain huo-
"IfJ^ että jokaisella lapsella on omat
P^uvikansa, tehden omituisia merk-
^^eja minulle. Kun päivä bU lopussa
J \;asynyt ja värisin ilosta niinkuin
o tirskuvat pienet tytöt ja kepposia
^^•^.tvat pojat. •
«uo^^"^^ menneet ja minä olin
. runassa pöytääni„.kun kuuiin as-
^ ovelta ja harmaatukkainen
kmilf'^'''^"^ "imen olin esitettäessä
olevan miss Pamelia Hoskins,
se meni?" hän kysyi hy-
^Pesin myöntää, etten ollut suo­riutunut
hyvin.
"Hyvip —luulen", sanoin hänel­le.
"Ensimmäinen päivä on aina vai­kea",
b^n naurahti vähäsen. "Minä
olen Cherrydalessa ollut siitä asti kun
ensjnmiHip.en koulu avattiin, ja minä
, olin ainpa opettaja."
Hämmästyneenä tuijotin häneen.
"Ettekö ole väsynyt, siihen?"
vetäydyn yksjiaty i—sel äemi. ääEn,n smi uvtutao njona­tenkin
pelkään sitä." -
Hän istui ja kertoi siskostaan, jo­ka
asui hänen kanssaan, ja siitä ih-
"meellisestä matkasta, jpnka he olivat
suunnitelleet ensi vuodeksi, kun jiän
vapautuu opettajan tehtävästään.
Hänen silmänsä pehmenivät, kun hän
puhui siskostaan, ja minä sain kuul­la,
että hänen siskonsa oli raajarikko.
Tulin seuraavana aamuna kouluun
päätöksellä "järjestää" lapsukaiset
kerralla ja kaikki
"J^J;in^lle on annettu va)ta pitää
järjestys tässä huoneessa", kuulutin
hitaasti ja korostaen tunnin alkaes­sa,
"ja minä tulen, lähettämään joita­kin^
ulos täältä." Katsoin tuikeasti
heihin tätä sanoessani. Huone tuli
äkkiä.biljaiseksi, kaikki katsoivat s}).-
mät l^vMHään PiinMa.
öitten karkea '^Ha! Ha!. Ha!".tuh
jostakin takaistuimelta katkaisten sen
mielenjännityksen. Naurun hihitys
levisi yli huoneen.
Harppasin sinne taakse, jossa' istui
Bill Craig kädet pään taakse asetet­tuna.
Billi oli liianiso pqika olemJi^n
\nidennellä luokalla. : Hän, oli; neljä­toista
vuotta vanha, toiset lapset oli­vat
ainoastaan kymmenen ja yksitois­ta
vuotiaita.
•'Mitä sinä sanoit?" minä tuiska-sin.
Hän vilkaisi minua ja virnisti.
"En mitään", sanoi hän.Mhmaa-vasti.
. '
- Koko hupne oli jännJUynyt ja mi­nä
aivan vapisin vihasta.
''Ota kirjasi ja mene ulos — mene
johtajan huoneeseen."
"Kyllä, rouva", sanoi .hän ylimie­lisesti,
otti kirjansa ja asteli ääi?ek-käästi
ovelle, pysähtyen hetkeksi en­nenkuin
kääntyi.
''Aloitamme työn", sanoin toisille.
Päivällä tuli Allan Roth puhMmaati
minulle Bill Craigista.
"Hän on kauhea", Uuskasin minä.
Roth tuijotti hetkisen m\mm-.
"Kyllä, Bill on arvoitus. Qnaifta. ol­lut.
Hän on tappelupukari koulu­pihassa
ja "
'•Miksi ette eroU häntä?" jmipä
pauhasin.
' N i i n " , hän puhui h i t ^ i - e^
leenkin tarkastellen minua kuin pun-niten.
"En ole aivan vielä ratkaissut mitä
minun tulee tehdä hänelle. Se" kaik­ki
ottaa aikaa. ."Tämä on. minun toi­nen
vuoteni ja täällä on kaksisataa.
muuta lasta myös. ; Olen . kahdesti
ollut tapaamassa hänen isäänsäkin.
Hän on ollut työssä sahalla, mutta
on menettänyt kätensä, ja alkanut
juopotella. BilHUä-ei ole edes äitiä".
"Hän on varmaan- huono-oppinen,
kun ^n i?delleenkin viidennellä luo­kalla."
Roth hymyili. "Hän ei ole ollen­kaan
tyhmä koulun lukopuolella.
Katso, minä käsken hänen tulla ta­kaisin
teidän luokallenne ja käyttäy-tyniään
hyvin. Hänen on ilmottau-duttaya
minulle kerran viikossa. Mut­ta
s^mf^lH. kertaa koettakaa käyttää,
omaa kyj^yänne tullaksenne toimeen
hänen kanssaan yksiksenne."-
"Tarkoitatte, ettette rankaise hän­tä
siitä röyhkeydestä?" sanoin ja
tuskin voin hengittää.
Hänen suunsa v^tä3^yi tiukaksi
\iiyaksi. "Minä asetan om^t mpnet-telytap^
ni, neiti Brion", hän sanoi.
Puhelm soi ja ennenkuin hän vas­tasi
siihen, .hän lyhyesti, ilmoitti mi­nulle:
"3Unä kaikki".
^leniiL ulos tuntien mieliharmia^ .
Jatkuu. ;