Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 5, 1946

              B 6 6'6'&6'innS
SS
7-'
WJ^J>9^^ o o o o o o Q n q j t P A P A P o « O O 0 O Q 0 ^ Q Q Q P ft Vg g g O 0 9 0 O g P P.P Q g 0 0 P P Q «
taa. AnnJklki on jäänyt orvoiksi ja öii iiiiäeii. T u Ä i tiiin; suMnmitäi^^;^^^
Ä a i n su!kiiä. ISJb . . . ei ityt Ä lär äi jä^li^iöt Ö s u i s i i ^ ^ t ^^
I LUKU., K'UÖK"KA iskeytyy maahan ja ko-fhbaa
ylös säännöllisessä tahdis­sa
törpielden siirtyessä ojanvierenä
edemmäksi saralle. Ei ole kuÄi-jälla
vöimatoita päivän paalhtaniia
^trriiiiifiiiiiglilif^^f ^"j^
iinista, hennot ovat Jcasivatret, eJka
aurinko ole niille ennättänyt antaa
päivetystäj sillä hän on työ^ä eh-simmäi-
ä-ä päivää Mattilan talon pel-
•iieistäi että mftäart vekoliisuiiitta
aiittainiiseen olisi, inutta niiti . . t tÖ
. . . Ä ä n ; . . Matiili tälkÄi^
noiiHiiisa, e?^ ^ osaa jaMaä. iHtäM
sanoa tietysiti, että öiiliiän Shniinen
/v^elvbilineh läiiihimäi^ään äiitltamäan
mutta satitMTiatta se jää. Ovat hiiri
'Sumnmttisesti raieie^ tyto&= läiik-
'kaat silihät, ja j(^äin altäijiihhassa
köil^määh ja Milttämaäh.
btr kiiikaisevän Väisttomai-äfe^
tlmeh^t Mattilan iääimäiri ^r-öiet
ristim; Täytyy ikiMäa:jumäa^
siitä; että hän. on lähettah^
Häiukkä ältad M i ä ralkmää iähfe^
blfev^ fenuöen laivassa jä iätuja säp-
Sänwa.t hJMrälkäri haiiruh
hfetkfeiä, jolloin tyttö Mattilan tu­paan
astui.
— N"iih, että isäntä otrtMn sai sit^
ten liiihikmh. armosta, htiömauttaa
lölla. Kovin on laEha ja Älhtelä tuhtiiiuv eitä &h vuöllöi aiiäj MättiJäi
(kudktijän Tuumisltin. Tytön ohi a- sen Annikin empimättä annöiit täiloo.
jäyUä kyiitäjää oh ääramia ihan nau- si jäädä, kn^n tunsit dähiästäsi puut-rattäniit
koko pÄlle tulija. 'Rioiläi- tnyaÄ jotakin. Tunsit sen ihan sila
heh lapsi! Minkä se 4iyt rääkaille
tiiitieille ja suuirelle kuokalle raataa.
Öh sfe kanssa piian ottaja, Mattilan
isäiitii. Niiiikuin ei nyt olisi vantte­rampia
naisia ollut saatavissa. Tai
ölisi sitten Saaran, emäntäjpiikansa
pellolle laittanut' ja antanut tuon
p^iuhaillä sisällä. Saarassa olisi ruu­mista
ja käsivartta, olisi . . . Miitta
Saara ei tule pellolle, kun bn kerran
emähnäri ohjat käsiinsä saanut. Tu­van
palkeilla on keveä keikkua ja
komentaa toisia.
Saran alapäässä antaa kyntäjä nyt
hevosten puhaltaa ja itse tupakaksi
pannen katselee ylempänä saralla
heiluvaa kuokkijaa. Siellä sen kir­java
hame heiluu tuulessa ja kuokka
iskee väsymättä. Sisua taitaa olla,'
pakanalla, koska ei edes selkää oikai­se.
ti^etävän pahaa. Mattila hymäEtää
Viihitäselfe ajatuksella riiuttä nbu-see
kuitchkih istumai^tä. Taas rä­kättää
öhhettomuudeji lintui No,
Jhetsah'^ siinä bh . . . ja Jossam käl
-häi-äikäiikih: pitkä räkättää.. Ei ^
inutta-ohihih mihnh pitikään m«iiiä,
iiävähtuu mies muistäimaan. Kätsb-iöaäh,
jbkb Subhp^äh tbrj^aH. bn
körjähhat laiaiihashäan aidah. Laski­vat
lä/ihpäat ulbs tänään.
Kiiii Mattilan isäntä, sitten palaa
Hijas.'
— Mitäs Elijas nyt annosta pu­huu.
Mattila lehahtaa tuhihiänpir-naiseksi.
— Eiköhän tno kyenne tääs taloohsa, paistaa iltapäiväh.au-työllään
ansaitsemaan leipänsä Mat- nrikb äittarivistön portaille pihassa..
P3ia pbhäitten edessä on lakaistu
puhtaaksi. Aitäii porsailla istuu Ah-hikki
alakuloisin silmin; Isänhän,
hähtyääh nousee hän seisomaan jä
jää hypistelsraääh esiliinaansa.
— No, Anikki? sanoo Mä'i?tila, jo­tain
outoa tytön olerhuksessa huo-tiläSsa.
•— Kykenee se. Kiiokkaa oii pel-
Jcrllä heiluttanut kaiken päivää kiiin
äika pbika, sanoo Elijas.
— Saara sen oli pelloltö käskenyt,
puolustautuu Mattila.
— Jo minä arvasin. Elijas sylkäi­see,
nj-käisfee ohjista ja lähtee hevo­sineen.
Mattilan' isäntä katsoo het­ken
kuin huikäi;^tuneih silmin
maten.
— Isäntä
Vää vakoa, joka jää auran jalikeen.
No, vielä tuo ennättää väsyäkin, Salaperäinen myhäily suupiehssääii
rassukka, vaikka sisukasin olisi, •
suuret ovat ^lattilan pellot, työtä
iiiissä riittää kyllä. Kyntäjä imai­see
mietteissään piippuaan. Rendre
koonnee ^Mattilakin? Ei ole emän­tää
eikä perillistä ja mies on kohta
heljissäkymnienissä. Kas, siellä se
näkyy isäntä olevan tytön luona. No, täisenään on puron piennar renitukoi-ta.
Mattilan isännällä ei ole mitään
kai minun pitää lah­teä
Mattilasta, vastaa tyttö ja silmät
ovat hyvin suuret ja huolta täyimä,
— Miten niin? kysyy Mattila jä
lähtee hän sitten astumaan pellbri isltahtaa siihen aitan portaille. Tiivari
piennarta. Veiressä tykyttää oudosti, ovessa lehahtaa Saaran rehevä, val-
On se Annikki aika somasiimäinen koesiliinäinen olemus,
tyttö. Kah, miten paistaa nyt kirk- — Muhan ja kerro, niiksi tah-kaasti
tuo aurinkokin. Kynnös pää- toisit lähteä, kehbittaa Mattila An-tyy
niitty}!!. Pieni puro' kieihurte- nikkia, vaikka jo puoliksi arvaakin
lee nuoren vihreyden ke^dlä. Kel- asian. Saaran olemus tuvan oviau­kossa
on sen kidinyt. ^
isähnän jäljet pellon höystävät. Kas — Elihän minä tahdo, mutta tun-vain,
osaapa se tyttöriepu nauraa. Jä asiaa puron varrelle, mutta kiiiten- tuu vain että pitää lähteä, soper^taa
hymyilevän näkyy isäntäkin. Har­voin
se isäntä h\-myilee, uskovainen
on ja seuroissa käy, on kai hänestä
niinkuin maailmallista nauraminen,
va?kka eihän Herra iloa kiellä.
— Soh ruunat! Kyntäjä on tart- jaa niittyä tyytyväisin katsein- Hei- vaalean puseron alla.
tunut taas aurankurkeen ja a^uu va- nän alku on hyvä. Jos tätä menba — Hän ei anna miniin t€ihdä mi-koa.
Päivä paistaa hellittää aika jatkuu, lisääntyy kasvu, tulee lato tään, kuiskaa tyttö arasti. — Hän
täyteen heiniä, jopa jää ylikin. Hyvin . . . hän : . . isäntä," eh tahtoisi kieliä
kin hän menee. Kumartuu vielä ja .Ahriilkki, eiikä istu.
katsoo oikein läheltä kevään kulta- — Onkb Saara bllut.pahä sinulle?
silmäisiä loistavia kukkia r . . Ylem- kysyy Mattila ja toteaa samalla, et-pänä
niityllä ammottaa tyhjä lato tä tytöllä on kaunik kädet ja mtori
avonaisin ovin. Mattila silmää laa- povi kaartuu kuin ujostellen bhuen
lämjiiTnästT. Västärälkit /keikkuvat
\^Ossa ja hyttyset lentävät n^iltei
suuhun. Kesä, kesä on ihan käsissä.
— Fäivää, Elijas! huutaa Matti­lan
isäntä jo etempää k>-ntäjaie.
' — Päivää. Elijas, Mättflan moni­vuotinen
renlki pysä^^ttää hevoset;
kun isähnän kohdalle tulee, työntää
h a it t tl T e uhfkanaansa tafcaraivolfei
pyyföcäisee hikeä ja työntää hatun
takaisin otsalle;
— Jrfko tänään saamme kaurah-kyivöii
loppuun? kysyy Mattiiia jä
Käneh punakat^ hyvinvointia uhoavat
käsvbiisa kiitävät päivapaistieessa.
— Parasta tässä pannaan; vastaa
Elijäs jä tekee huomion, että tytttÖ
ylempää saralta on poiisa;
— Isäntä on ottanut uudeir pmlve-on
Juriiala siunannut aina Mattilan
peltoja ja niitt>'jä.
Taas jää mies outoihin ajätifeiin.
— V'ainko peltoja jä niittyjä on siu-nätJtu?
Nö, tottapa totta. Ei ole
Mattilassa isännän alkua, toivoa
työn jatkajasta. Etteikö Jumala o-lisi
siunanhiit sellaista?
. . . mutta minä en osaa tehdä mi­tään
Saaran rriidiski. MScsi en saa­nut
olla pellolla? Saarakin sanoi.. . .
— Mattilassa määrään -minä, kes­keyttää
Mattilan isäntä miltei jyr­kästi.
— Ellei Saara aniia siniur teh­dä
mitään, hiiri ole tiäkeiriättä, miittä
No, miksei, kiiokkimaan sinä iet riiehe.
Hän its6 vain On ollut vallan sokea
ja hlKMnaamaton siihfcn nähdra. Ei
sovi sellaisesta Jumalaa vastaan nu­rista.
Totta kai Jumala olisi suonut
vaimon ja perillisebkin, jos vain hän
olisi huomannut bttaa. Olisihan se
— Läkaisirihän minä a?kähi ku­luksi
pihaii. '
— riubhiasin sen. Se onkin hyvä
nyt. Nb, järjestähän sinä nyt vaiii
aittasi. Tuo keskrmrhäihen saa oilirä
hällussasi. Ä?ä'kä ajattele nyt enää
kin. NHn . . . Saara. . . mutta kun
ei ble ollut mieltymystä siihen; Ko­meahan
Saara kyllä on eikä ole van­iljan,
urahtaa hän sitten kuin huo- hakaan, parhaimmillaan hänelle,
raauttaakseen, että tyhjäfliÄö sitä mutta . . .
nyt kuokitetaan ojan penkereet.
— Niin . . .jaa . . . Annikkiako
Elijas tarkoittaa? Mattila nostaa
hattuaan ja sipaisee päätään.
— Eihän se nyt ollut mitään niin
Saara siinä kyllä oHut otettavissa-, nlitään lähtöä. Kyllä MättOa^a.teh­tävää
löytyy slriiiilefcin.. Mattilan
isähtäei kaftsb t>'ttÖöh enää. Nousee
vain ja astelee yli pihan tupaan.
Tupa bn avara ja huokuu iauähtäi-iltapäivän
tunnelmaa. Kahvi ja vÖi-nänen
tuoksuu. Saara puuhailee lie-päät
polviin. Jumalan tiet ovat ko­vin
ihmeelliset. Ei niitä aina käSitä.
ÄlilU varten nyt .Annikkikaan olisi
paKieKjan ottamistakaan, tämä An- Mattilaan sattunut, ellei olisi tuleva
n'M'm tulo, sanoo hän sitten: — Mut- ollut.
ta kun taloon tuli, niin pitihän se ot- Taas valtaa outo riemu miehen
Mattila micHtii. Ihan pitää istua
ladon kynn>itseHe ja painaa kyynär- den luona täyteläisenä ja punakkana:
Tavasta millä isäntä lyö hattunsa
naulaan huomaa Saara että jotaifa on
tulossa. Että tulbssa on jotain, se
on tuntunut jo eilisestä asti, jolloin
Annikki tuli talobn. Liimaten noi­taa
Saara päänsä pystyyn. Tulkoon I
Ifiättävä j^ hän kyl­lä
ei vähällä luovii asemastaan.
—^ Sinäkö käskit Arinifcin pellolle?
laukeaa ensin isännän suusta.
Saholnhäri iriidäi että Mattilas­sa
' tihdään työtä ykä vetelehditä,,
vastaa Saara uhmaten..
läiiriist^^ naurettavaksi käskit
siiitiel Smkbää ffikilä.
—^Kovinpa, on iiusi piikasi ker­keä
kielimään, ivaa Saara.
— Tyttö ei sitäkieliriyt. Jbkai-nenhah
tuon itse näki.''. Eivät ole
Mattilan pellolla tudlaiset riaiset en-nenkään
suurta ku«&kkaa iheiluteHÄ'
— VäiveiVät. Olet pilkaineai unbh-täTOaari;
\>Mikäs mi . ja
eritä Eva^Liisa ja Maija? Emmekö
me blekäari midestäsi naisia?,
— Evä-Liisää jä Mäijataei voi rin-riastäa-
Äniiikkiiri. \ ArinlkM -bn lapsi.
Eiikä ble siriuäkriari turpeita kuokki­maan
Vaätitiut. Otriä aiiasi kun olet
tehnyt sitä^ Mattilassa on kiickan-varteert-
miehiäkin; ^ AnnSdki bn ta­l
o ^ ^ensimmäistä päivää eikä • ote-paljon
kutokaa suurferiipi:
— Olisti ottanut näjrttävämmänr.
— Otin Annikin ja silla hyraj et­kä.
sinä määrää näissä asioissa ;:AräaTi.
ininä. Onko tyttö saaniit ruojaa­kaan
koko pärv^ä?——
Saara kohauttaa olkapäitään vas­taukseksi.
— Kuulitko?
— En minä ruokaa ole-piilottanut
mokomalta, sävähtää Saara raivois­saan.
— M«ne kutsumaan tyttö sisälle!^
-— Sitä en kyllä tee. Vaikka paikal­la
tielle ajaisit, uhmaa Saara.
— Saara^ sänob Mattila sovitellen,,
hänen tapoinaan ei ole' riidellä ke­nenkään
kanssa. ••— Et sinäiriitele-mätlä
mitään voita, piistä johtunee-
. kin vihasi Ahnikkiin, on Se aiheeton,
ja turha. Annrkki jää Mattilaan ja.
sinä tyydyt siihen. En voi Orpoa,
lasta tielle työntää, .Talossa on lei­pää
ja myöskin työtä niin- Annikille
kuin sinullekin. Minkä teemme yh­delle-
pienhiimistä, sen teemme Ju­malalle;
muista se.
^Mattila lähtee kutsumaan itse An­nikkia,
Saaran purskahtaessa itkuun.
Voi, voi, miten paha hän nyt oH
isännän silmissä. Mutta kun raivos­tutti
niin kovasti tuon tytön demus,.
eittei. voinut millään olla purkautu­matta.
Ei Jaakko millään-erikoisella
tavalla .Annikkia katsele. Hänestä
kun Annikki on sukulainenkin,. No,.
Vain tuntimi suotta siltä HuoTteti
olkoon Annikki! Hän koettaa sie­tää
täfä. Koettaa Jaakon vuoksL
Saara on onneton ja nyj^hkyttää,.
mutta kuuUeSsaan ^ isännän' paHaavan
Annikin kans^ pujahtaa hän kama-
Hin. SJtä ei Jagjkon sentään tardtse
nähdä, fettä hän on itkenyt. Se nyt
vielä puuttuisi.
Kuii Saara sJtten palaa kamarista
ttipaan itkun jäljet sihnistä kuivat-
• tiiina, JUbvät AnnikM ja isäntä tu-vari
pöydän ääressä kahvia. Annikin
kädessä on paksu * tlrdksuva vehnäs-palanen
ja hän. nauräa-htäitavin harni-pairi
isännälle,'joka-kdRMttelee syö-
•mään -paljon - MattilaJi pedossa kas-variutta
vehnää. Tytön pöökilla pa­laa
htsieä-punerrus ja nuoret huulet:
hbhtavat kuin kypsä kn^ltka. Saa­ran
sydäntä riipaisi suuri kateus.
Hän on näkevinään taas, että Matti­la
sitä h<ääsutfta katisellfcn unoh­taa
syöntinsä. Hyvä ettei miehdle-kahviktrppi
syliin kaadu.
On sitten kyhetty ja illastetlu
Mattilan talossa, kun pihaportilta
astuu sisälle rennosti, asteleva nuori-
\