1936-08-29-02 |
Previous | 2 of 8 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
rl
i' iv h:
Il
8^^
Sv-
Sivn 2
L A U A N T A I N A E L O K U U N 29 PiaVÄNÄ
i P I E i R l tE E T L U C ET
i i '
I :
RÄRKÄUimLE
AMORI
PACIS AMOR DEUS—
RAUHAN RAKKAUS JUMALA
(PROPERTIUS).
Eanskäo^esta
suomebtaETit
EINO VOIONMAA
PI E R R E hävisi maanalaiseen. Raakaa,
kuumeista väkrä. Lähellä
ovea seisten, puristuneena ihmisolioi-ta
täynnä olevaa penkkiä vasten ja
hengittäen näiden suun kautta kulkenutta
huonoa ilmaa katseli hän,
heitä näkemättä, mustia j a jyliseviä
holveja, joita pitkin Junan kiiluvat
valot liukuivat. Hänen mielessään oli
sama synkkyys, sama tuike, ankara
ja väräjävä. Palttoon kaulus pystyssä,
sen sisään tukehtumassa, käsivarret
pitkin ruuinista ja huulet yhteen-pusertuneina,
otsa nihkeänä hiestä, ja
vähänväliä, kun ovi avattiin; kylmänä
ilmanvedosta, koetti hän olla näkemättä,
hengittämättä, ajattelematta,
koetti oUa elämättä. Nuoren kahdeksantoistavuotiaan
pojan sydän,
melkein lapsen vielä, oli täynnä syn-keätä
epätoivoa. Hänen yllään, tämän
pimeän holviverhon, tämän rotankolon
yllä, jossa ihmistoukkia k i hisevä
metallihirviö vilisti — oli P a riisi,
lumi, tammikuun kylmä yö, elämän
ja kuoleman painajainen, —
sota. M
Sota. Siitä oli neljä vuotta, kun se
oli alkanut. Se oli painanut hänen
nuorukaisikäänsä. Se oli yllättänyt
hänet sinä murroskautena, jolloin
nuorukainen levottomana aistiensa
heräämisestä huomaa säikähtyneenä
petomaiset, sokeat, murskaavat voimat
elämässä, jonka raadeltavaksi
hän on joutunut, vaikka ei ollut pyytänyt
elämään päästä. Ja jos hän on
helläluontoinen, herkkäsydäminen,
hentoruumiinen, kuten Pierre, niin
tuntee hän tympäisyä, kauhua, jota
hän ei uskalla tunnustaa muille rehevän
ja raatelevan luonnon tylyyden,
saastan, mielettömyyden vuoksi
— tämän viruvan emäsian vuoksi,
joka syö sikiönsä. —- Jokaisessa kuusitoista-,
kahdeksantoistavuotiaassa
nuorukaisessa on hiukan Hamletin
sielua. Älkää vaatiko häntä ymmärtämään
sotaa! (Hyvä teille, vakaantuneet
miehet I) On yllinkyllin, jos
saa hänet ymmärtämään elämää ja
siihen sopeutumaan. Tavallisesti hän
hautautuu unelmiin ja taiteeseen,
kunnes hän on tottunut uuteen hahmoonsa
ja kotelo on suorittanut ahdistavan
kulkunsa toukasta hyönteiseksi.
Rauhaa ja ymmärtämystä hän
tarvitsee i S i a ^ e l a m ^ ' kypsymisen
utuisina huhtikuun-päivinä! Mutta
hänet etsitään piilopaikkansa perältä,
raastetaan esiin varjosta, uuden keden
arimmillaan ollessa, heitetään j u l malle
näkymöUe, tylyyn ihmisjoukkoon,
jonka hurjuus j a viha hänen
täytyy hetipaikalla omaksua, niitä
ym^iärtämättä j a saattamatta sovittaa.
Pierre oli ikäluol^ansa,, k a h^
toistA-yuotis^tcp lasten, niukana kutsuntavuorossa.
K^uuden kuukauden
kuluttua tarvitsi isänmaa länen l i haansa.
Sota vaati häntä. K u u s i
kuuka^itta he^iigahdyksen a i k a a .
Kuus$:^Uu^autt9«f^ «des. v o i ^ sen
ajan oUa a j a t t c l m a t t al
maanalaisieien! Näkemättä enää julmaa
päivänvaloa! . ..
Hän painautui varjoon kiitävän j u nan
mukana j a sulki silmänsä...
Kun hän jälleen ne avasi — oli
^ muutaman askeleen päässä hänestä,
kahden vieraan ihmisen erottamana,
nuori tyttö, joka juuri oli noussut
junaan. Aluksi ei hän nähnyt tytöstä
muuta kuin hienon profiilin hatun
varjossa, vaalean suortuvan laihahkolla
poskella, viehkeälle poskipäälle
sattuvan valon, nenän ja ylähuulen
veikeän piirteen ja puoliksi avoimen
suun, joka vielä värisi kiireisestä
juoksusta. Tyttö astui hänen silmiensä
portin kautta hänen sydämeensä,
astui kokonansa, ja portti sulkeutui.
Ulkoa kuuluva melu vaikeni. Hiljaisuus.
Rauha. Hän o l i siellä.
Hän ei katsahtanut Pierreen. Ei
edes tiennyt vielä, että hän oli olemassakaan.
Ja oli kuitenkin hänen
sisässään! Pierre piti hänen sanatonta,
sykkyräistä kuvaansa sylissään
eikä uskaltanut hengittää, pelosta että
hänen henkäyksensä haihduttaisi
S6D • • •
Seuraavalla asemalla sekasortoinen
tungos. Kirkuen syöksyi ihmisia jo
täyteen vaunuun. Pierre tunsi ihmis-aallon
työntävän, kantavan häntä.
Holvin yllä, ylhäällä Kaupungissa ankaria
pamahduksia. Juna lähti taas.
Tällä hetkellä syöksi asemanportaita
alas. huuniaantunut mies, joka peitti
kasvojaan käsillään j a kaatui maahan.
Ehti juuri nähdä, että hänen
sormiensa välistä pursui v e r t a . ..
Taas tunneli ja y ö . . . Vaunussa kauhun
huutoja: "goottilaiset ovat tulleet
! . . . Yleisösä~jänmtyksessä, jö-^
ka sulatti nämä yhteensulloutuneet
oliot yhdeksi, oli Pierren käsi tarttunut
käteen, joka hipaisi häntä. Ja
avatessaan silmänsä näki hän, että se
oli Hän.
Tyttö ei vetänyt kättään pois^ Pierren
sormien puristukseen vastasivat
sormet levottomina, vähän hermostuneina
ja jäivät sitten suloisina, polttavina
paikalleen, hievahtamatta.
Näin seisoivat he sitten suojelevassa
varjossa, kädet niinkuin kaksi samassa
pesässä hykertelevää lintua; ja
heidän sydämensä veri juoksi j'htenä
ainoana virtana kätten lämmön kautta.
He eivät sanoneet sanaakaan. E i vät
tehneet pienintäkään liikettä. Hänen
suunsa melkein hipaisi suortuvaa
poskella ja korvan reunaa. Tjrttö ei
katsonut häntä. Kahden asemavälin
perästä irroitti hän itsensä Pierrestä,
joka,ei häntä pidättänyt, solui tungoksen
välistä ulos ja meni menoansa
Pierreä näkemättä.
Hyvä, p o i ^ r i l i i n e n i a i t o r a n s k s d^
perhe, herttaisia ja:, sävyisiä kunnon
ihmisiä, jotka eivät milloinkaan olleet
uskaltaneet ajatella itse j a hjr-v
in luultavasti eivät edes epäilteet
semmoista mahdolliseksikaan. Peräti
rehellisenä, virkansa velvollisuuksia
korkeasti kunnioittavana olisi
presidentti Aubiersuuttunut j a niitä
suurimpana loukkauksena torjunut
epäilyn, että hänen arvosteluunsa olisi
saattanut vaikuttaa muut näkökohdat
kuin oikeudenmukaisuuden ja
hänen omantuntonsa ääni. M u t t a hänen
omantuntonsa ääni ei ollut koskaan
puhunut (tai sanoisimmeko:
edes kuiskannut) hallitusta vastaan.
Se oli syntyperäisin virkahenkmen.
Se ajatteli vaihtelevasti, mutta varmasti
Valtion toiminnan rtukaan.
Olemassa oleva valtiovalta oli hänestä
pyhitetty selviö; Hän ihaili- hartaasti'entisaikojen
teräksisiä luonteita,
vapaita ja taipumattomia suuria
virkamiehiä, ja uskoi kukaties salassa
kuuluvansa heidän riviinsä. —
Rouva Aubier taas oli yhtä hyvä krist
i t t y kuin hänen" puolisonsaoli' hyvä
tasavaltalainen; Yhtä hartaasti-jai rehellisesti
kuin mies asettui valtiovallan
kuuliaiseksi välineeksi kaikkea v a pautta
vastaan, joka ei ollut v i r a l l i nen/
liitti vaimo rukouksensa, täydellisessä
sydämen puhtaudessa, niihin
miesmurhanpy3mtöihin,, joita sotaa
varten sommittelivat Euroopan kaikissa
maissa katoliset papit, protestanttiset
pastorit, rabbiinit ja poopat,
tämän ajan lehdet ja oikein ajattelevat
ihmiset. — J a molemmat, isä ja
äiti, jumaloivat lapsiansa, tunsivat o i -
keina^ranskalaisina—^heitä—kohtaan-
Tytön lähdettyä ajatteli Pierre seurata
häntä... Liian myöhään. Juna
oli liikkeessä. Seuraavalla pysäkillä
astui hän ulos j a nousi pinnalle. Hän
tapasi taas yöllisen ilman, muutamien
lumihiutaleiden näkymättömän hipaisun
ja pelästyneen ja pelostaan hvm-tetun
Kaupungin, jonka yllä sangen
korkealla liitelivät sotalinnut. Mutta
hän ei nähnyt muuta kuin sen, joka
oli hänen sisässään; ja hän palasi kotiansa,
pitäen tuntemattoman kättä.
P I E R R E Aubier asui vanhempain-sa
luona lähellä Clunyn puistikkoa.
I ^ e n i»nsa oli virkamies; hänen
kuutta vuotta vanhempi veljensä p i i
o U u t i i n t a m a U ^ S ( ^ alusta saakin
vain S3^ää, järkkymätöntä rakkautta,
olisivat uhranneet heille kaikki j a,
tehdäkseen niinkuin muutkin, uhrasivat
heidät epäröimättä. Kenelle?
Tuntemattomalle jumalalle. Kaikkina
aikoina on Abraham vienyt Iisak
in polttoroviolle. Ja hänen kunnioitettu
kiihkonsa on vieläkin esikuvana
kurjalle ihmiskunnalle.
Tämän kotilieden piirissä oli, niinkuin
usein on laita, paljon rakkautta,
mutta avomielisyyttä ei vähääkään.
Kuinka voisikaan ajatuksia vapaasti
vaihtaa, kun kukin karttaa katsoa
edes omansa pohjaan. Jos joku jotain
tunteekin, niin hän tietää, että täytyy
säilyttää määrätyt uskonkappaleet;
ja jos asia on arkaluontoista jo silloinkin,
kun uskonkappaleet pysyvät
n i i l le vedettyjen rajojen sisällä (kuten,
ylimalkaan, on haudantakaista
koskevien laita), mitä sanotaankaan,
jos ne pyrkivät sekaantumaan elä-m|
ä^.,sitä kenra§s3:^n.fflW^i^gS^^.
niinkuin maalliset j a pakolliset uskon- *
kappaleemme tekevät! Menkääpäs
unohtamaan Isänmaan uskonkappale!
Uusi uskonto taannutti meidät
Vanhaan Testamenttiin. Se ei tyytynyt
huulten tunnustuksim ja lapsell
i s i in menoihin, teryeydenhoidpllisiin,
naurettayim, kuten uskontunnustukseen,
perjantain paastoon, sunnuntain
lepoon, jotka olivat haltioittaneet " f i -
losofiemme" intoa nunä aikoma, j o l loin
kansa oli yapaa — kuninkaiden
alla. Se vaati kaikki, se ei tyytynyt
vähempään: ihmisen kaikkinensa, hänen
ruumiinsa, hänen verensä, hänen
elämänsä ja ajatuksensa. Varsinkin
hänen verensä, M^SÄonaöekki^
jälkeen vei jumala injaioinkaan.ole oi-uskonut.
Tyhmyyttä, ettei
osannut
huomata dämää semmoiseksi kuin se
tautumaan sen lumoista ja
katsomaan sitä siksi, mikä se on.
lutrnäin. ahvattu. Olisi k om t i * ,
tuutonta sanoa, että uskovaiset eivät
siitä käraaieef. He kärsivät, mutta
uskoiyat. Vnij. raukat ihmisveljeni
joille kärsimyskin ön jumalaisen to^
distus! , H r a ja rva Aubier käisi.
^^t samoin kuin muut ja jumaloivat
samoin k u i n muut. Mutta eihän voi-nut
vvaataa nuorelta pojalta tätä ,sy.
dämen aistien j a terveen järjen kieltämistä.
Pierre olisi tahtonut ymmar.
tää ainakin sen, mikä häntä ahdisti.
K u i n k a polttivatkaan häntä kysy.
mykset, joita hän ei voinut tehdä!
Sillä kaikkien ensimainen sana piisi
ollut:- Mutta jos minä en siihen
usko!'* ~ Jö se olisi herjaus. — Ei,
hän ei voinut puhua. He olisivat katseellaan
flmaisseet hämmästynyttä,
paheksuvaa typertymystä, tuskaa,
häpeää. Ja kun hän oli siinä plas-tiilisessä
^iässä^ jolloin sielu, iholöan
ylen ohuena^ väreilee pienimmistäkin
ulkoa tulevista henkäyksistä ja niiden
salakähmäisissä sormissa vapisten
muovautuu j tunsi hän itsenä ennakolta
itse surnlliseksi ja häpeäväk-si.
Ah! kuinka he kaikki uskoivat!
(Mutta uskoivatko he kaikki.?) Mitenkä
he sitten tekivät? — Sitä ei
uskaltanut kj^yä. Uskottomana yksinänsä
kaikkien keskessä, jotka
kovat, on kuin vailla jotakin elintä,
ehkäpä tarpeetontakin, mutta joka
k a i k i l l a muilla on; ja punastuen peittää
vajavainen alastomuutensa toisten
silmiltä.
Ainoa, joka olisi voinut ymmärtää
nuoren pojan ahdistusta, oli hänen
vanhempi veljensä. Pierre tunsi
Philippeä kohtaan sitä ihailua, joka
l)ienemm111ä usein on~Xmiittarjonka^
he huolellisesti salaavat) vanhempaa
kohtaan, veljeä tai sisarta, vierasta
toveria, jopa joskus hetken haihtunutta
näkemystä kohtaan — joka heidän
silmissään toteuttaa kaikki unelmat
siitä, mitä he tahtoisivat olla ja
mitä he tahtoisivat rakastaa: siveää
ihailua ja sekavan nykyisyyden herättämää
levottomuutta tulevaisuudesta.
Iso veli oli huomannut tämän
lapsellisen ihantelun ja oli siitä maireissaan.
Vielä äskettäin oli hän
koettanut lukea poikasen sydäntä ja
hellävaroen sitä hänelle selittää: siUä,
vaikka hän oli rotevampi, oli hän,
samoin k u i n poikanenkin, sitä hienoa
laatua, joka parempain ihmisten lapsissa
säilyttää hiukkasen naisellisuutta
eikä siitä punastu. Mutta sota oU
tullut ja temmannut hänet pois työstä,
opinnoista, kaksikymmenvuotiaan
unelmista, ja avomielisj^destä nuoren
veljen kanssa. Hän oli jättänyt
kaikki, ensi hetken huumaavassa in-nostuksisa,
n i i X im suurrTO
tu, joka nousee avaruuteen mahtavin
ja mielettömin kuvitelmin, että hänen
nokkansa ja kyntensä tekevät lopun
sodasta ja palauttavat maan paaDe
rauhan valtiuden. Sittemmin oli suuri
Imtu pari kertaa palannut pesaan»
ah! joka kerta yhä paremmin siiJJi-satona.
Hän oli saanut tinkiä ^paljon
kuvitehnistaan, mutta ^"«^5^
siitä l i i an masentuneeksi sitä sanoakseen.
Häntä hävetti, että oUniil^
(Yksinä
TULIJA.
VAUNUN A
(Välikkö/va
jana.naurua, n
tijältöhuudahd
l^ön harvoja
akkunan luon?
läD saattavien i
kuttaa nenälii
istuimella touh
katavaroitansa
;iÄNIÄ: H:
Kirjoittakaa! .
Veturin vih<
pautuu hyvin 1
Ifttain sotilaäl
laukku kädes
jari välikköä,
kääntyneen na
fekee naiselle Tulija: Lhd<
e... Sanokaa,
kuudestoista p
Ukko: Ylhä
läni.
•Tulija (tavc
smn): Tim..
hrappahikin.
•Vastakkaisel
lyvät sukkiin
fiiakaa puolitti
tossa oleva ihr
Tulija (sijoi
aiotte matkusti
Nainen: K r i
Tulija: Sinni
täytyy antaa
levätä.
Ukkof N e hän
minun sitt<
Tulija: Vaar
VBOsista, vaai
Kaksi sotaa —
Kuusitoista 1
{Ajateltuaan).
Mattu mäsäk
Ukko: N-iir
Jäin sitä
Tulija: Terv
feja sitten pela
Eipä olisi toin
laan ehtinyt, ;
BHnuuttia enm
Tuossa tuokii
oDessa, läpia
huolimatta, hy
JJon sillalla.
^ko: Sanoi
feulin, että t(
n^ua vastapa
^ kuin teis
Tulija {kesi^
«we//e): pitki
^Töinkö?
Nainen: Ki
^ u u viikon^
'"»"ulijr^Tii
«lenomaan mii
Nainen: Se
•TuUja: Sei
Sinne n
too: Eri
%öskin j
•,T»^Ja: K r i
JonaUisetpaik;
^muistoja!
^ muistan
Nainen: Sar
. ^ i J a : Mit
Taistelu
hiusten
^ Niin ka
^ s o d a s t a
^ OUessa]
^SuvoroviE
ja Ne^
* . f
-« .1}
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 29, 1936 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1936-08-29 |
| Type | text |
| Format | application/pdf |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki360829 |
Description
| Title | 1936-08-29-02 |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| OCR text | rl i' iv h: Il 8^^ Sv- Sivn 2 L A U A N T A I N A E L O K U U N 29 PiaVÄNÄ i P I E i R l tE E T L U C ET i i ' I : RÄRKÄUimLE AMORI PACIS AMOR DEUS— RAUHAN RAKKAUS JUMALA (PROPERTIUS). Eanskäo^esta suomebtaETit EINO VOIONMAA PI E R R E hävisi maanalaiseen. Raakaa, kuumeista väkrä. Lähellä ovea seisten, puristuneena ihmisolioi-ta täynnä olevaa penkkiä vasten ja hengittäen näiden suun kautta kulkenutta huonoa ilmaa katseli hän, heitä näkemättä, mustia j a jyliseviä holveja, joita pitkin Junan kiiluvat valot liukuivat. Hänen mielessään oli sama synkkyys, sama tuike, ankara ja väräjävä. Palttoon kaulus pystyssä, sen sisään tukehtumassa, käsivarret pitkin ruuinista ja huulet yhteen-pusertuneina, otsa nihkeänä hiestä, ja vähänväliä, kun ovi avattiin; kylmänä ilmanvedosta, koetti hän olla näkemättä, hengittämättä, ajattelematta, koetti oUa elämättä. Nuoren kahdeksantoistavuotiaan pojan sydän, melkein lapsen vielä, oli täynnä syn-keätä epätoivoa. Hänen yllään, tämän pimeän holviverhon, tämän rotankolon yllä, jossa ihmistoukkia k i hisevä metallihirviö vilisti — oli P a riisi, lumi, tammikuun kylmä yö, elämän ja kuoleman painajainen, — sota. M Sota. Siitä oli neljä vuotta, kun se oli alkanut. Se oli painanut hänen nuorukaisikäänsä. Se oli yllättänyt hänet sinä murroskautena, jolloin nuorukainen levottomana aistiensa heräämisestä huomaa säikähtyneenä petomaiset, sokeat, murskaavat voimat elämässä, jonka raadeltavaksi hän on joutunut, vaikka ei ollut pyytänyt elämään päästä. Ja jos hän on helläluontoinen, herkkäsydäminen, hentoruumiinen, kuten Pierre, niin tuntee hän tympäisyä, kauhua, jota hän ei uskalla tunnustaa muille rehevän ja raatelevan luonnon tylyyden, saastan, mielettömyyden vuoksi — tämän viruvan emäsian vuoksi, joka syö sikiönsä. —- Jokaisessa kuusitoista-, kahdeksantoistavuotiaassa nuorukaisessa on hiukan Hamletin sielua. Älkää vaatiko häntä ymmärtämään sotaa! (Hyvä teille, vakaantuneet miehet I) On yllinkyllin, jos saa hänet ymmärtämään elämää ja siihen sopeutumaan. Tavallisesti hän hautautuu unelmiin ja taiteeseen, kunnes hän on tottunut uuteen hahmoonsa ja kotelo on suorittanut ahdistavan kulkunsa toukasta hyönteiseksi. Rauhaa ja ymmärtämystä hän tarvitsee i S i a ^ e l a m ^ ' kypsymisen utuisina huhtikuun-päivinä! Mutta hänet etsitään piilopaikkansa perältä, raastetaan esiin varjosta, uuden keden arimmillaan ollessa, heitetään j u l malle näkymöUe, tylyyn ihmisjoukkoon, jonka hurjuus j a viha hänen täytyy hetipaikalla omaksua, niitä ym^iärtämättä j a saattamatta sovittaa. Pierre oli ikäluol^ansa,, k a h^ toistA-yuotis^tcp lasten, niukana kutsuntavuorossa. K^uuden kuukauden kuluttua tarvitsi isänmaa länen l i haansa. Sota vaati häntä. K u u s i kuuka^itta he^iigahdyksen a i k a a . Kuus$:^Uu^autt9«f^ «des. v o i ^ sen ajan oUa a j a t t c l m a t t al maanalaisieien! Näkemättä enää julmaa päivänvaloa! . .. Hän painautui varjoon kiitävän j u nan mukana j a sulki silmänsä... Kun hän jälleen ne avasi — oli ^ muutaman askeleen päässä hänestä, kahden vieraan ihmisen erottamana, nuori tyttö, joka juuri oli noussut junaan. Aluksi ei hän nähnyt tytöstä muuta kuin hienon profiilin hatun varjossa, vaalean suortuvan laihahkolla poskella, viehkeälle poskipäälle sattuvan valon, nenän ja ylähuulen veikeän piirteen ja puoliksi avoimen suun, joka vielä värisi kiireisestä juoksusta. Tyttö astui hänen silmiensä portin kautta hänen sydämeensä, astui kokonansa, ja portti sulkeutui. Ulkoa kuuluva melu vaikeni. Hiljaisuus. Rauha. Hän o l i siellä. Hän ei katsahtanut Pierreen. Ei edes tiennyt vielä, että hän oli olemassakaan. Ja oli kuitenkin hänen sisässään! Pierre piti hänen sanatonta, sykkyräistä kuvaansa sylissään eikä uskaltanut hengittää, pelosta että hänen henkäyksensä haihduttaisi S6D • • • Seuraavalla asemalla sekasortoinen tungos. Kirkuen syöksyi ihmisia jo täyteen vaunuun. Pierre tunsi ihmis-aallon työntävän, kantavan häntä. Holvin yllä, ylhäällä Kaupungissa ankaria pamahduksia. Juna lähti taas. Tällä hetkellä syöksi asemanportaita alas. huuniaantunut mies, joka peitti kasvojaan käsillään j a kaatui maahan. Ehti juuri nähdä, että hänen sormiensa välistä pursui v e r t a . .. Taas tunneli ja y ö . . . Vaunussa kauhun huutoja: "goottilaiset ovat tulleet ! . . . Yleisösä~jänmtyksessä, jö-^ ka sulatti nämä yhteensulloutuneet oliot yhdeksi, oli Pierren käsi tarttunut käteen, joka hipaisi häntä. Ja avatessaan silmänsä näki hän, että se oli Hän. Tyttö ei vetänyt kättään pois^ Pierren sormien puristukseen vastasivat sormet levottomina, vähän hermostuneina ja jäivät sitten suloisina, polttavina paikalleen, hievahtamatta. Näin seisoivat he sitten suojelevassa varjossa, kädet niinkuin kaksi samassa pesässä hykertelevää lintua; ja heidän sydämensä veri juoksi j'htenä ainoana virtana kätten lämmön kautta. He eivät sanoneet sanaakaan. E i vät tehneet pienintäkään liikettä. Hänen suunsa melkein hipaisi suortuvaa poskella ja korvan reunaa. Tjrttö ei katsonut häntä. Kahden asemavälin perästä irroitti hän itsensä Pierrestä, joka,ei häntä pidättänyt, solui tungoksen välistä ulos ja meni menoansa Pierreä näkemättä. Hyvä, p o i ^ r i l i i n e n i a i t o r a n s k s d^ perhe, herttaisia ja:, sävyisiä kunnon ihmisiä, jotka eivät milloinkaan olleet uskaltaneet ajatella itse j a hjr-v in luultavasti eivät edes epäilteet semmoista mahdolliseksikaan. Peräti rehellisenä, virkansa velvollisuuksia korkeasti kunnioittavana olisi presidentti Aubiersuuttunut j a niitä suurimpana loukkauksena torjunut epäilyn, että hänen arvosteluunsa olisi saattanut vaikuttaa muut näkökohdat kuin oikeudenmukaisuuden ja hänen omantuntonsa ääni. M u t t a hänen omantuntonsa ääni ei ollut koskaan puhunut (tai sanoisimmeko: edes kuiskannut) hallitusta vastaan. Se oli syntyperäisin virkahenkmen. Se ajatteli vaihtelevasti, mutta varmasti Valtion toiminnan rtukaan. Olemassa oleva valtiovalta oli hänestä pyhitetty selviö; Hän ihaili- hartaasti'entisaikojen teräksisiä luonteita, vapaita ja taipumattomia suuria virkamiehiä, ja uskoi kukaties salassa kuuluvansa heidän riviinsä. — Rouva Aubier taas oli yhtä hyvä krist i t t y kuin hänen" puolisonsaoli' hyvä tasavaltalainen; Yhtä hartaasti-jai rehellisesti kuin mies asettui valtiovallan kuuliaiseksi välineeksi kaikkea v a pautta vastaan, joka ei ollut v i r a l l i nen/ liitti vaimo rukouksensa, täydellisessä sydämen puhtaudessa, niihin miesmurhanpy3mtöihin,, joita sotaa varten sommittelivat Euroopan kaikissa maissa katoliset papit, protestanttiset pastorit, rabbiinit ja poopat, tämän ajan lehdet ja oikein ajattelevat ihmiset. — J a molemmat, isä ja äiti, jumaloivat lapsiansa, tunsivat o i - keina^ranskalaisina—^heitä—kohtaan- Tytön lähdettyä ajatteli Pierre seurata häntä... Liian myöhään. Juna oli liikkeessä. Seuraavalla pysäkillä astui hän ulos j a nousi pinnalle. Hän tapasi taas yöllisen ilman, muutamien lumihiutaleiden näkymättömän hipaisun ja pelästyneen ja pelostaan hvm-tetun Kaupungin, jonka yllä sangen korkealla liitelivät sotalinnut. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin sen, joka oli hänen sisässään; ja hän palasi kotiansa, pitäen tuntemattoman kättä. P I E R R E Aubier asui vanhempain-sa luona lähellä Clunyn puistikkoa. I ^ e n i»nsa oli virkamies; hänen kuutta vuotta vanhempi veljensä p i i o U u t i i n t a m a U ^ S ( ^ alusta saakin vain S3^ää, järkkymätöntä rakkautta, olisivat uhranneet heille kaikki j a, tehdäkseen niinkuin muutkin, uhrasivat heidät epäröimättä. Kenelle? Tuntemattomalle jumalalle. Kaikkina aikoina on Abraham vienyt Iisak in polttoroviolle. Ja hänen kunnioitettu kiihkonsa on vieläkin esikuvana kurjalle ihmiskunnalle. Tämän kotilieden piirissä oli, niinkuin usein on laita, paljon rakkautta, mutta avomielisyyttä ei vähääkään. Kuinka voisikaan ajatuksia vapaasti vaihtaa, kun kukin karttaa katsoa edes omansa pohjaan. Jos joku jotain tunteekin, niin hän tietää, että täytyy säilyttää määrätyt uskonkappaleet; ja jos asia on arkaluontoista jo silloinkin, kun uskonkappaleet pysyvät n i i l le vedettyjen rajojen sisällä (kuten, ylimalkaan, on haudantakaista koskevien laita), mitä sanotaankaan, jos ne pyrkivät sekaantumaan elä-m| ä^.,sitä kenra§s3:^n.fflW^i^gS^^. niinkuin maalliset j a pakolliset uskon- * kappaleemme tekevät! Menkääpäs unohtamaan Isänmaan uskonkappale! Uusi uskonto taannutti meidät Vanhaan Testamenttiin. Se ei tyytynyt huulten tunnustuksim ja lapsell i s i in menoihin, teryeydenhoidpllisiin, naurettayim, kuten uskontunnustukseen, perjantain paastoon, sunnuntain lepoon, jotka olivat haltioittaneet " f i - losofiemme" intoa nunä aikoma, j o l loin kansa oli yapaa — kuninkaiden alla. Se vaati kaikki, se ei tyytynyt vähempään: ihmisen kaikkinensa, hänen ruumiinsa, hänen verensä, hänen elämänsä ja ajatuksensa. Varsinkin hänen verensä, M^SÄonaöekki^ jälkeen vei jumala injaioinkaan.ole oi-uskonut. Tyhmyyttä, ettei osannut huomata dämää semmoiseksi kuin se tautumaan sen lumoista ja katsomaan sitä siksi, mikä se on. lutrnäin. ahvattu. Olisi k om t i * , tuutonta sanoa, että uskovaiset eivät siitä käraaieef. He kärsivät, mutta uskoiyat. Vnij. raukat ihmisveljeni joille kärsimyskin ön jumalaisen to^ distus! , H r a ja rva Aubier käisi. ^^t samoin kuin muut ja jumaloivat samoin k u i n muut. Mutta eihän voi-nut vvaataa nuorelta pojalta tätä ,sy. dämen aistien j a terveen järjen kieltämistä. Pierre olisi tahtonut ymmar. tää ainakin sen, mikä häntä ahdisti. K u i n k a polttivatkaan häntä kysy. mykset, joita hän ei voinut tehdä! Sillä kaikkien ensimainen sana piisi ollut:- Mutta jos minä en siihen usko!'* ~ Jö se olisi herjaus. — Ei, hän ei voinut puhua. He olisivat katseellaan flmaisseet hämmästynyttä, paheksuvaa typertymystä, tuskaa, häpeää. Ja kun hän oli siinä plas-tiilisessä ^iässä^ jolloin sielu, iholöan ylen ohuena^ väreilee pienimmistäkin ulkoa tulevista henkäyksistä ja niiden salakähmäisissä sormissa vapisten muovautuu j tunsi hän itsenä ennakolta itse surnlliseksi ja häpeäväk-si. Ah! kuinka he kaikki uskoivat! (Mutta uskoivatko he kaikki.?) Mitenkä he sitten tekivät? — Sitä ei uskaltanut kj^yä. Uskottomana yksinänsä kaikkien keskessä, jotka kovat, on kuin vailla jotakin elintä, ehkäpä tarpeetontakin, mutta joka k a i k i l l a muilla on; ja punastuen peittää vajavainen alastomuutensa toisten silmiltä. Ainoa, joka olisi voinut ymmärtää nuoren pojan ahdistusta, oli hänen vanhempi veljensä. Pierre tunsi Philippeä kohtaan sitä ihailua, joka l)ienemm111ä usein on~Xmiittarjonka^ he huolellisesti salaavat) vanhempaa kohtaan, veljeä tai sisarta, vierasta toveria, jopa joskus hetken haihtunutta näkemystä kohtaan — joka heidän silmissään toteuttaa kaikki unelmat siitä, mitä he tahtoisivat olla ja mitä he tahtoisivat rakastaa: siveää ihailua ja sekavan nykyisyyden herättämää levottomuutta tulevaisuudesta. Iso veli oli huomannut tämän lapsellisen ihantelun ja oli siitä maireissaan. Vielä äskettäin oli hän koettanut lukea poikasen sydäntä ja hellävaroen sitä hänelle selittää: siUä, vaikka hän oli rotevampi, oli hän, samoin k u i n poikanenkin, sitä hienoa laatua, joka parempain ihmisten lapsissa säilyttää hiukkasen naisellisuutta eikä siitä punastu. Mutta sota oU tullut ja temmannut hänet pois työstä, opinnoista, kaksikymmenvuotiaan unelmista, ja avomielisj^destä nuoren veljen kanssa. Hän oli jättänyt kaikki, ensi hetken huumaavassa in-nostuksisa, n i i X im suurrTO tu, joka nousee avaruuteen mahtavin ja mielettömin kuvitelmin, että hänen nokkansa ja kyntensä tekevät lopun sodasta ja palauttavat maan paaDe rauhan valtiuden. Sittemmin oli suuri Imtu pari kertaa palannut pesaan» ah! joka kerta yhä paremmin siiJJi-satona. Hän oli saanut tinkiä ^paljon kuvitehnistaan, mutta ^"«^5^ siitä l i i an masentuneeksi sitä sanoakseen. Häntä hävetti, että oUniil^ (Yksinä TULIJA. VAUNUN A (Välikkö/va jana.naurua, n tijältöhuudahd l^ön harvoja akkunan luon? läD saattavien i kuttaa nenälii istuimella touh katavaroitansa ;iÄNIÄ: H: Kirjoittakaa! . Veturin vih< pautuu hyvin 1 Ifttain sotilaäl laukku kädes jari välikköä, kääntyneen na fekee naiselle Tulija: Lhd< e... Sanokaa, kuudestoista p Ukko: Ylhä läni. •Tulija (tavc smn): Tim.. hrappahikin. •Vastakkaisel lyvät sukkiin fiiakaa puolitti tossa oleva ihr Tulija (sijoi aiotte matkusti Nainen: K r i Tulija: Sinni täytyy antaa levätä. Ukkof N e hän minun sitt< Tulija: Vaar VBOsista, vaai Kaksi sotaa — Kuusitoista 1 {Ajateltuaan). Mattu mäsäk Ukko: N-iir Jäin sitä Tulija: Terv feja sitten pela Eipä olisi toin laan ehtinyt, ; BHnuuttia enm Tuossa tuokii oDessa, läpia huolimatta, hy JJon sillalla. ^ko: Sanoi feulin, että t( n^ua vastapa ^ kuin teis Tulija {kesi^ «we//e): pitki ^Töinkö? Nainen: Ki ^ u u viikon^ '"»"ulijr^Tii «lenomaan mii Nainen: Se •TuUja: Sei Sinne n too: Eri %öskin j •,T»^Ja: K r i JonaUisetpaik; ^muistoja! ^ muistan Nainen: Sar . ^ i J a : Mit Taistelu hiusten ^ Niin ka ^ s o d a s t a ^ OUessa] ^SuvoroviE ja Ne^ * . f -« .1} |
Tags
Comments
Post a Comment for 1936-08-29-02
