Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 27, 1943

              LAUANTAINA, HELMIKUUN 27 PÄIVÄNÄ
1^1
hf.- -5'
jhrl 1 •.-TA
A'-tr:
' i i
f f .
Jatkoa
Uuden vuoden ja kylmän talven
todella alkaessa Winifred tunsi itsen-sä
uudestäafn voivan hjrvin huonosti.
Heitken mietittyään hän kauhistui —
saisiko hah toisen lapsen tähän puut­teelliseen
elämään? Kuinka he voi­sivat
lapsen ylläpitää, kiih melkeinpä
' ' näytti että ei tätä ensimmäistäkään
voitaisi kunnolla kasvattaa. Hiioleh-iiessaan
ja- miettiessään asemaansa
alkoivat muutkin asiat \Vinifrediä.
kiusata. Brendan alituiset kirjeet
ja vaatimukset etta Onni viettäisi
monta iltaa hänen kanssaan palve­luspaikassaan
vielä huonommillakin
ilmoilla — että muka keskusteltai­siin
farmi asioista;^
"Minun tä3^yy olla liika monta
iltaa yksin", valitti Winifred miehel­leen.
"Ja kiin on näm kövät; lumi­myrskyt
iei sinuii toddlakaan pitäisi
niin pitkiä matkoja tehdä."
Mitenkään hari ef voinut kenelle­kään
kertoa mitä hän itsestään tiesi.
Kaikki häntä varmasti halveksivasti
tulisivatkiri katselemaan jos tietäisi­vät
että hän oli ölliit niin hupsu että
kohta oli saariiit itsensä tämänlaiseen
kuntoon kun tuskin vielä oli lakan­nut
esikoistaan imettämästä. Yksin
Onniltakin häh koetti asian salata
-niin pitkään kuin mahdollista.
"Kuule, rakas", vastasi Onni vai­monsa
vaikerteluihin, "en haluaisi
sinua hetkeksikään jättää, vaan olen
Brendalle paljon velkaa^ Hän on
varma jos teemme tässä paikassa
muutamia muutoksia voimme siitä
saada hyvänkin hinnan kevään.tul­lessa.
Jos en olisi hänelle velkaa, en
hänen perässään näin hyppäisi, vaan
ymmärräthän, kun olemme jollekin
velkaa, olemme sidotut."
"Niin, jos et olisi hänelle velkaa",
nerolla, tarmolla ja ihmeellisillä lah­joilla
päätänsä pitemmälle mutta
— sellainen mieshän Linnankoski oli.
— Niihin aikoUiin, kun Linnan­koski
toimitti "Uusimaata", oli leh­den,
levikki noin 7,000 kappaletta.
Sitä lukivat sekä isuomalaset että
ruotsalaiset — sitä iJiailtiin ja sitä
haukuttiin — eikä koskaan myöhem­min
ole lehti saavuttanut sellaista
painosta. Kaikki oli Johannes Lin­nankosken
toiminnan tulosta.
— Jotkut olivat antaneet hänelle
pilkkanimen ''pitkä mutarV* — ker­toilee
Lassinen. En tiedä, piilikö ni­messä
jokin letkaus, mutta pitkä
mieshän Unnankoskt oli. Hän di
kalpea ja heikko, vaikka urheilikin^
kaiket joutoaikansa, joita kylläkin
oli hänellä kovin vähän. Pienintä­kään
ryyppyä ei hän suvainnut, mut­ta
tupakanpolttoja hän oli vallan ta­vaton.
Hänen huoneessaan oli aina
tupakansavua niin tuhottomasti, että
**tikkit olisi pystyissä kestänyt". Ja
tupakkaan hän taisi kuoliakin, vaik­ka
lääkärit sanoivat kuolemansyyksi
kalvetustaudin, lisää Lassinen.
— Millaista oli Linnankosken työ
pimeinä sortoaikoina?
— i^iVn — sehän onkin asia isinän­sä,
vastaa Ijissinen. Linnankoski­han
oli suuri näkijä ja tulevaisuuden
hahmottelija, joka tunsi kansamme
Mdevaisuudessa jotain muutakin kuin
pelkkää synkkyyttä. Ja näki oikein
niinkuin {suuret kyvyt näkevät — On
mielenkiintoista, että silloin kun Bob-rikovsn
mustin aika kiristi otteitaan,
leppyivät ruotsinkielisemme Unnan-koskelle
ja aloittivat yhteisen taiste­lun
yhteistä vihollista vastaan.
Winifred koetti pidättää ivaa ja it­kua
pois äänestään nähdessään mie­hensä
uudestaan ajavan siskonsa
luokse. Häneti ei pitäisi näih vaipua
epäilykseen, ja epätoivoon. Brenda
taVallis€fsti antoi Onnille kaasurahat,
ettei Oimi pahemmalla puolelle
näissä matkoissa tuUiit, vaari kysy­myksessä
oli eriferiirii&i kui» raha —
koko heidän perhie-eläiriärisä rauhal­lisuus
oli puntarissa.
Kesän lähennellessä \Vinifreä
muuttui hyvin huonon näköisesi,
laihaksi ja kurjäfltsi. inietta-nyt,
Axieliiisk vähäh liika kauari,
koettaessaan pettää toisia ihmisiä, et­tei
helhiri syntyisi epäilyksen tunnet­ta.
Jos hari olisi vahemiriän välittä­nyt
toisistia ihmisistä ja huolehtinut
itseltään, olisi hätt eiSä parfemriiiri
läpäissyt tämän Vaikeari ajan. V i^
läpä ainainen mielen katkeriitis siitä
huhusta, jmikä oli eriemmän tai Vä-hemiriäri
myrkyttäri}^! koko hänen a-viöliittonsa,
loi surullisen leim^sa
nuorille, kiusaaritimeille kasvoiile.
Turhaan hän koetti olla edes kohte­lias
mi6helleeri. Hänestä tuntui et-tei
hän enää voinut Onnia sietää.
"Anna anteeksi minulle, Wini-fred".
Onni usein rukoili, melkeinpä
n3^hkyttäen. "Tiedän että sinulla
on syytä minua vihata, koska taasen
näin pian saat kärsimystä odottaa.
En olisi mitenkään sinulle sitä tuot­tanut
jos olisin aavistanut, koska en
kerran voi sinulle tämän parempaa
' elämää taata."
"iKuka on sanonut ettäx>len sinulle
vihäinehr-' tiuskasi Winifred ja vai­pui
tylsään hiljaisuuteen.
Illat, jotka Onni ja WiniCred viet­tivät
yhd,essä, olivat tuskallisia kum­mallekin.
Joskus hymy sattui tule­maan
samalla a&aa kummankin huu­lille,
katsellessaan pienokaisensa
konttaamista lattialla ja kuunnelles-saari
pikkutytön lepertelyä. Molem­mat
kohta sentään vaipuivat katke­ruuteen,
omiin ajatuksiinsa.
"Miksikä, miksikä", huudahti On­ni
itselleen, "olen niin saamaton että
en saa vaimolleni ja lapsilleni kun-nori
elämää? Ei ole ihmekään että
Winifred vihaa minua, kun toiset
miehet tienaavat lähes sata dollaria
viikossa. Jospa karttuisi rahoja, et­tä
pääsisin etsimään työtä muualta."
"Kuinka kauan tuo hirveä juttu
minua kiduttaa?" Winifred kysyi it­seltään.
"Jos olisin tiennyt että se
on kuin syöpä sydämessäni, en olisi
alkanut yhteiselämään Onnin kans-rsa?
Miksikären voi häneen luottaa
— miksikä vieläkin pelkään — sitä?"
Kuluneissa kengissään ja risaisissa
vaatteissaan onnistui AVinifred hel­posti
pettämään oman äitinsäkin. Ei­hän
äiti usein vieraillut tyttärensä
luona. Gasoliinin säännöstely oli
alkanut, vähän sai sitä farmarikin,
siis ei turhia kannattanut ajella. Kä-velköön
tytär vanhempiaan katso­maan,
jos halusi maitoa. Halutto­muudessaan
asioitaan selvitellä AVi­nifred
ei siis käynyt kotonaan. Mie­luummin
hän osti maidon lähimmiltä
naapureilta, vaikkapa sai siitä antaa
hyvän osan niistä harvoista lanteista,
mitkä Onni kotiin toi. Winifred itse
tuskin uskalsi syödä, ainoastaan kir­kuvassa
nälässä otti hän leivän pa­lan
käteensä. Pikku Anelmalle hän
sensijaan täsmällisesti valmisti mai­don
ja puuron, vihannes- ja hedelmä-muhennokset.
Oliko siis ihme jos nuori vaimo tuli
työstä helposti väsyneeksi? Suurel­la
vaivalla hän sai huoneet puhtaaksi
edes pyhäksi, peläten ja samalla odo­tellen
vieraita. Nytkin sunnuntaina
hän herpaantuneena istui etuhuo­neessa,
katsellen rankkaa sadettäT
Turhaan Onni koetti lukea eilistä
lehteä nurkassaan. Huolestuneena
hän tuon tuostakin käveli ikkunan
luo myöskin. Ainoa rauhallinen ih­minen
koko talossa oli pikku Anelma,
joka nukkui iltapäiväuntaan.
"Hän odottaa Brendaa", päätteli
Winifred miehestään ja karsain sil­min
yhäti seurasi maantietä.
Viimein talon eteen ajoi auto, vie­läpä
koko hyvässä ktiriinossa oleva*
auto • vaikka ei sentään erittäin-lois­tava.
Onni ja VVinifred- molemmat
hypähtivät ikkunan viereen.
"SeonElsiel Vaan kuka on mies,
joka on, häntä k3ryditsemässä? Ei­hän
se ole Topi?"
Winifred huomasi miehensä kasvot
tummenevan vihasta. SamaDa kui­tenkin
Onni vastasi kohteliaasti vai­monsa
kysymykseen:
"Se on kuolleen sisareni mies, Bob
Fuller. Mikä pnElsieentuiliit, että
hän tuo sellaisen miehen tämän talon
eteen — vieläpä nauraen sanoo sille
hyvästit?"
"Koska mies on kerran leski eikä
. Eisiekään ole kenenkään sidottu,
miksikä heillä ei olisi oikeutta ajaa
samassa autossa?" "VVinifred huo­mautti
kylmästi miehelleen. Onni
katsoi häneen omituisena, vaan vai­pui
hiljaisuuteen. Samassa Elsie
syöksyi sisälle, teeskennelty hilpeys
kasvoillaan. Kä3^öksessään sen­tään
oli jotakin vihamielistä, kuohu­vaa.
"Kuinka kamalaa ilmaa!" tyttö
huudahti. "Koko kesän se on ollut
tällaista — ainoastaan rikkaruohot
tämmöisessä kasvat. Ei ole ihme­kään
ettei sisaresi kauniita jalkojaan
pannut ulos tällaiseen märkyyteen,
Onni. Sen sijaan hän lähetti sinulle
tämän- lapun."
Elsie heitti kirjeen Onnille. Poi­ka
luki sitä hetkisen ja huomautti:
"Anteeksi, tytöt, minun täjrtyy kohta
mennä Brendan luokse — hän ei tä­nään
pääse ulos ja hänellä olisi tär­keä
asia keskusteltavana."
Winifred odotti kunnes Onni oli
mennyt ulos ja sateessa ottanut au­tonsa
navetasta. Sitten hän katke­rasti
huomautti: "Tuollaista se ön —
sisko viheltää, niin veli juoksee peräs­sä
kuin uskollinen koira."
"Kun vanhemmat ja viisaammat —
koneneet maailman miehet — eivät
voi jättää sitä katukissaa yksin, niin
kuinka sitten veljensä voisi .hähelle
olla epäkohtelias", vastasi Elsie ival­lisesti.
Hän nousi seisomaan ja pui
nyrkkiään ikkunasta kohti vanhaa
rämisevää autoa, joka katosi sumui­seen
taivaanrantaan. "Kirotut Ruo­hot
— toivoisin ettei seUaisia olisi
koskaan syntynyt!"
"Elsie!" AVinifred koetti nauraa.
"Muista, että kun kiroat Ruohoja,
kiroat myöskin minut ja lapseni."
"Toivon — toivon sydämeni puo­lesta,
että lapsesi on perinyt Hilto­nien
kunnolliset tavat ja rehellisen,
puhtaan luonteen, sillä jos hän on
niinkuin nämä Ruohot—", Elsie oli
purskahtamaisillaan itkuun.
"Ei puhuta siitä." Winifred koetti
puhua kauniisti ja lempeästi, vaan
yhä suurempi ja suurempi haava tun­tui
aukenevan rinnassaan ajatelles-'
saan Onnin hävytöntä siskoa, joka
oli valmis uhraamaan kenenkä tahan­sa
nautintojensa edessä.
Iltapäivän ja illan kuluessa, vaik­ka
mikä aihe tuli esille, niin Elsie sen
aina käänsi Onnin siskoon. ViiiQ^
hän sentään muisti, että Bob FHIIQ^
tulisi hetken perästä häntä haig.-
maan, veisi hänet ensiksi vanhem.
piaan katsomaan ja sitten takaisia
kaupunkiin. Jbnnei^uin FuUeriu
auto saapui hän uudestaan muisti,
kuinka; hän vihasi viereisen talon
palvelijaa, Brendaa, ja huudahti:
^ "Enkä öle viääkään kertonut kai-kista
pahinta siitä nartusta! Viina
viiköUahäraen rouvansa kertoi mJ.
nuni rouvaHeni : . ."
Elsiei^ jatkaessa juttuaan \Viji^
fred tuli yhä kälpeammaksi ja tuni
päätänsä huimaava. Suurella mie.
• terihijtiitoa^ häki p^^^^^
^ kuuH^saiaii^uUer torvö
ulkona;' Elsie^hyvästeli Wiivifr?d5
ja pikkui tyttöstäj joka nyt olj I»,
rännyt, ja juoksi ulos. Winifred kaa­tui
lattialle. Siinä hän makasi ta»
juttomaim hetkisen, veti itsensä van­han
sohvan luekse ja polvistuneena
huusi:
^'Oh, äiti, oh, jumala^ oh, joku! —
Sanokaa ettei se ole totta — sani^v
• kaa^v
'Ei kufcaiari vastannut vain sade-l
tippui raskaasti verannan kat(^|
.Winifred laahasi itsensä keittiön puo­lelle
ja lämmitti tyttärensä iltaput
ron.. Suoritettuaan tavalliset Ota.
tehtävänsä ja pantuaan pienokaisen,
sa levolle, viha ja kiukku täyttivii
hänen olentonsa. Jos Onni biisi täDa
hetkellä tullut, kyllä hän olisi mie­helleen
näjrttänyt mitä on mitä-ei
sellaista tarvitse kärsiä keneltä­kään
miheltä -— ei koskaan!
Oimi ei tullut. Kello oli jo yli
kymmenen eikä hän vieläkään tullut
Winifred kiipesi -yläkertaan ja koeöi
-nukkua. Siitä ei tullut mitään-^
hirveät kuvat täyttivät hänen mi^.
lensä,* ra^as taakka lankesi syda-melleen.
Viimein sentään luonto tfrn
ki tehtävänsä ja hän vaipui' uneen.
Häh heraksi vavahtaen ja katsoi he-1
rätyskelioa vieressään. Sehän oli jo
lähes kahdeksan, ja Onnin olisi vii­meistään
pitänyt mennä työhön seit­semän
ajoissa. Han kääntyi, vaan
ty3myllä -hänen vieressään ei ollut
kukaan koko yönä levännv-t. Vierei­sestä
huoneesta kuului vain pikku­tytön
iloinen lepertely.
Winifred nousi, veti vaatteet pääl­lensä
ja meni alakertaan. Hän sj-tytti
tulen, lämmitti lapselle maitoa
ja keitti puuron, itselleen hän ö
edes viitsinyt keittää kahvia — elä­mä
on lopussa, mitään ei hänellä eiiäa
ollut edessä. Tuo huhu, jota hän ofi
ainoastaan juoruksi luullut, tuo W-veä'juttu,
oli nyt muuttunut toddÄj
Tylsänä hän syötti lusikalla iloi^ •
ta pikkutyttöä, joka tuon tgosU
koetti nousta seisomaan korkeass»
tuolissaan, jonka Anelma Holm ofi
hänelle' lähettänyt. Samassa kuolu
auton räminä-pihalta ja hetken pfr
rästä Onni astui sisälle, uupumus ja
suru kasvoillaan.
"Smä et siis päässyt kotiin vuJ»
yönä", huomautti Winifred t^'\
tyneesti.
"Niin, auto meni huonoon kuntooa,
kotimatkalla, ja pimeässä otti j
kauan ennenkuin sain sen kuntoon,
etten ennen kerinnyt."
VVinifred raivostui ja heitti laps»
lusikan yli huoneen.
"En enää voi kärsiä tätä enon-j
^•Minä jätän 9-:
takaisi»
pää!" häri kirkui.
nut, vien tytön ja menen
vanhempieni luokse — aivan
— tällä hetkellä." .
Winifred katsoi miestään viha^
voillaan. Onni painoi päänsä kaa^
sä ja mutisi: "Sinä jo siis tiedät
sinä jo arvasit."
(Jal
'•Se olisi tosiaai
I jos esimerkiksi sin
Ihelöiden ja hei mie
K-aatimattomaan h
[Kirsti tässä.''
•Jos maisteri Sai
|saa käiintyä asketi
[uskon tarinassa-.Ö
[pohjan. Kunpa VE
[ten kuten opettaa?
Isä-Miettisen va
[köristekeskustelua.
[miehenä hän ei ty
[v-aikutuksia, vaan f
[den alkuperään.
'<Kas vain", san
j*'sehän on sama ks
(osti silloin. kun*Kir<
[sa pappilan pesupy
Opettajakunta -1
[minuun. Olihan he
Inunja minun-v^lit
litseoli huolehtinut
isesta, sillä tuskin i
fvuoteen muusta'pu
iuoneessa, kuin poik
a kiintymyksest
Imään tyttöön.
Asia tuli sitäkin
kun Tanu'uusine -lä
snineen marssi kuin •
sanomaan, että n
siintyä.
Tanu oli komea iii
oikenevani jälleen yk
sini hänen kan55a.an^
Eeva-kulta, sittenl
iitänyt jättää Latva:
ää Tanu. Hän on'n
Ijaluttu. Meillä on m
siä asioita varhaisem'
[vöosilta asti. -Hänen
keskustella muistakin
itta olevani kymn
äntä alempana. Jo
^anoisikin minulle, et
kuin lesti, ei se minua
m pelkkä läsnäolo
pastaan elämään alitu
tien tunnossa. Se'ei oi
fer\'eellistä hygienialle:
"Sinulla on hiton" s
|.äsi". tunnusti Tanu Sa
nua takaisin sulhasena
''Sinulla on komea 'pc
^inen." Antti katsoi
"Xiin. oien tiennyt-kaa
— olen arvannut
bv-at — enkä enää k
^nenipää. Hyvästi, t
tmnie enää tunne toisia
P jää tänne — en
staiseen läpeen."
Tuimana hän kokosi
[eet pussiin. Onni viel
M a luolilla.' kasyot 1
p^na. U"iniiredin laitt
[apsen , äähän. mies sen
"'f^n voi sinua siitä sy
|"at minut jättää — c
}elvoton mies enkä ole
^;'"i^"ia eliimää toimittai
äiä lähde kävelemäl
P^t ja lapsen vanhen
futoj^a."
'kiitoksia:- VViniI
atiiiin ylpeänä. "Sini
P halua mitään apua ei
^la. >aan kyllä kyytiä m
^''"--untahan se tästä me
f^'^"' larmia kohti."
Jatkuu.