Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 28, 1936

              1936 LAUANTAINA MAALISKUUN 28 P:NX SivaS
IXMahdoUisnnlsien
KUINKA ihanana häämöittääkään
ajatuksissa tuo Canada seUaiselle,
joka on ensikertaa matkalla tuohon
paljon kehuttuun "suurien mahdolli­suuksien
maahan". Siihen on sekoit­tunut
käsitteet Amerikan vilkkaasta
liike-elämästä ja korkeista pilvenpiir­täjistä.
Ainahan on Amerikan kultalasta
puhuttu ylistellen ja verrattu sitä pa­ratiisiksi
Suomen oloihin nähden.
Kun sinne pääsy tuli vaikeaksi, niin
alkoivat suuret hÖ5n*ylaivayhtiöt ke­hua
Canadaa ja rinnastaa sitä Ame­rikan
oloihin. Heillä oli tuohon omat
syynsä, sillä uhkasihan laivayhtiöitä
perikato, kun siirtolaisuus väheni.
He onnistuivatkin tuossa tehtäväs­sä.
Kuka halusi muihin maihin mat­kustella,
varsinkin Amerikaan, niin
hänelle kuvastui jo Canada saman­laiselta
Amerikalta. Olihan se samaa
mannerta. — Puhuttiinhan siellä sa­maa
kieltä. Ja olihan sen sanottu ole­van
jo paremmankin kuin Amerikan.
jMitäs muuta kuin suurin — valoisin
toivein matkalle kohti Canadan kul-talaa
— kohti uutta ihmemaata, jos­sa
uusi tekniikka tarjoaa niin ihineel-lisiä
ansiomahdollisuuksia, että muu­tama
vuosi vaan — ja vanhuus on
turvattu.
Nuo saavutukset ne kangastivat
Tapiolankin lErkin mielessä. Ne
ikäänkuin nostattivat omanarvon tun­toa.
Saahan kerran kotimaahan ta­kaisin
palattua kertoa omin silmin
nähneensä tuon ihmemaan kaikkine
komeuksineen . . . Tämähän on ikään­kuin
jonkinlainen sivistysretki. —
opintomatka ilman stipenttiä...
Opintomatka se todellakin gn ollut
monelle . . . Niin se oli Erkillekin . . .
''Siellähän näkyykin jo ranta!"
huudahti joku tullessaan alas laivan
kannelta. Olemme pian Halifaxissa!"
Nuolena hyppäsi silloin jokainen
ylös katsomaan tuota luvattua onne­l
a a . . . Tuollaisen maan merisatama
mahtaa olla ihmeellinen nähtäv)^s,
tuumaili Erkki itsekseen. /— Sama
tunnelma lienee vallannut ne toiset­kin
suomalaiset, jotka sattuivat ole­maan
samalla matkalla... Onkohan
tämä vaan jokin ulkosatama, täällä­hän
ei näy muita laivoja paljon ollen­kaan?
. . .
— Tuollainen kyläkö tämä satama­kaupunki
onkin?!
— Katsokaas tuotakin rakennusta!
Hankoniemen sataman varastohuo­neetkaan
eivät ole noin kurjan näköi­siä!/.
..• • : .
— Tämä on vaan laitakaupunkia
täällä satamassa. Kun matkustam­me
vähän etemmäksi, niin tulemme
kaupungin keskustaan ja siellä on jo
toisenlaiset nähtäv>g^det, pohti Erkki
itsetietoisena.—- Sen kiivanmukaah
mmkä hän oli ajatuksissaan luonut
ja mitä hän oli joskus laivayhtiöiden
mainoskuvissa nähnyt — New Yorkin
pilvenpiirtäjistä...
Xiin sitä asetuttiin junaan, kun oli
"Pnsin kaikki tarkastukset 7-joitakin
epämiellyttäviäkin—- läpi käyty.
Odotettiin junan lähtöä, että saisi
vaikka vilahdukselta nähdä noita pU-venpiirtäjiä...
Sanovathan täällä junankin kiitä-
V
Kirjoitti TAAVI UDD
• * • .
yän niin nopeaan, että Suomen pika­junat
on verrattavissa vain jalkamie-heen
näiden rinnalla...
— Nyt se lähti! Kuulitko, minkä­laisen
äänen se päästi! . . .
— Se lähti ensin hiljaa matelemal­la.
Vähän kovemmin — ja kovem­min..,
Tuo vauhti ei ollut edes sel­lainenkaan
kuin Suomen matkustaja­junissa.
Eikä se ollut koskaan oUut-
_kaan, sillä se oli vain siirtdlaisjuna,
johon on otettu kaikilta maailman ää­riltä
tulleet matkustajat. Se kulkee
kuin etana> verrattuna Englannin pi­kajuniin.
— Ei kumma jos tuossa jo ensiker­ran
tunsi siirtolainen jonkinlaista
niielen karvautta.
— Ja se loistava kaupunki, tuo
Halifax, Canadan satamakaupunki
Atlannin valtameren rannalla — me­ni
ohitse näkemättä. Sillä sehän on
vain pieni kaupunki, jossa asuu pää­asiassa
satamatyöläisiä... Silloin ta­jusi
Erkki, että hän on joutunut jon­kinlaisen
valheen uhriksi Nuo
kauniit unelmat muuttuivat hetkessä
synkiksi — pettyneen toiveeksi...
Hän uskoi kuitenkin vielä edessäpäin
. olevan nuo unelmien ihmeet. — Ko­ko
maa ei mitenkään voi olla tällaista
korpea, kun on tämä alkumatka...
Vauntm akkunasta katsellessa vaih­tuivat
maisemat. Metsiä ja vuoria. —
Vuoria jä metsiä . . . Sellaisia ovat
Quebecin maisemat. Siellä täällä joku
kämppäpahanen. Jossain oikea kämp-pakyläkin.
Jotkut niistä ovat jää­neet
autioiksi, kun ympäriltä on kaik­ki
metsät puhtaaksi kynitty. ^ Toisissa
on metsätyöt parhaillaan käynnissä,
ja on niissä niinollen jonkun verran
liikettä ja eloa. Siellä näkee vaimoja
ja lapsia puettuna repaleisiin. Samal-lainen
näky ön niissä sähalaitoskylis-sä,
joita aina silloin tällöin näkee
matkan varrella.
Ei kumma jos Erkki tunsi suuresti
pettyneensä kaikkea tuota katselles­saan.
Synkän vaikutuksen tekivät vielä
nuo vuoret, joiden rinteitä rautatie
kulki ja joissa juna — pitkine vaunu
jonoineen, muistutti kuin kiemurtele­vaa
jättfläiskäännettä.
Toiselta puolen vaunun akkunasta
näkyi mahtava vuori — jonka har­jannetta
ei kunnollisesti voinut näh­dä.
Toisella puolen taas kammotta­van
syvä rotko josta puiden latvat
vain näkyivät. Puiden välissä alhaal­la
kiemurteli vuoripuro, jonka vedet
juoksivat milloin myötä-, milloin vas­takkaiseen
junan kulkusuuntaan.
Erkki huomasi, että on turhaa
enää haaveilla mistään kauneudesta.
On karaistava luontonsa ottamaan
työmaa vastaan minkälainen h3rvän-
Sä. Minkä korpi vaan tarjoaa.
Tuli siinä ajatuksissa oltua jo hiu­kan
katumapäälläkin, että miksi läh-dinkään
tänne vieraalle maalle? Oli­sihan
syntymämaassakin ollut kyl­liksi
tällaista korpea — kuolinpaikak­si
. . . Mutta ne dollarit! — Ne dol­larit!
Nehän ne viekoittelivat lähte­mään
. . . Niitä on nyt saatava kun
tiili kerran matkalle lähdettyä. Liian
tiukassa ne "dollarit mahtaa olla tuol­laisessa
korvessa... Mutta olkoot!
Yhtä karskisti olen minä valmis ne
vastaan ottamaan . . . vaikka ne hen­gen
maksaisivat...
Auta itseäsi! Niin minä teenkin!
Omaan onneeni luotan ja omaan voi­maani
turvaudun . . . .
Siinä on erämaan epistola.
Noissa mietteissä kulki Erkki tois­ten
siirtolaisten kanssa — lausuen
aina jonkun mielipiteen matkan joh­dosta.
Juna seisattui monet kerrat
keskelle tuota jylhää korpea, jättäen
aina jonkun siirtolaisen sinne, metsä­töihin
luultavasti. Ei siellä ollut ase­marakennuksia,
ei monesti edes yh­tään
ihmistä vastaanottamassa. Sin­ne
täytyi korpeen jäädä maan kieltä
puhumattomana, tietämättä, mikä
heitä siellä odottaa. -—Sinne jäi ra-tan
varrelle monta Erkin matkatove­riakin.
— Milloinhan on minun vuo­roni
jäädä ajatteli Erkki. Vaikka oli-ha^
hän kuullut että Montreal, mihin
hän matkustaa on suuri kaupunki. —
Mutta kuka tuohon olisi uskonut,
nähdessään sen todellisuuden minkä­laisiin
oloihin siirtolainen joutuu. —
Kaikkia heitä odotti samallaiset koh­talot
— joista ei kukaan heistä'ollut
vielä silloin tietoinen.
Ajanrattaan pyöriessä tulee jokaiselle
kohtalonsa muistiin piirretyksi...
[Jatkuu].
(Jatkoa)
En vomut erottaa eri hyökkäyksiä ja
varo-asentöjä, väistöjä ja vastahyök­käyksiä
tässä eriskummallisessa kak­sintaistelussa
enkä myöskään osannut
päättää kenen aloitteesta tukki kul­loinkin
pyörähti suuntaan tai toiseen.
Mutta mielessäni väikkyy vieläkin
kuva kahdesta ;miehestä, jotka miltei
liikkumattomina vyötäisiään myöten,
siitä alaspäin oUvat melkein väräjä­vässä
liikkeessä ja siten määräsivät
tukin huiman pyÖrinnän..
Väkijoukko oli innostunut ja puo­lueellinen
— Jim Powersm hyväksi.
Se aivan ulvoi kiihkosta. Sitten se
menetti alkeellisimmatkin hienotun­teisuuden
käsitteet ja raivosi kuin
vimmattu huomatessaan, että äkiUi-nen
loiskaus veteen tiesi heidän suo­sikkinsa
häviötä samaUa kuin voitta­maton
Darrell yhä tepasteli kelluval­la
kilpakentällä sen vuoden sorvaus-mestarina.
Minun täytyy tunnustaa että olin
yhtä pahoillani asiasta kuin muutkin.
Kapusin korokkeeltani ja raivasin tie­ni
lemuavain tukkikasojen välitse
välttääkseni tungosta ja noiduin kaik­kia
pikku jumalia heidän väärään
suuntaan osuneesta puolueellisuudes­taan.
Tällöin satuin aivan Jim Po-wersin
ääreeii, joka istui vettävaluva-na
eräällä lankunpätkällä tutkiskel­len
paljasta jalkaansa, i
"Valitan surua", sanoin minä hä-
»nen takanaan. "Miten hän sen toi­mitti?";
Jun käännähti ympäri ja saatoin
nähdä hänen poikaniaisen nauravien
kasvojensa äkkiä muuttuvan julmiksi
ja jäykiksi Ja hänen silmäin^ tuiski*
van tulta. -
''Oh, tekö se olettekin?" murisi hän
tuskastuneena. "JJäin l i ä n ^ t^.*^
Hän näytti minulle jalkaansa. Var­paitten
juurien yli puhoitti kaksi riviä
pieniä pyöreitä jälkiä, joista tihkui
verta. Minä seisoin kjrsymysmerkki-
•nä.'
«Hän potkaisi minua!" selitti Jim
Powers. "Polkaisi korkoraudallaan ja­lalleni
! Astui jalalleni ja sai minut
kompastumaan, s e n k i n ^ — " Jim­my
Powers osasi kiroilemisen taidon.
"Miksi et sinä potkaissut häntä?"
sanoin minä.
"Se ei kuulu minun tapoihin", mu­tisi
hän, vetäen paksua villasukkaa
jalkaansa.
"No mutta", vastustelin minä, sap-peni
alkaessa kiehua. "Sehän oli hä­väistystä
! Koko väkijoukko oli sinun
puolellasi. Sinun ei olisi tarvinnut
muuta kuin sanoa jotakin —" '
Hän keskeytti minut heti. Ja kajrt-täytyä
kuin narri — todellakin, Mi­ke.
Tässä iässä täytyy miehen jo tun­tea
Dickey Darrell tarpeeksi ja olen
jo siksi suuri^ että minun täytjry itse
pitää huoli itsestäni."
Hän survasi jalkansa uittosaappaa-seen
ja otti minua käsipuolesta, i l ­meisesti
entisellään.
"Ei, älä s«re tukkaa päästäsi mi­nun
vuokseni, kyllä minä vielä selvi­tän
välini Karjuvan Dickin kanssa."
Sinä yönä siirsin Isäntäni neuvosta
vaatekaappini ja matkakirstuni ma­kuuhuoneeni
oven eteen ja makasin
valveilla kuunnellen kuinka kaupunki
tuntui huojuvan perustuksillaan. Jo­kaisen
erikoisen tuiman räjähdyksen
kuuluessa luulin Jimmyn selvittelevän
välejään Karjuvan Dickin kanssa.
Seuraavana vuonna, mutta hieman
aikaisemmin, kävin tuossa samaisessa
puuta varakaupungissa. Huutavana
vastakohtana edelliselle käynnilleni
oli se seikka, että kadut nyt olivat ai­van
tyhjät.
Hotellin isäntä tunsi minut, ja kun
olin peseytynyt ja syönyt, lähestyi
hän minua ja virkkoi:
"Teillähän on koko päivä käytettä­vänänne,
miksi ette ota hevosta ja läh­de
katsomaan suurta tukkiruuhkaa?
Siellähän on jokainen, joka vain kyn-nelle
kykenee."
Vastaukseksi tiedusteluuni, kertoi
hän sitten: "Tukit ovat ruuhkautu­neet
tuolla ylempänä joen mutkassa
ja pahasti ovatkin. Miehistö on ollut
sen kimpussa jo toista viikkoa ja vii­meyönä
kävi Darrell hakemassa lisää
d3mamiittia. Sitä kannattaa käydä
katsomasa. Sen rintapuoli on lähem­mä
kolmek3mimentä jalkaa korkea ja
vesi on noussut kovasti joessa.
"Darrell?" sanoin minä kuullessani
nimen.
"Niin. Hän on jälkijoukon esimies
tänä yuonna. Ehkäpä teitä haluttaa ^
käydä katsomassa sitä."
"Luulenpa vain", myöntelin minä.
Kuljin hevosellani hitaasti pehmeä-hiekkäista
tietä suunnattomien män-nynkantojen
keskellä jaiäpi keväisten
kauniiden tammimetsien, kunnes vih­doin,
tulin aukeamalle, johon oli pys-t3rtetty
kaksi suurta telttaa ja jossa
näkyi valtavalla hirsitulella jättiläis-kattila
ja kuivausrakkineet toisen tu­len
ääressä. Lihava kokki, välttämät­tömässä
lurppalierisessä huopalakis-saan,
kaksi paljaskäsivartista keittä-jätärtä
ja siinä seitsemänkymmenen
korvissa oleva ''kokkipoika" olivat ai­noat
näkyvissä olevat elävät olennot.
Toinen keittäjättäristä suostui otta­maan
huomaansa hevoseni ja minä
lähdin painamaan idästäpäin kuulu­vaa
säännöllistä keksien ääntä kohti.